Villiaasit ja kesyaasin historia

Tätä kirjoittaessani törmäsin aika-ajoin ongelmiin, nimittäin villiaasien tieteellisten nimien kanssa. Joissakin lähteissä afrikkalaisia villiaaseja kutsutaan nimellä Equus asinus ja joissain Equus africanus. Itse käytän nimitystä E. africanus. Puoliaasien kohdalla oli samoja ongelmia, jossain vanhoissa eläinkirjoissa kaikki aasialaiset aasit oli niputettu samaan lajiin, Equus hemionus ja osassa taas muut paitsi kiangi (Equus kiang) olivat hemionuksen alalajeja. Tässä käyttämäni nimitykset ovat onagerista Equus hemionus hemionus, kulaanista Equus hemionus kulan, kiangista Equus kiang ja syyrianvilliaasista Equus hemippus. Intianvilliaasi on Equus khur.

Kesyaasista käytetään nimitysta Equus asinus.

Käyttämäni nimitukset ovat tästä artikkelista.

Villiaasi

Villiaasi on aroeläin, se tarvitsee säännöllisesti vettä vaikka tuleekin toimeen niukalla ravinnolla. Aasit kestävät hyvin niin kuumia hiekkamyrskyjä kuin kylmiä lumimyrskyjäkin. Eläinten ainoa vihollinen on oikeastaan ihminen jonka toimista villien aasien elinympäristöt kapenevat jatkuvasti lisää. Aasit elävät oriin johtamissa 10-20 eläimen laumoissa, tai oikeastaan ori vain kokoaa laumaa ja suojelee sitä vihollisia vastaan ja vanha kokenut aasitamma johdattaa laumaa uusille laitumille.
Luonteeltaan villiaasit ovat arkoja ja kaihtavat ihmisasutusta. Aasitamma kantaa yleensä kauemmin kuin hevonen, vuoden tai ylikin. Aasivarsa on tunnin kuluttua syntymästään valmis seuraamaan emoaan ja laumaansa. Kasvu on nopeaa ja aasit ovat täysikasvuisia jo kaksivuotiaina. Varsat eivät kauaa ole emästään riippuvaisia, mutta voivat seurata tätä pitkäänkin. Kaksivuotiset orivarsat ajetaan pois laumasta ja ne muodostavat omia poikamieslaumojaan ja yrittävät saada omaa laumaansa aikaiseksi, tammat kerääntyvät terveiden ja hyvinvoivien orien ympärille ja oriit ottavat usein mittaa toisistaan yrittäen syrjäyttää toisiaan laumojen johtajuudesta. Aasit kommunikoivat kuuluvilla hii-aa-huudoilla, vuoristoissa ja laajoilla aroilla ja vuoristossa on tärkeää tavoittaa etäällä olevat lajitoverit.

Villiaaseja elää Afrikassa ja Aasiassa, mutta ne ovat nykyään harvinaisia. Afrikassa on jäljellä kaksi aasilajia ja aasiassa neljä ja lisäksi näiden alalajeja.

Nubianvilliaasi, joka muistuttaa hyvin paljon, ellei kokonaan, nykyisiä kesyaaseja. Aasi kuvattu eläintarhassa. Kuvat BioLibistä

Afrikan villiaasit

Afrikkalaisten villiaasien synnyinseudut ovat Koillis-Afrikassa ja täältä on myös kotoisin yksi ihmiskunnan tärkein kotieläin, kesyaasi. Afrikkalaiset villiaasit ovat hoikkarakenteisia ja säkäkorkeudeltaan 115-140 senttiä. Väri vaihtelee tuhkanharmaasta punakeltaiseen ja varsa on usein vaaleampi. Selässä on selkä siima ja lapojen kohdalla poikkiraita, aasinristi. Jaloissa on usein raitoja. Harja on harva ja lyhyt ja useimmiten pystyssä. Häntäjouhet alkavat hännän puolesta välistä ja voivat olla pitkiäkin.
Aasi tunnetaan parhaiten ääntelystään, hii-aa-huuto kuuloo kauempanakin oleville lajitovereille ja vuoristoisilla seuduilla on tärkää että ääni kuuluu.
Aasit pystyvät suömään kuivaa aroheinää ja piikkisiä pensaskasveja, joista ne saavat myös nestettä. Aasit pystyvät elämään aavikoilla pitkiä aikoja juomatta.
Afrikkalaisten villiaasien elintavat ovat lähellä Aasialaisten serkkujensa tapoja, afrikkalaisetkin muodostavat pieniä perhekuntia, kooltaan kymmenestä kahteenkymmeneen eläintä ja aasit ovat luonteeltaan erittäin arkoja ja karttavat ihmisasutusta. Lauman sosiaaliset siteet eivät kuitenkaan ole niin vahvoja kuin aasialaisilla. Parittelun alueella oriit ovat hurjiaa, ne vahtivat tiukasti tammoja eikä tämä yleensä onnistu ilman pieniä tappeluita kilpailijoiden kanssa. Aasi kantaa 12-13 kuukautta.
Afrikkalainen villiaasi jaetaan kolmeen alalajiin, nuubianvilliaasiin, somalianvilliaasiin ja jo sukupuuttoon kuolleeseen atlasvilliaasiin.

Nubianvilliaasi

Somalianvilliaasi

Kuvissa somalianvilliaasi, kuvaajanaan Brent Huffman ja kuva on sivuilta www.ultimateungulate.com. Kuvattu villieläinpuistossa, Yhdysvalloissa. Lisää kuvia somalianvilliaasista, nyt kuvaajana Petr Pivonka, BioLib. Kuvattu eläintarhassa.

Atlasvilliaasi

(Equus africanus atlanticus [P. Thomas 1884])
Afrikan villiaaseihin voidaan lukea myös atlasvilliaasi , joka kuitenkin kuoli sukupuuttoon noin 300 kKr. Laji eli Luoteis-Afrikassa ja sen seepraraidat ja aasinristi olivat silmiinpistävät. Saharassa nykyään elävät yksilöt ovat luultavasti pohjoisafrikkalaisen villiaasin ja kotieläiminä pidettyjen aasien jälkeläisiä.

Aasin kesyttäminen

Oletetaan että kesyaasin (Equus asinus [Linnaeus 1758]) kantarotu on juuri nuubianvilliaasi, historia aasin kesyttämisestä on kuitenkin hämärän peitossa. Ensimmäiset merkit aasin kesyttämisestä sijoittuvat neljän tuhannen vuoden päähän ennen ajanlaskun alkua Ma'adin alueelle, Egyptin eteläosiin. Oletetaan että Nubian alueen paimenkansat kesyttivät aasin kantojuhdaksi ja aasi syrjäyttikin härän tässä ammatissaan. Kesytetty aasi oli helposti johdettavissa melkein millaisella riimulla tahansa ja aasi oppi kulkemaan teitä itsekseen.

Ihmisille aasin kesyttäminen tarkoitti parempaa liikkuvuutta ja aloitti ehkä koko liikkuvan paimentolaisuuden kun koko perheet pystyivät seuraamaan laimoja laidunalueilta toisille sen sijaan että pelkät miehet olisivat paimentamassa laumoja.

Kesyaasi Brcelonan eläintarhassa 2005.

Muinaisessa Egyptissä aaseja pidettiin valvavissa laumoissa. Noin 2675-2565 eKr. varakkaat ja valtaakäyttävät ihmiset omistivat tuhansia aaseja. Aaseja käytettiin kantojuhtien lisäksi jyvien kylvämiseen hedelmälliseen maahan Niilin tulvatasangolle ja myös sadon korjaamiseen. Toisaalla tammoja pidettiin lypsyeläiminä. Aasin maitoa, joka sisältää enemmän sokeria ja proteiinia kuin lehmänmaito, käytettiin ruuanlaittoon, lääkkeeksi ja kosmeettisiin tarkoituksiin valkoisemman ihon luomiseksi. Aasinliha myös tarjosi ruokaa monille ihmisille.

Kesyjen aasien tiedetään elävän 40-50-vuotiaiksi vaikka ovat tehneet töitä loppuun asti. Kesyjä aaseja on myös päässyt karkuun ja päässyt villiintymään. Ainakin Sardiniassa ja Etelä- ja Pohjois-Ameriassa elää villejä aasilaumoja. Nämä aasit omaksuvat nopeasti villien kantamuotojensa tavat ja oriit alkavat kerätä ympärilleen laumoja, ovat valppaita ja varovaisia eivätkä enää antaudu ihmisen orjuuteen.

Aasian villiaasit

Aasian aasit elivät laajoilla alueilla Punaiselta mereltä Pohjois-Intiaan ja Tiibetiin, jossa aasien oli sopeuduttava erilaiseen ilmastoon ja ympäristöön. Aasianvilliaasia eli kulaania (Equus hemionus) pidettiin ennen yhtenä lajina (tästä syystä näkee Aasianvilliaasien tieteellisinä niminä joissakin lähteissä Equus hemionus onager, Equus hemionus hemionus, Equus hemionus kulan ja Equus hemionus hemippus), mutta nykyään se jaetaan kolmeksi lajiksi, onageri (Equus onager), kulaani (Equus hemionus) ja kiangi (Equus kiang). Mitä idempänä aasit asuivat, sitä massiivisempia ja vahvempia eläimet olivat.
Aasianvilliaaseja tavataan Etelä-Mongoliassa, Turkmenistanissa, Afganistanissa, Pohjois-Iranissa, Pakistanissa, Intiassa ja Tiibetissä. Aaseja tavataan aavikoilta ja puoliaavikoilta joissa ne syövät heiniä ja suolakkokasveja. Lähistöllä pitää olla myös juomapaikka, talvella ja keväällä ne pärjäävät lumella ja vesipitoisella heinällä. Jos juomapaikka on laidunpaikasta enintään 20 kilometrin päässä, käy lauma päivittäin juomassa, jos se taas on kauempana riittää että juomassa käydään 2-3 kertaa viikossa. Alueilla, joilta juomapaikoille on yli 100 km, ei ole aaseja.
Aasianvilliaasi muistuttaa eläintä hevosen ja afrikanvilliaasin välimailta, sillä on pienemmät korvat kuin afrikanvilliaasilla, mutta hevoseen verrattuna sillä on isompi pää ja häntä on aasimainen. Aasianvilliaaseja kutsutaankin myös puoliaaseiksi. Aasianvilliaasin korkeus vaihtelee metrin ja 150 senttimetrin välillä ja ne painavat yleensä alle 290 kg. Aasianvilliaasin ääntely muistuttaa enemmän hevosten hirnuntaa kuin afrikkalaisten aasien kiljuntaa.
Aasianvilliaasit vähenevät jatkuvasti koska ihmiset valtaavat niiltä elintilaa omille kotieläimilleen. Aasit ovat hyvin arkoja ja pysyttelevät poissa lammaslaumojen lähettyviltä. Pedoilta aasi pääsee karkuun nopeiden jalkojensa ansiosta, ja jos susi saa sen kiinni ovat vaarana aasin rohkeat iskut kavioillaan suoraan päin petoeläintä. Laumastaan jäänyt tai sairas eläin saattaa kuitenkin jäädä joskus susien saaliiksi.
Tammat synnyttävät yleensä toukokuussa ja pysyttelee sen kanssa aluksi lauman ulkopuolella. Kesän lopulla muodostuu perhekuntia, joihin kuuluu tamma, ori sekä vuoden tai kahden ikäinen varsa. Talveksi perhekuntia yhdistyy ja muodostuu suurempia laumoja.
Villiaasit saadaan kesyyntymään helposti ja ovat uskollisia omistajalleen, mutta kotieläimiä niistä ei ole oikeastaan koskaan saatu.

Syyrianvilliaasi

(Equus hemionus hemippus [Geoffroy St Hilaire 1855])
Syyrianvilliaasi oli kooltaan alle metrin. Viimeinen syyrianvilliaasi nähtiin luonnossa 1927 ja viimeinen vangittu Schonbrunnin eläintarhassa 1928. Tunnetaan englanniksi nimellä Syrian yellow onager.

Kuvissa onageri, kuvaajanaan Brent Huffman ja kuva on sivuilta www.ultimateungulate.com. Kuvattu villieläinpuistossa, Yhdysvalloissa.

Onageri

(Equus hemionus onager [Boddaert 1785])
Syyrianvilliaasista itään päin, Intian länsiosien ja Ukrainan välillä, asui vaalean hiekan värinen onageri, joka taas oli noin 120 cm korkea. Nykyään viimeiset laumat elävät Turkmenistanin suola-aroilla ja niiden lisäksi niitä on jäljellä pieniä määriä Iranissa ja Afganistanissa ja muutama eläintarhoissa. Onageri on yleensä hiekan värinen ja selän siima erottuu selvästi. Onageri on voimakas ja kestävä ja sitä onkin runsaasti risteytetty kesyaasirotujen kanssa niiden ominaisuuksien parantamiseksi. Onageri kesytettiin Mesopotamiassa kolmannella vuosituhannella eKr., mutta hevosen tai aasin kaltaista todellista kotieläintä siitä ei koskaan tullut.

Kulaani

(Equus hemionus kulan [Groves ja Mazák 1969])
Tästä taas idempänä, Etelä-Venäjän ja Mongolian välisillä aroseuduilla, asui kulaani joka on hieman onageria isompi ja tummempi. Ja kuten useimmilla Aasien aaseilla, tälläkään ei ollut poikkiristiä lapojen kohdalla. Nykyisin kulaanikannat ovat pieniä ja sijoittuvat lähinnä turknemistanin suojelualueelle jossa elää hyvinvoiva populaatio. Väriltään kulaani on keltaharmaa ja selän kuvio on vain heikosti havaittavissa.

Kuvassa kulaani, kuvattu 2005 eläintarhassa. Kuvaajana Ondrej Zicha, BioLib.

Kulaanin elintavoista tiedetään suhteellisen paljon niiltä ajoilta kun se oli vielä yleinen. Kulaani ei koskaan vietä koko vuotta samoilla alueilla, sääolosuhteet ja ruuan loppuminen pakottaa lauman vaeltamaan ruuan perässä. Pienemmät perhekunnat yhdistyvät talven kynnyksellä ja vaeltavat jopa tuhatpäisinä laumoina etsimään parempia laidunmaita. Eläimet pysyttelevät koko talven isoissa laumoissa ja lumen sulaessa ne vaeltavat takaisin kesälaitumilleen. Suurimmat vaellukset ovat syksyllä jolloin kevään varsat jaksavat jo pysyä isompien mukana nopealla vauhdilla. Syyskuun lopulla sukukypsyyden saavuttaneet orivarsat lähtevät, tai pakotetaan lähtemään, laumasta ja lähtevät yksikseen vuoristoseuduille etsimään omaa laumaa.
Nuori ori voi seisoa vuoren rinteellä pitkäänkin haistelemassa ilmaa ja etsien sopivaa laumaa, ja jos tällainen löytyy hyökkää nuori ori lauman johtajana toimivan oriin kimppuun. Vanhempi ori tuntee kuitenkin nuorten tavat ja nujertaa tämän yleensä helposti. Tappelut ovat kuitenkin kiivaita, ja usein aaseista irtoaa nahanpalasia tai ne katkaisevat häntänsä. Joskus nuori ori syrjäyttää vanhemman ja ottaa lauman haltuunsa.
Yhden oriin tammamäärä vaihtelee paikan ja tilaisuuksien mukaan kolmesta kahteenkymmeneen, mutta voidaan nähdä myös yli 50 yksilön laumoja. Joskus saattaa kesälläkin liittyä yhteen pienempiä laumoja ja saattaa nähdä useita satoja kulaaneita samassa porukassa. Lopulta laumat taas eroavat ja jokaista laumaa johtaa yksi ehdottoman itsevaltias ori. Tammat hakeutuvat vahvan ja itsevarman orin ympärille, jotta jälkikasvu saisi mahdollisimman vahvat geenit.
Kulaanit saattavat elää samassa laumassa myös muiden eläinlajien edustajien kanssa, kerrotaan että korkealla vuoristoissa niitä näkee joskus villilampaiden, tiibetingasellien ja villien nautojen seurassa samaan tapaan kuin seeprat ja antiloppit laiduntavat Afrikassa yhdessä. Alatasangoilla kulaanit ovat porukassa saiga-antilooppien kanssa. Tällaiset yhteiset laumat lisäävät eläinten turvallisuutta, koska laumassa on nyt enemmän valppaita silmäpareja tarkkailemassa vihollisia. Kaikille riittää myös ruokaa koska hevosensukuiset eläimet syövät erilaista heinää kuin märehtijät.

Kuvissa kiangi, kuvaajanaan Brent Huffman ja kuva on sivuilta www.ultimateungulate.com. Kuvattu villieläinpuistossa, Yhdysvalloissa. Ja nyt kun on katseltu monen puoliaasin kuvaa, ei se przewalskin hevonen (Equus caballus przewalskii) olekaan niin kaukana aaseista kuin voisi luulla. Kuvaajana Ondrej Zicha, BioLib.

Kiangi

(Equus kiang [Moorcroft 1841])
Viimeisempänä ja itäisimpänä aasirotuna on kiangi. Tämä on myös suurin villiaasien alalaji, keskimäärin 130-140 cm ja painoa voi olla 400 kiloa. Kiangi asuu Tiibetissä Himalajan pohjoispuolella sopeutuen ilmaston ääripäähän, eläväthän ne sentän yli 4000 kilometrin korkeudessa. Kiangilla oli joitakin ominaisuuksia jotka olivat lähempänä hevosta kuin kesytettyä aasia kuten lyhyemmät korvat ja pyöreämmät kaviot. Väriltään kiangit ovat punaruskeita ja talvella harmaita. Kesällä ne syövät itselleen paksun rasvakerroksen, jonka avulla ne selviävät talven yli. Tiibettiläiset eivät ole onnistuneet kesyttämään tätä siroa, mutta samalla hurjaa eläintä, mutta niitä on metsästetty niiden lihan ja paksun nahan takia. Kiangi on kokonaan rauhoitettu, eikä ole niin uhanalainen kuin muut aasirodut.

Kaikkien näiden maiden läpi kulki kauppareitti Tyynelle Valtamerelle, jota Silkkitieksi kutsutaan. Matka kesti monta vuotta eikä yksikään yksittäinen eläin pystynyt mitenkään suoriutumaan koko matkasta, aaseja siis päästettiin menemän ja ostettiin uusia aaseja kulkueeseen mukaan. Aasit olivat mukana kantojuhtina. Eri aasirodut myös sekoittuvat varmasti keskenään.

Aasit leviävät

Aasi levisi ulos Niilin suiston alueelta ja lopulta löysi asuttavia elinalueita. Aasi levisi Lähi-Itään neljännen vuosituhannen lopulla eKr. 1800 eKr. mennessä aasikasvatus oli siirtynyt Mesopotamiaan. Damascus, joka tiedetään aasikaupunkina ja karavaanien kaupan keskuksena, tuli kuuluisaksi valkoisen suuren ratsuaasirodun kasvattajana. Ainakin kolme muuta rotua kehitettiin Syyriassa, toinen ratsuaasi, yksi siro ja helppo naisia varten ja tanakan aasin kyntämistä varten. Arabiassa kehitettiin Muscat/Yemen aasi. Tämä vahva, vaalea aasi on edelleen karavaanien käytössä ja myös ratsuna.

Aasi saapuu Eurooppaan

Aasi tuotiin Eurooppaan toisella vuosisadalla eKr., luultavasti rypäleidenviljelyn leviämisen mukana. Kreikassa aasin mytologia liitetään Dionysukseen, Syyrian viinin jumalaan. Kreikkalaiset toivat viinin ja aasin omiin siirtokuntiinsa. Pikkuhiljaa aasin käyttö viinitarhoilla levisi Välimeren pohjoisrannikkoa myöten myös muihin viinimaihin aina Espanjaan asti.

Kreikkalainen aasi Katalonialainen aasi Brcelonan eläintarhassa 2005

Yksi tällainen Välimeren maa oli Italia, josta aasi kulki Rooman armeijan matkassa koko Rooman valtakuntaan kantojuhtana. Myöhemmin aasia käytettiin maataloudessa ja uusilla viinitarhoilla joita roomalaiset perustivat Pohjois-Ranskaan ja -Saksaan. Roomalaisten invaasion myötä Britanniaan aasit saapuivat myös Englantiin. Aasit olivat heitteillä tuhannen viidensadan vuoden ajan, eikä niitä arvostettu ollenkaan, hevonen oli parempi maataloustöissä.

Aasit Brittein saarilla ja Irlannissa

1500-luvulla aasien suosio kasvoi huimasti, ei siksi että aasi olisi ollut erityisen kaunis ja söpö, vaan sodan takia. Sotaan otettiin kyselemättä suurin osa hevosista ja jäljellejääneet olivat aivan liian kalliita tavallisen talonpojan hankittavaksi. Epätoivoiset maanviljelijät tarvitsivat jonkin korvaamaan puuttuvat hevoset ja vastaukseksi Englannissa ja Walesissa muodostui aasi. Vuosia myöhemmin, 1800-luvun lopulla Walesin alueella kasvatetut aasit olivat paljon arvokkaampia kuin pari sataa vuotta aikaisemmin.

Moni ajattelee Irlannin olevan eurooppalaisen harmaan aasin kotimaa, mutta aasi levisi sinne vasta kun englanti aloitti sodan Irlannin kanssa. Irlannin armeija osti talonpojilta hevosia ja talonpojat vaihtoivat juhtansa paljon halvempiin aaseihin ja laittoivat jäljelle jääneet rahat saappaanvarteen. Ei huono kauppa irlantilaisille!

Skotlannissa aaseka ei koskaan käytetty kovin yleisesti. Kaksi varteenotettavaa syytä ovat varmasti Skotlannin kylmät talvet ja metsäinen, epätasainen maasto, joka on kaukana aasien alkuperäisistä elinolosuhteista.

Samaan aikaan kun aasilla, lähinnä valkoisella sellaisella, oli aristokraattisia ja jopa kuninkaallisia omistajia kaukana idässä, oli aasi Englannissa ja Walesissa lähinnä köyhän miehen hevonen. Aasia oli halpa pitää 1700-luvun lopulla, jolloin kaikilla oli oikeus antaa aasien laiduntaa mailla vapaasti. Aasien kasvattaminen ei kuitenkaan ollut kannattavaa vaikka orimaksuista ei ollut puhettakaan sekalaitumilla.

Muulien kasvattaminen sensijaan oli tuottoisaa, varsinkin sen jälkeen kun muuleja tarvittiin Yhdysvaloissa valloittamaan lisää uutta maailmaa. New Forest Hampshireen kehittyi muulituotannolle kunnon keskus siitä lähtien kun läheisestä Southamptonista lähetettiin nuoria muuleja laivoilla kohti Yhdysvaltoja. Brittien tuottamat muulit olivat kuitenkin pieniä, eivätkä kovin vahvojakaan, joten paikallinen aasiori korvattiin espanjalaisella tai maltesealaisella aasille.

Aasien onnenpäivät Britanniassa olivat 1800-luvulla, jolloin sitä käytettiin maatiloilla ja sen käyttö kasvoi kaupungeissa kantojuhtana. Aasi pienen kokonsa ja vähän kulutuksensa vuoksi oli taloudellisempi "kauppakassi" kuin hevonen. Muodikkaissa kylpylöissä aasit kantoivat hienoja rouvia veden äärelle. Rannoilla aasit antoivat ajeluita nuorille vierailijoille. Kaivosalueilla aasit vetivät malmikuormia. Aasit myös vetivät ruohonleikkureita hienostotalojen ihoilla ja veivät roskat pois. Aasit kantoivat pyykit, maidon ja tuottivathan aasit myös itse maitoa. Lontoossa lauma lypsyaaseja lypsi maitoa pienille lapsille antamaan tärkeitä vitamiineja. Toreilla aasit korvasivat käsivetoiset kärryt ja korit ja sadat aasit matkasivat toreille joka aamu, tuoden koreissaan myytävää tavaraa kuten tuoreita hedelmiä, juureksia ja kalaa.

Sotien loputtua hevosia ei enää tarvittu ja ne palautettiin maaseudulle. Aasit vähenivät jo tämän takia, mutta moottori uhkasi molempien eläinten tulevaisuutta. Aasit vähenivät kovaa vauhtia maaseudulla mutta niitä näkyi vielä etelärannikon rantakaupunkien hiekkarannoilla kuljettamassa lapsia. Aasista tuli kuitenkin uhanalainen eläin.

Aasien väheneminen jatkui aina vuoteen 1963 jolloin jotakin yllättävää tapahtui. Sadat irlantilaiset aasit löysivät itselleen uudet emännät, ihmiset halusivat jälleen omistaa aasin. Työskentelyyn niitä ei enää tarvittu, ensimmäistä kertaa aasin kesyttämisen jälkeen siitä olikin tullut suosittu lemmikki.

Yleisesti ottaen aasi oli ensimmäinen hevoseläin, joka omistetaan lähinnä lemmikkitarkoituksissa. Miniponit tulivat kuvioihin vasta myöhemmin. Ihmiset halusivat oppia aaseista lisää, eihän tiedetty muuta kuin että ne ovat itsepäisiä ja tyhmiä eläimiä. Ihmiset tutustuivat aaseihin paremmin, ostivat kirjoja ja oppivat kuinka aasia tulee hoitaa. Lopulta Brittein saarille perustettiin Donkey Breed Society (kutsuttiin silloin nimennä Donkey Show Society). Järjestettiin luentoja aasin oikeastai ruokinnasta, hoitamisesta ja kavioiden hoitamisesta.

Aaseilla teetettiin varsoja ja tietämyksen lisääntyessä myös oikeat tavat pitää aasia levisivät. Maatalousnäyttelyissä järjestettiin omia luokkia aaseille ja niille avattiin jopa oma kantakirja. Aasi oli ja on edelleenkin koko perheen lemmikki, lapset ratsastivat niillä, aikuiset ajoivat niillä. Aaseista tuli koko ajan suositumpia ja ne antoivat paljon iloa omistajilleen, heidän perheilleen ja tuttavilleen.

"Beach donkey" Weston Super Marella keväällä 2005. Ranta-aasit ovat erittäin suosittuja lasten keskuudessa.

Monille ihmisille on tärkeintä vain nauttia aasin omistamisesta. Hoitaminen on koko perheen harrastus. Aasista ei ole uudestaan tulossa uhanalaista eläintä. Nykyajan yhteiskunnassa se on saanut myös uuden tärkeän työtehtävän, aaseja käytetään vammaisten ihmisten terapiaeläimenä sen rauhallisuuden vuoksi. Pieni mutta tärkeä rooli lisää varmasti aasien käyttöä 2000-luvulla. Toinen vanhempi rooli aasille on lammas- ja vuohilaumojen vahtiminen. Aasii vihaa luonnostaan koiraeläimiä ja hyökkää esimerkiksi villikoirien kimppuun ja hakkaa niitä raivoissaan etujaloillaan miettimättä omaa turvallisuuttaan. Tämä on yleisempää varsinkin Keski-Euroopassa.

Ns."Ranta-aasit" ovat edelleen suosittuja Iso-Britannian rantakaupungeissa. Niiden hoitoa ja oloa tarkkaillaan hyvin, aasiratsastajille on painorajat, yksikään aaseista ei saa työskennellä ylitöitä ja niillä on oltava ruokaa ja vettä jatkuvasti saatavilla. Asiat eivät aina ole olleet hyvin. The Donkey Sanctuary on kuitenkin jo pitkään valvonut aasien käyttöä rannoilla. Lisää voit lukea täältä.

Aasit Yhdysvalloissa

Christopher Columbuksen tarvikealus hänen toisella matkallaan toi ensimmäiset aasit Uuteen maailmaan 1495. Neljä oria ja kaksi tammaa olivat mukana eläinlaumassa joka välitettiin Haitin saarelle. Aasit olivat Iberialaista alkuperää, eli portugalilaisia ja espanjalaisia. Näiden tarkoitus oli luoda muuleja valloittajien tutustumisretkille Amerikan sisämaahan. Kymmenen vuotta asteekkien valloituksen jälkeen ensimmäinen lasti, joka sisälsi kaksitoista tammaa ja kolme oria, saapui Kuubasta ja Meksikossa alettiin kasvattaa muuleja. Tammoja käytettiin enemmän ratsuina ja oreja taas juhtina. Sekä muuleja että muuliaaseja käytettiin hopeakaivoksissa. Aasien kasvatuksessa pyrittiin pitämään ainakin yksi siitosori ranchilla.

Kultakuume lisäsi eniten aaseja läntisissä osissa Yhdysvaltoja 1800-luvulla. Monet kullankaivajat olivat Meksikolaisia ja aasi oli heillä kantojuhtana. Yksinäinen kullankaivaja aasinsa kanssa tuli symboliksi Vanhalle lännelle. Jokatapauksessa aasit olivat tärkeitä myös malminkaivamis kaivoksille aavikoilla, ne kantoivat vettä, puuta ja koneita kaivoksiin. Aasit kiskoivat malmikuormia ja kiviä ulos kaivostunneleista ja toivat malmisäkkejä malminrouhimiin, jossa toiset aasit toimivat tehtaiden moottoreina pyörittäen rattaita.

Malminhakkausbuumi loppui rautatien tultua Amerikan länteen. Aasin valtakausi oli tullut tiensä päähän. Kun kaivoksia ja tehtaita suljettiin ja kullankaivajat lähtivät, ei heidän eläimillään ollut enää mitään arvoa ja ne jätettiin jälkeen. Aasin alkuperäiskotina ollut Egyptin aavikko on kuitenkin niin lähellä aasien uusia elinolosuhteita, ettei aaseilla ollut ongelmia selviämisen kanssa. Entisillä kullankaivamisalueilla on edelleen vapaina kulkevia aasilaumoja joita kutsutaan yleensä burroiksi.

Muulit

Kuka ei kuulu joukkoon? Zedonk, jonka raidalliset jalat paljastavat vanhemmat, muuten eläin muistuttaa aasia.

Jo aikoja sitten keksittiin risteyttää aasi ja hevonen. Näitä kutsutaan muuleiksi tai muuliaaseiksi. Jos isänä on aasi ja emänä hevonen, on jälkeläinen muuli. Jos taas emä on aasi ja isä hevonen, on varsa muuliaasi. Luonnossa eri eläinlajit eivät risteydy keskenään, tätä tapahtuu vain kesyjen eläinten kesken. Usein tarvitaan ihmisen apua, hevostamma ei välttämättä ole innoissaan oudosta kosijastaan.

Muuliaasi ei ole niin kestävä kuin muuli, joten niitä tuotetaan vain harvoin. Muuli perii vanhempiensa hyvät ominaisuudet, se on vähään tyytyvä, kestävä, pehmeä- ja varma-askelinen (aasin ominaisuuksia) ja se on voimakas, rohkea ja kylmyyttä hyvin sietävä (hevosen ominaisuuksia). Kaikissa Välimeren maissa muuli on arvostettu eläin, se pystyy kantamaa jopa 150 kilon kuorman 25-30 kilometriä päivässä ja tulee toimeen ravinnolla, jota hevonen ei edes suostuisi syömään.

Muulit ovat tärkeitä myös Etelä-Amerikassa, jonne ne saapuivat espanjalaisten valloittajien mukana. Ne tekevät siellä samoja asioita, kuin kamelit Arabiassa. Vaikeakulkuisessa maastossa ne ovat hevosta parempia kantojuhtia.

Muulit ovat yleensä steriilejä, mutta tunnetaan muutama tapaus jossa muuli olisi saanut jälkeläisiä. Hevonen, aasi ja muuli voivat kaikki lisääntyä keskenään. Kaikki yhdistelmät eivät kuitenkaan toimi yhtä hyvin. Hevosella on 64 kromosomia ja aasilla 62. Koska kromosomien määrät ovat lähellä toisiaan, ne saavat helposti jälkeläisiä. Seepralla kromosomeja on kuitenkin vain 44 tai 46. Suuren eron vuoksi seepra-risteytymät ovat harvinaisempia ja vähemmän elinkelpoisia. On tutkittu että lisääntyminen seepran kanssa onnistuu vain, jos vähemmän kromosomeja on uroksella, seepratamm ei siis tiinehdy hevoselle tai aasille. Syytä tähän ei tiedetä. (Tieteen Kuvalehti 7/2006).

Lähteet:

The Professional Handbook of the Donkey, Elisabeth D. Svendsen 1997. Artikkelin kirjaan kirjoittanut Robert Camac.
ZOO: Suuri eläinkirja 2, Nisäkkäät 1975,WSOY, s.134-140
Suuri eläinkirja, 1998, WSOY, s.380-381
Kentucky Horse Park, rotutietoutta aasista http://www.imh.org/imh/bw/donkey.html
Syyrianvilliaasin sukupuutosta http://www.uwsp.edu/geo/faculty/heywood/geog358/extinctm/SyWilAss.htm
Tieteellisiä nimiä: http://www.funet.fi/pub/sci/bio/life/mammalia/perissodactyla/equidae/equus/index.html
www.ultimateungulate.com, The Ultimate Ungulate Page
www.animalpicturesarchive.com, Animal Pictures Archive
BioLib
Stock Xchng
Equid biology and ecology, tieteelliset nimet tältä sivulta

Minulla on kaikkiin kuviin lupa, tai ne ovat omiani. Ethän kopioi kuvia ilman kuvaajan suostumusta.