Velmun tarina

Velmu, silloiselta nimeltään Mälli, syntyi eräänä kesäisenä yönä vuonna 1990 Lempäälässä rauhallisella maatilalla. Siellä oli myös muita aaseja joiden kanssa Mälli jutteli erittäin paljon. Lempäälässä oli myös poneja, jotka kevään korvalla muuttivat Mällin ja Mimmin kanssa Särkänniemen eläintarhaan Tampereelle. Mälli oli jo syntyessään vilkas ja viisas aasi. Särkänniemessä se nyhjötti emänsä vierellä kun ihmismassat kulkivat ohi ja työnsivät käsiään kohti. Joku tuli aina koskemaan pikkuisen Mällin korviin, aluksi se ei tuntunut pahalta, mutta sitten eräs pikkulapsi tuli ja puristi korvaa kädessään ja taittoi sen kaksinkerroin. Siitä Mälli ei pitänyt, vaan peruutti takaisin tarhansa keskelle pois käsien luota. Mällin äiti oli samanlainen harmaa aasi, kuin Mällikin ja joka omasi ison heinämahan. Pian myös Mällille kasvoi suuri maha, eikä ole siitä hevin luopunut vieläkään.

Onneksi eläintarhassa oli myös kilttejä ihmisiä, jotka toivat ruokaa ja harjailivat Mällin takkuista turkkia. Mällin turkki takkuuntui helposti, kun hän kieriskeli tarhan hiekkaisella pohjalla. Yöksi aasit talutettiin pieneen talliin muiden hevosten ja aasien kanssa. Sinne Mälli meni kauniisti narussa emänsä perässä. Särkänniemessä oli joskus myös muita aaseja, jotka huutelivat toisilleen. Mällikin oppi huutamaan kuulumisia, mutta kun ihmiset kielsivät sen, tyytyi Mälli vain vinkumiseen. Eläintarhan päivät olivat samanlaisia päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Aamulla tarhaan, ruoka ja heinä, päivällä harjailua ja heinää ja illalla talliin, tai kesäisin aasit saivat olla yöt ulkosalla katoksissaan.

Muihin eläimiin Mälli myös tutustui. Ponit eivät vastanneet Mällin huutoihin ja saattoivat puraistakin. pienemmät eläimet eivät välittäneet Mällin tutustumisyrityksistä. Joskus tulivat aidan taakse haistelemaan.

Vuoden päivät kestivät Mällin lapsuusvuodet. Eräänä päivänä ajoi pihaan Särkänniemen eläinkuljetusauto. Mälli oli nähnyt sen toki ennenkin ja se tiesi että sieltä saattoi tulla eläimiä ulos tai mennä sisään, mutta koskaan se ei ollut uskonut joutuvansa itsekkin sinne sisään. Mällin ja Mällin äidin, Mimmin, hoitaja tuli ja pujotti Mällin päähän tämän riimun. Hän talutti Mällin pois tarhasta ja syötteli koko ajan leipää. Mälli ei aavistanut mitään pahaa. Vieras tyttö avasi kopin oven ja kaivoi hänkin taskustaan leipää. Mälli käveli luottavaisesti hoitajansa perässä koppiin, mutta kun huomasi minne oli tullut, peruutti hän ulos kopista vetäen hoitajansa mukaan. 1-vuotiaalla aasiorilla on jo paljon voimaa, eiväthän ihmiset saaneet sitä helposti koppiin. Mälli muljautteli silmiään ja alkoi hätääntyä, kun emää ei ollutkaan missään. Taas ne yrittivät. Vieras tyttö työnsi takaa ja hoitaja veti perässään kaurojen kanssa. Mälli meni poikittain lastaussillalle ja kompastui vielä sen reunaan lentäen polvilleen. Vieras tyttö lähti hakemaan Mimmiä tarhasta ja toi sen Mällin vierelle. Mällin hätäännys laantui emän vierellä.

Mimmi talutettiin koppiin ja kiinnitettiin sinne. Mälli ei enää muistanut miksi pelkäsi koppia, ja käveli sinne sisään. Hoitaja kiinnitti hänetkin sinne. Mälli tapaili turvallaan heinäverkosta heiniä kuten emänsäkin. Sitten hoitaja tuli sisään etuovesta, irrotti Mimmin ja talutti tämän ulos kopista. Mälli näki sen ja alkoi potkia seiniä ja kiskoa narusta, mutta naru oli vahvaa ja kireällä, joten Mälli näki vain silmäkulmallaan mitä ulkona tapahtui. Mimmi oli viety pihalle ja sitä vietiin poispäin. Nyt Mälli ei enää välittänyt ihmisten komennoista, vaan huusi ilmoille pitkän IIIHAAAA huudon. Toinen aasi olisi ymmärtänyt sen kaipauksen huudoksi. Mälli huusi koko sydämestään äitiään. Mimmi vastasi sille toitottaen hyvää matkaa ja turvallista elämää. Se oli nähnyt muidenkin varsojen lähtevän, ja tiesi etteivät ne enää palaa.

Mälli ei olisi halunnut lähteä turvallisesta kodistaan, vaan huusi pitkään ja kuuluvasti. Hän näki vielä viimeisen kerran emänsä, kun lastausiltaa suljettiin. Mällin huudot kaikkosivat Mimmin korvista kuljetusauton poistuessa.

Auto pomppi, kiihdytti ja jarrutti useita kertoja. Mälli keikkui autossa pitkään ennen kuin oppi seisomaan jalat harallaan. Paikassa jonne Mälli tuotiin, oli muitakin hevosia, joten Mällin oli helppo kotiutua. Vieras tyttö tuli taluttamaan Mällin ulos kopista ja vei isoon tarhaan. Mälli sai tutustua kaikessa rauhassa tarhaansa, muttei löytänyt emäänsä mistään. Hän masentui päiviksi, ennenkuin hyväksyi totuuden.

Taas alkoivat Mällillä onnelliset ajat. Sai liikkua missä tahtoo ja syödä koko ajan. Mutta nyt oli Mälli jo aikuinen aasi ja sen piti oppia uusia asioita. Ensin se sai suuhunsa kuolaimet. Ne eivät olleet paha juttu, kun sai leipää samalla suun täyteen. Mutta sitten ihminen halusi Mällin kävelevän perässä ja jopa kääntyvän. Kuolaimet painoivat sen suupieliä. Mällin oli pakko pysähtyä ja lähteä peruuttamaan. Ihminen vain veti ja sitten läimäytti raipalla Mälliä suoraan takapuoleen. Nyt oli Mällin pakko liikkua. Vastentahtoisesti se tuli tytön perässä, mutta alkoi tottua siihen, kun sai välillä syödä suuhunsa heinää.

Kuitenkaan Mällin koulutus ei jäänyt kuolainten tasolle, se sai vielä selkäänsä satulan ja ratsastajankin. Sitä Mälli ei voinut sietää. Sen oli pakko kieltäytyä liikkumasta, jottei hänen jalkansa olisivat taippuneet vinoon. Ihminenkään ei luovuttanut, vaan haki raipan ja pelotteli sillä. Mälli alkoi liikkua, ja eihän se sitten pahemmalta tuntunutkaan. Kauas se ei suostunut lähtemään, olivathan sen kaverit tallilla. Ei ihminen kauaa jaksanut Mällillä ratsastaa, kyllästyi siihen äkkiä. Mälli jatko elämäänsä oloneuvoksena olemalla vain söpö. Sen Mälli osasi hyvin.

Mällin varttuessa hieman vanhemmaksi, ajoi pihaan taas kerran hevoskuljetusauto. Ulos astui vieras mies. Mälli ei juurikaan kiinnittänyt siihen huomiota, usein se oli nähnyt hevosten menevän sinne ja tulevan ulos. Itse se ei ollut joutunut sellaisen sisälle sen jälkeen kun joutui eroon emostaan. Tällä kertaa kopista kuului kuitenkin erilainen ääni kuin yleensä. Sieltä kuului hiljainen iiih iiiih iiiih. Mälli tunnisti äänen heti, sen emä oli sanonut niin Mällin lapsuudessa. Mälli avasi suunsa ja huusi kopille IIIIIHAAAAA niin kovaa kun pystyi. Sisältä kuului vastaus ja aasi aloitti potkimilla kopin seiniä. Mälli huusi iiiih-huutoja ja alkoi kävellä tarhan sivua höristellen korviaan.

Kopin tuonut mies alkoi avata koppia ja sisältä paljastui harmaa aasin takapuoli. Tyttökin tuli ja irrotti aasin edestä ja peruutti tämän ulos. Vieras aasi huusi Mällille ja Mälli vastasi välittömästi. Tyttö tuli viimein Mällinkin luokse ja tarjosi porkkanaa. Se ei oikeastaan Ollut Mällin herkkua, mutta herrasmiehenä otti lahjukset vastaan. Liian myöhään Mälli kuitenkin huomasi joutuneensa vangituksi. Se ei mahtanut mitään, kun tyttö tuli ja sitoi aasin katokseen kiinni.

Toinen aasi tuotiin Mällin luokse ja päästettiin irti. Mälli joutui katselemaan kun toinen aasi söi Mällin heiniä ja piehtaroi Mällin hiekkapaikassa. Mällikin pääsi irti. Heti se juoksi toisen aasin luokse. Mälli oli suunnattoman iloinen tavatessaan viimein toisen aasin. Se olisi halunnut mennä tekemään tuttavuutta, mutta sai vastaukseksi nopean potkun päin naamaansa. Mälli alkoi jahdata toista aasia ympäri tarhaa yrittäen hypätä (tietämättä itsekään miksi) toisen selkään. Vastaukseksi se sai aina potkun ja vinkaisun. Tätä jatkui puolisen tuntia, kunnes Mällin oli oman turvallisuutensa takia luovutettava leikki. Mälli totesi toisen aasin tammaksi, se ei siis ollutkaan vihainen ori valtaamassa Mällin laidunta. Toinen aasi tuoksui Mällin äidiltä (se asuu Särkänniemessä Mimmin kanssa), mutta se ei ollut äiti. Saman värinen se kyllä oli ja saman näköinenkin.

Päivien kuluessa toinen aasi, Sanni, muuttui säyseämmäksi Mälliä kohtaan, ja antoi tämän jopa rapsuttaa itseään kaulasta. Lopulta Sanni ei enää potkinut Mälliä pois, ja tästä on todisteena seuraavana kesänä Särkänniemessä syntynyt aasivarsa. Sanni vieraili Mällin luona vielä toisenkin kerran. Myös siitä syntyi vuoden päästä varsa. Varsojen nimet ovat Santtu ja Santeri.

Mälli joutui kuitenkin pois kodistaan muutaman vuoden päästä. Se myytiin eräälle miehelle syntymäpäivälahjaksi. Se joutui epämääräisiin oloihin, eikä uudet ihmiset ymmärtäneet sen kieltä tai tapoja. Miehellä ei ollut kuitenkaan lahja-aasilleen paikkaa, joten se sai lähteä hevostallille hoitoon. Siellä oli muitakin hevosia, ja Mälli innostui hyppimään niidenkin selkään. Usein se karkasi muiden hevosten joukkoon, ja usein niitä oli puolustamassa pikkuinen poni. Mälli joutui siis viettämään paljon aikaa karsinassa. Se ei nähnyt sieltä paljoakaan ja se joutui huutamaan usein. Sen uudet hoitajat eivät välittäneet siitä, ja tarjosivat sitä pois. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut aasiori, jolle oli kaiken lisäksi tullut kaviokuume ja kaviomätä. Sen kaviot haisivat, ja liikkuminenkin oli hankalaa. Eräänä päivänä tallille ilmestyi mies. Mälli ei vielä silloin tajunnut, mutta tämä mies muutti sen elämän kokonaan. Hän katseli aasia tarkastellen ja silitteli tätä. Muutamaa päivää myöhemmin mies tuli takaisin ja aasi työnnettiin kuljetusautoon. Mälli kieltäytyi totaalisesti menemästä autoon, olihan auto aina vienyt hänet pahempaan paikkaan. Puoli tuntia ihmiset tappelivat Mällin kanssa. Se ei kerta kaikkiaan mennyt autoon. Se tiesi ihmisten jekut. Kaurojen perässä se ei mennyt ainakaan. Lopulta sen voimat eivät enää riittäneet, ja se meni autoon.

Matka kesti taas pitkään. Oli talvi. Mälli pääsi paikkaan, jossa oli liikkuvia lumikasoja (lampaita) ja sitten poni, ihan oikea poni. Ei mikään iso ja vihainen hevonen, vaan kiltti poni, tai niin Mälli luuli. Potkuja tuli taas, mutta poni vain leikki. Täällä Mälli tutustui ensimmäisen kerran Seppoon, mustaan shetlanninponiruunaan. Talven aikana Mällin kaviot hoidettiin kuntoon ja se sai olla sisällä tai ulkona mielensä mukaan. Välillä poni lähti vetämään kärryjä pois laitumelta. Mälli ei pitänyt siitä, vaan huusi perään ja juoksenteli laitumella ja yritti jopa lähteä perään.

Keväällä, toukokuun puolessa välissä ajoi pihaan taas kerran hevoskuljetusauto. Nainen tuli ulos autosta ja käveli Mällin ja Sepon luokse. Molemmille laitettiin riimut ja niitä lähdettiin taluttamaan koppia kohti. Mälli ei olisi halunnut mennä sen lähellekkään, ja sitäpaitsi sen kavioitakin poltteli, joten kävely oli hankalaa. Seppo meni kiltisti autoon, mitä Mälli ihmetteli, eikö toinen tajunnut kopin vaaraa? Mällikin saatiin sitten työnnetyksi autoon, vaikka se vastustelikin. Se pelkäsi että poni talutetaan autosta ulos, mutta sekin jäi sinne. Takaluukku suljettiin ja matka alkoi Heinolaan. Heinolassa oli vastassa valkoaitainen tarha ja muutamia muita eläimiä. Mälli tunsi olonsa kotoisaksi, ja huuteli muille eläimille. Seppo tuli samaan tarhaan. Tarha oli pieni, mutta siinä oli pari puuta ja ruohoakin. Yöksi pojat talutettiin muutaman sadan metrin päähän talliin, jossa ne saivat olla samassa tilassa. Karsina tosin oli pieni ja pimeä, mutta ainakin eläimillä oli seuraa toisistaan.

Päivät kuluivat kotieläinpihalla leppoisasti. Lapset kävivät harjailemassa ja syöttämässä leipää. Pari kertaa joku niistä hyppäsi Mällinkin selkään, mutta silloin Mälli tiesi olla liikkumatta. Se oppi myös puremaan ratsastajaa polvesta. Mälli oli siis erittäin taipuisa aasi. Seppo käveli päivät vieden lapsia selässään, mutta Mälli ei joutunut siihen hommaan. Sillä kyllä yritettiin muutaman kerran, mutta se oli oppinut olemaan juntti. Sitäpaitsi se ei halunnut lähteä Sepon luota pois.

Kotieläinpihan ihmiset keksivät muuttaa Mällin nimen, Kössi. Ruman kuuloinen ja muutenkin tyhmä nimi. Eikä eläimen nimeä noin vain mennä muuttamaan. Onneksi sitä ei kestänyt kauaa, kun tuli uusi nimi, ja taas uusi. Viimein joku keksi Velmun ja Velmuksi se jäi. Mällikin oppi pian yhdistämään Velmun itseensä. Pitkään se kuitenkin totteli Mälliäkin. Itse asiassa se tulee luokse, vaikka sille huutaisi mitä.

Kaviot alkoivat kesän aikana vaivata Velmua kovasti. Kävely oli erittäin hankalaa. Etukaviot tulivat päältä muhkuraisiksi ja kasvoivat pitkän pitkiksi. Niitä poltteli, varsinkin kun joku yritti puhdistaa niitä kaviokoukulla. Velmu hyppeli karkuun välittömästi, jos joku tuli nostamaan etukaviota. Se sai siitä raippaa. Velmu ei voinut ymmärtää tätä, eihän se mielestään tehnyt mitään väärää. Muutenkin sitä kuritettiin usein. Se oppi tunnistamaan pienimmänkin narun tai raipan heilahduksen. Velmu pelkäsi luutaa ja heiluvaa narua. Ylös nostettu käsi sai sen silmät pyörähtelemään villisti. Viimein tuli myös eläinlääkäri kavioita katsomaan. Velmu sai rauhoittavaa, ja samalla kun se katseli tähtiä, saatiin sen etukavioita vuoltua lyhyemmiksi.

Syksyllä hieman ennen kun kotieläinpiha laitettiin kiinni, tuli sinne tyttö harjailemaan ponia ja aasia. Hän puheli rauhallisesti ja talutteli poikia tarhassa. Hän antoi myös leipää.

Muutaman päivän päästä alkoi kotieläinpihalta lähteä eläimiä, ja myös Sepon ja Velmun oli lähdettävä. Taas kerran tuli hevoskuljetusauto. Velmu meni sinne tällä kertaa sopuisasti. Matka jatkui Lusiin. Velmu peruutti vauhdikkaasti ulos kärrystä ja se talutettiin Sepon kanssa karsinaan. Karsina oli saman kokoinen kuin koppi kotieläinpihallakin.

Iltapäivällä pääsivät pojat ulos karsinasta. Tarhaan oli saatu aiemmin päivällä toinenkin sähkölanka, joten sieltä ei olisi pitänyt päästä karkaamaan. Velmu nautti isosta tarhasta. Se juoksi Sepon kanssa puoli tuntia tarhaa ympäri, ennen kuin rauhottui syömään vihreää ruohoa. Illemmalla tuli tarhaan kolme tyttöä. Ne laittoivat Velmulle ja Sepolle suitset ja vielä Sepolle satulan. Kevyin tytöistä ratsasti Sepolla. Myös Velmun selkään ne kiipesivät. Velmu kieltäytyi luonnollisesti liikkumasta. Eivät ne kauaa jaksaneet yrittää. Lähdettiin kävelylle tielle ja metsään. Paikassa johon tultiin, oli paljon isoja hevosia. Ne pelkäsivät pieniä eläimiä. Velmu innostui, vihdoin tammoja, mutta se kiinnitettiin tiukasti puomiin. Se ei olisi halunnut olla kiinni, pyristeli vain. Mentiin kentälle. Yksi tytöistä kiipesi Velmunkin selkään. Velmu luonnollisesti halusi pois tylsältä kentältä. Se olisi halunnut hevosten luo, muttei sitä päästetty. Se alkoi huutaa, mutta tyttö laittoi kätensä Velmun sierainten päälle. Lähdettiin takaisin kotiin. Velmu olisi tietenkin halunnut takaisin hevosten luo. Se oli huomannut Sepon olevan miespuolinen hevonen. Yöksi eläimet laitettiin sisälle talliin, ja ne saivat käyttöönsä toisenkin karsinan, koska yksi ei riittänyt liikkuvaisille eläimille.

Seuraavana aamuna molemmat menivät luonnollisesti ulkoilemaan. Velmu oli kuitenkin päättänyt lähteä katsomaan tammoja naapuriin. Se odotteli että ihmiset häipyisivät ja kuunteli samalla ääniä tallilta. Vihdoin tuli tilaisuus. Velmu köyristi selkäänsä ja sukelsi molempien lankojen ali. Seppo tuli perässä, ja kaveristen pakomatka alkoi. Velmu muisti hyvin eillisen reitin. Se laukkasi tallille ja huusi hevosille tervehdyksensä. Seppokin piti tilanteesta. Se meni tallin oriin aidan taakse ja alkoi polkea jalkaa maahan, ori korskahteli ja painui tarhan toiselle puolelle. Karkumatka ei Velmun harmiksi kestänyt pitkään. Tallin tallimestari tuli ja nappasi eläimet kiinni. Ne suljettiin tarhaan, mutta missä kuitenkaan ei ollut sähkölankaa. Velmu polvistui ja sukelsi aidan ali. Tallimestari suuttui alituiseen karkailuun, ja talutti yhdessä tallin toisen työntekijän kanssa pojat kotiin ja tietenkin talliin sisälle. Tuota karkureissua ei Velmun olisi pitänyt tehdä. Nyt se joutui junttaamaan 18 tuntia vuorokaudessa sisätiloissa ja pääsi Sepon kanssa ulos vasta kun joku oli valvomassa. Velmu myös joutui narunjatkeeksi sähkölangan viereen kokeilemaan miten se toimii. Velmu ei tietenkään halunnut koskea lankaan, mutta kun se koski, ei se tuntenut kuin pienen näpäyksen. Muutaman viikon kuluttua Velmu ja Seppo saivat taas alkaa olemaan ulkona aamusta iltaan, kun ne saivat myös isomman laitumen jossa kasvoi polveen asti mehevää ruohoa.
Pojat lusmuilivat koko talven, eivätkä tehneet oikein mitään. Keväällä Velmun kaviot tulivat taas kipeiksi, eikä kävelemisestäkään tullut paljon mitään. Kaviot kasvoivat äkkiä epämuodostuneiksi. Velmu ei halunnut lähteä aamulla ulos karsinastaan eikä liikkunut paljoa. Kengittäjällä oli tietenkin kiirettä, ja Velmu joutui olemaan tuskissaan kokonaiset kolme päivää. Kun se pääsi vähän ennen kengittäjän tuloa ulos ja piehtaroimaan, ei se enää noussutkaan ylös maasta. Sen pienet kaviot eivät kestäneet. Tyttö kuitenkin työnti sen ylös ja kengittäjä tuli piikkeineen laittamaan rauhoittavaa Velmun suoneen.

Velmu alkoi hoipperoida ja levitti jalkansa jotta pysyisi pystyssä. Se näki unta äidistään ja tyttöystävästään ja kaikesta ja kun se heräili unestaan, eivät kaviot olleet enää ollenkaan kipeät. Se pääsi ulos laukkailemaan Sepon kanssa. Onnea ei kestänyt kauaa, kun pihalle tuli taas hevoskoppiauto. Pojat tungettiin väkisin sisälle, vaikka Velmu oli päättänyt olla enää menemättä sisälle siihen. Perillä Heinolassa pojat joutuivat pieneen pimeään vankilaansa ilman vettä. Aamulla tuli tyttö niitä hakemaan. Pojat tunsivat paikan ja pienessä tarhassa alkoi kova takaa-ajo. Lapsia tuli paljon ja Seppo joutui kantamaan niitä selässään. Velmua ei kiusanneet muut kuin hyttyset. Heinäkuussa tuli Velmulle ylläri. Särkänniemen koppi kurvasi pihaan ja sisältä kuului tuttua huutoa. Ihmiset viivyttelivät taas luukun kanssa, mutta lopulta ulos peruutti Sanni. Velmu huuteli tammalleen ja Sanni huusi takaisin. Kuukauden riitti Velmulla seuraa, ennen kuin Sanni kuskattiin takaisin Mimmin luokse. Syksyllä eläimet alkoivat lähteä tarhasta, ja pojat tulivat taas maalle lomailemaan. Ne juoksivat laitumella ympyrää ja nappasivat sälillä tupun heinää suuhunsa. Velmun kaviot vuoltiin taas ja ne alkoivat näyttääkin aivan kavioilta.

Velmu ehti jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten raahattiinkin esille kärryt ja valjaat. Pahaa-aavistamaton Velmu valjastettiin ja ajettiin takaa. Tietenkään se ei suostunut liikkumaan minnekkään. Muutaman päivän päästä mukaan tulivat kärryt. Velmu ei saanut niitä edes liikkumaan, kun joku istui kyydissä, mutta viisaana heppuna tiesi että niitä on kiskaistava ensin kovempaa. Velmu ei vihannut kärryjä, mutta ei myöskään rakastanut niitä. Sen mielestä oli kiva nähdä uusia maisemia ja varsinkin kun se nyt pääsi Sepon mukaan sen lähtiessä ratsastukselle.

Marraskuussa Seppo vietiin pois. Velmu jäi aivan yksin. Se huusi kovaa ja osoitti mieltään, muttei saanut Seppoa takaisin. Seppo oli Heinolassa kotieläinpihalla vetämässä lapsia kärryillään. Velmu sai enemmän huomiota osakseen, mutta kun sille laitettiin satula, ei setä juuri huvittanut liikkua mihinkään. Kun Seppoa ei kuulunut takaisin, kuluivat Velmun päivät junttaamiseen metsänlaidassa. Se odotti hiljaa loppuaan, tai ainakin melkein. Seppo tuli kahden viikon päästä takaisin. Velmu ei voinut uskoa sitä ja vartioi Seppoa siitä lähtien paremmin. Kesken kaurojenkin se kävi tarkistamassa, oliko Seppo vielä tallella seinän toisella puolella.

Talvi tuli ja samalla pakkaset. Oikein kylmällä pakkasella ei Velmu tietenkään olisi halunnut lähteä ulos karsinastaan, mutta pakkohan se oli. Sitten ne ihmiset keksivät laittaa iljettävän loimen! Ensin piti seistä ja odottaa että ne saa harjattua ja sitten vielä loimi. Se oli Velmun mielestä erittäin turhaa touhua, eikä halunnut seisoa paikallaan kun tiesi että ulkona on kaurat odottamassa. Kerran se sai tarpeekseen harjauksesta. Se hyppäsi takajaloilleen, mutta ei arvannut että tyttö huutaisi erittäin kovaa Velmun herkkään korvaan. Velmu laskeutui välittömästi alas ja seisoi loppuajan paikallaan. Oli loimessa hyviäkin puolia, tuuli ja sade eivät päässeet sen läpi.

Kevät tuli aikaisin ja aurinko alkoi jo tammikuussa lämmittää Velmun karvaista takapuolta. Lumi suli ja poluille tuli jäätä. Velmun kaviot eivät pysyneet siinä pystyssä, varsinkin kun Seppo laukkasi takaapäin ja tönäisi samalla. Kuitenkin takatalvi yllätti, ja laitumella saattoi olla lunta jopa puoli metriä. Niinä päivinä Velmu pysytteli portin läheisyydessä ja katoksessa, kun ei viitsinyt lähteä tekemään polkua metsään.

Kevät kuitenkin loppujen lopuksi tuli maaliskuussa ja tie talliin alkoi sulaa, mut ei enää Velmu liukastellut mennessään sisään tai ulos. Velmua alkoivat tietty taas kiinnostaa naapuritallin äänet, ja se hihkui iloisesti tammoille. Se ei kuitenkaan lähtenyt karkumatkalle vaikkei langassa ollutkaan sähköä. Aurinko lämmitti päivisin niin kovasti, että talvikarvat alkoivat kutittaa Velmun herkkää nahkaa. Se hinkkasi nahkaansa puuhun eikä auttanut vaikka tyttö tuli ja pyöritti joka ilta kumisualla ylimääräisiä karvoja pois.
Kesäksi Seppo ja Velmu kuljetettiin tietenkin kotieläinpihalle, tällä kertaa Velmu ei pelännyt kuljetuskoppia. Tyttö talutti sitä eikä yrittänyt huitoa narulla tai kepillä takajaloille. Heinolassa Velmu peruutti autosta ulos hieman liian reippaasti, ja oli melkein tippua lastaussillalta. Velmu nimittäin tunsi vanhat paikat ja oli mielellään menossa tarhaansa kohti. Seppo maleksi perässä, sitä ei huvittanut jäädä tänne pieneen tarhaan koko kesäksi.

Velmun kaviot alkoivat taas uhkaavasti karvaa, ja käveleminen sattui ikävästi. Ihmiset eivät oikein ymmärtäneet mikä aasia vaivasi ja kengittäjän kutsuminen viivästyi liian kauan. Kun se lopulta tuli, saikin Velmun kavioista ottaa ainesta pois hyvn paljon. Ontuminen ei kuitenkaan loppunut tähän. Kesällä sattui Velmulle myös toinen harmillinen tapaus, sen iho alkoi ryntäiden kohdalta mätiä ja karva putoili tukkoina pois. Tähän vaivaan saatiin onneksi lääkettä apteekista ja märkiminen saatiin loppumaan, karvakin kasvoi pian takaisin mustaan ihoon.

Velmu sai syödä myös tuoretta heinää kuivan heinän lisäksi. Välillä se oli kesannolla syömässä ja toisinaan sitä taluteltiin pihalla. Velmu oppi pien ettei nainen, joka Velmua talutti, ollut kovin varma asiastaan ja Vlemu sai kävellä mihin lystäsi pihaa ympäri. Velmulle se sopi hyvin, se oli kuitenkin vahvempi kuin nainen.
Syksymmällä muutama viikko ennen kotieläinpihan sulkemista, tuli Velmun toiseen takajalkaan iso haava. Isolta alueelta oli lähtenyt karvat pois ja osa ihoakin. Eläinlääkäri tuli kahdesti päivässä piikittämään Velmuun penisilliiniä estämään mahdollisia tulehduksia joita mätäkuuu aiheuttaa. Haavaa myös pestiin ja käsiteltiin erilaisilla puhdistusaineilla. Hoidon aikana Velmu yleensä seisoi paikallaan, siitä tuntui hyvältä kun haavaa viilennettiin puhtaalla vedellä ja saihan se samalla runsaasti rapsuttelua. Pikkuhiljaa haava alkoi rupeutua ja Velmun ontuminen loppua.

Talvi ja sitä seuraava kevät kuluivat Velmun osalta rauhallisesti, jalat pysyivät hyvässä kunnossa eikä Velmu ontunut ollenkaan koko talven aikana. Seppo sen sijaan alkoi keväämmällä ontua, mutta se oli pientä ja meni onneksi ohi.

Keväällä (2003) Velmua odotti yllätys, toukokuun alussa Lusiin kurvasi hevostenkuljetuskoppi mukanaan aasineiti Nelli Lohjalta. Nellille näytettiin laidun Velmun ollessa sisällä. Lopulta Velmukin pääsi ulos laitumelle, mutta sillä kesti hetken aikaa tajuta mikä sitä odotti tarhassa. Nellikin ihmetteli Velmua ja pian aasit juoksivat ympyrää tarhassa. Nelli potki oikein olan takaa, mutta koska se oli niin pieni, ei sen potkut velmua satuttaneet, mutta pitivät oripojan kauempana. Puolen tunnin kuluttua aasit rauhoittuivat syömään ja Seponkin saattoi päästää tarhaan niiden seuraksi.

Eläimet jäivätkin sitten öiksi ulos siitä eteenpäin, ensinnäkin yöt olivat jo tarpeeksi lämpimiä ja toiseksi Nelli ei antanut kiinni. Kahden viikon ajan elukat saivat siis viettää villiä ja vapaata elämää kunnes tuli päivä, jolloin ne olisi kuljetettava Heinolaan kotieläinpihalle.

Traikka kurvasi jälleen pihaan, Seppo ensin yksin Heinolaan ja sitten aasit. Nellin kanssa oli jälleen ongelmaa, lopulta ajoimme sen katokseen ja suljimme pakoreitin köydellä. Traileriin menivät molemmat aasit erittäin hyvin ja Heinolassa ne olivat jo ihan rauhallisia, tiesihän Velmu mihin oltiin tulossa ja Nellikin tottui pian rauhallisen luonteensa puolesta.

Parin viikon kuluttua Nelli tuli jälleen kiimaan ja kun Velmu olisi saanut oikein luvan kanssa hyppiä sen selkään, satutti Velmu toisen etujalkansa, tai tarkemmin polvensa. Aasit erottettiin päiviksi eri tarhoihin ja viikon kuluttua Nelli lähtikin takaisin Lohjalle. Se oli myös ystävystynyt Sepon kanssa erittäin hyvin. Kuulemani mukaan Nelli tuli tällä reissulla kantavaksi.

Kesällä alkoivat kotieläinpihalla myös ongelmat, erityisesti sepon kohdalla. Se ei enää suostunut kävelemään kunnolla eikä jaksanut tarhassa potkia Velmua yhtään, joten Velmu oli kerrassaan turhautunut kun leikkikaveri ei enää leikikään takaisin. Syynä taisivat olla liian pitkät kaviot ja kesän lopulla eläinlääkäri totesi Sepolla kaviokuumeen, nyt siis molemmat sairastavat sitä kroonisesti. Lusissa pojat jaksoivat taas juosta kipulääkkeen ansiosta.

Koska Seppo on tarhapotilaana, sai Veltsu kokeilla taitojaan kärryjen edessä. Karolina ja Susanna, jotka kävivät hoitamassa poikia jo kotieläinpihalla, alkoivat käydä Lusissakin ja päätimme ajaa Velmulla kun Seppo kerta on sairaslomalla. Ja hyvinhän se meni, Veltsu laittoi korvat eteen ja käveli nätisti tien oikeaa reunaa. Ylämäet tuottavat näköjään vieläkin vaikeuksia ja alamäissä Velmu meinaa kävellä ihan tien reunassa, joten on parempi nousta kokonaan pois kärryistä. Pidemmillä lenkeillä Velmu ei jaksa kävellä vaan jää pusikkoon syömään josta sen pois raahaaminen onkin sitten hieman hankalampaa.