Historia

Ensimmäisen oman koirani ostin lokakuussa vuonna 1984. Asuimme silloin Tervossa ja Hyvinkäältä kävin hakemassa saksanpaimenkoiran ja berninpaimenkoiran salaisen rakkauden hedelmän, ”Rasse’n”. Vanhemmistaan huolimatta, Rassen ulkonäkö muistutti ehkä lähinnä malinoisia. Rasse oli iloinen velikulta, sai tavallisen koiran tavallisen kotikasvatuksen, ei sen enempää. Vuonna 1986 syntynyttä tytärtäni, Tuijaa, Rasse vahti tulisieluisesti, ja kesti Tuijan osalta vaikka minkälaista käsittelyä. Usein iltaisin löysin Rassen nukkumasta Tuijan vierestä, olivathan he erottamaton pari muutenkin. Rassen kohtaloksi koitui hänen rakkautensa uimiseen ja järvessä plutaamiseen. Ilmeisesti jo tuolloin lähi järvessämme oli sinilevää tai jotakin muuta yhtä vaarallista, sillä Rasse sai todella pahan stafylokokki tulehdukseen ihoonsa, ja eläinlääkärin hoidon ja erilaisten antibiootti kuurien tehoamattomuuden jälkeen oli parempi ratkaisu päästää Rasse pilvien päälle kirmaamaan ikuisille metsästysmailla vain vajaan kolmen vuoden ikäisenä elokuussa 1987.

Koira harrastukseni alkoi ”virallisesti” helmikuussa vuonna 1989, kun ostin saksanpaimenkoira uros Brün-Heim Syncro’n. Jo ennen ”Hemin” ostoa, muuttaessamme Orimattilaan keväällä 1988, olin liittynyt Saksanpaimenkoiraliitto ry.n Lahden ala-osastoon, saadakseni tietoa rodusta, kasvattajista, pentueista ym. Hemin kanssa aloitimme heti innokkaana kentällä käynnin ja saimme uusia tuttavuuksia koira ihmisistä. Hemin kanssa harrastimme raunioita, jälkeä ja jonkin verran suojelua, mutta kisoihin asti emme päässeet kuin jäljellä ja sieltäkin vain kaksi 0 tulosta. Raunioilla kuitenkin saimme suoritettua sen aikaisen soveltuvuuskokeen ja peruskokeen. Näyttelyissä kävimme muutamissa ja luonnetestinkin suoritimme. Hemiä käytettiin kerran astutukseen vuonna 1991, tuloksena 7 pentua Luurinmäen kenneliin. Hemi jouduttiin lopettamaan neljän vuoden ikäisenä vuonna 1993 selkään tulleen pahan välilevyn pullistuman aiheuttamien kipujen takia.

Saksanpaimenkoira narttu Orchidean Carita, kotoisammin ”Midi”, oli liittynyt joukkoomme vuonna 1990. Midin kanssa harrastimme myös raunioita, mutta viesti oli Midin päälaji. Siinä tosin koira oli taas emäntäänsä nokkelampi, kisoihin pääsimme kolmesti ja aina 0 tuloksella. Midi kun ei juossut kisa radalla, vaikka harjoituksissa paineli kuin aropupu välittämättä tuon taivaallista muista radalla olleista koirista, marjastajista, hirvistä tai muistakaan metsän eläimistä. Näyttely menestystä ei myöskään liiemmälti tullut, Midin ”myyräkarva” piti siitä huolen. Midin kasvattaja käytti Midiä kahdesti jalostukseen, pentuja oli kaiken kaikkiaan 8 (3+5). Midistä jouduin luopumaan vuonna 1997 perheessämme tapahtuneiden sen hetkisten muutosten johdosta ja Midi meni takaisin kasvattajalleen.

Itseäni koulutin myös näinä ”saksanpaimenkoira vuosina” Lahden alaosaston kannustaman mm. koulutusohjaajaksi sekä pelastuskoira ohjaajaksi. Hemin kanssa kävimme Lohjalla Valtion Pelastuskoululla viikon kestävän virallisen ”Pelastuskoira ohjaaja” koulutuksen ja lisäksi muutamia lyhyempiä viikonloppu kursseja muualla päin Suomea. Saksanpaimenkoiraliiton järjestämän kasvattajakurssin kävin vuonna 1993. Kesäisin kävimme myös Saksanpaimenkoiraliiton viikon kestävällä koulutusleirillä, sekä oman alaosaston järjestämillä viikonloppuleireillä.

Kääpiöpinseri saapui elämääni helmikuussa vuonna 2001. Rehellisesti myönnettynä, en ollut edes ikinä kuullut kyseisestä rodusta ja entisenä palveluskoira ihmisenä, olin aikoinani sanonut pontevalla rinta äänellä, että ”minun nurkkiini ei räkyttävää kääpiökoiraa ikinä tule!!!” Ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan…. Akhillus, kotoisammin ”Aku”, tuli ensin vain pariksi viikkoa hoitoon. Aku oli silloin jo viisi vuotias, oman arvonsa tunteva kotikoirana aikaansa viettävä herra. Omistajansa työolosuhteissa tapahtuneiden muutosten vuoksi (Aku joutui nyt viettämään pitkiä päiviä yksin kotona) ja hoitosuhteen jatkuessa pidempäänkin kuin aluksi suunnitelluksi kahdeksi viikoksi, teimme omistajan kanssa marraskuussa 2001 sopimuksen Akun minun luokse pysyvästi jäämisestä. Siinä vaiheessa tämä silmiään sirittelevä ja hampaitansa kalisutteleva veijari oli kuin salaa kietonut minut pikkuvarpaansa ympärille ja ihastuttavalla luonteellansa hurmannut minut täysin 100%sesti!!! Vaikka kokoa oli vähän, oli luonnetta sitäkin enemmän. Aku oli pienen Tervon kingi, jos ei muuten, niin ainakin omasta mielestänsä. Alun vaikeuksien jälkeen Akun ruskean, kovapintaisen kuoren alta paljastui hellyyttä janoava, oma laatuisesti halaava suukottelija poika, jonka lempipaikkana edelleenkin on peiton alla, lämpimässä, aivan ihoon kiinni kääriytyneenä. Omiansa Aku vahtii topakasti, ja Tuijaa en edes minä saanut mennä herättelemään aamuisin: Akun mielestä kaikkein pahin synti on, jos makeista unista herätetään kuka tahansa kesken kaiken.

Kun antaa kääpiöpinserille sydämensä, se vie lopulta koko elämän: Vuonna 2003 tuli Chili, Humblepup Caramel ja vuonna 2004 Nana, Humblepup Jalapeno. Chilin kanssa innostuimme näyttelyistä Chilin kasvattajan innoittamana ja kannustamana, ja jonkin verran menestystäkin olemme saaneet. Kasvatustyö alkoi kiehtoa mieltäni ja keväällä 2005 kävin Suomen Kennelliiton kasvattaja kurssin ja kennel nimeni Achina’s minulle myönnettiin marraskuussa 2005. Ensimmäinen pentue, Achina’s A-pentue syntyi maaliskuussa 2006. Näistä pennuista kaksi narttua, Achina’s Arache ja Achina’s Athalia ovat sijoituksessa ja jatkavat toivottavasti alkavaa kasvattaja uraani lähivuosina.

Näin on elämääni päätynyt kääpiöpinseri rotuna, ja jos sanonta ”kahta en vaihda” pitää paikkaansa, niin niistä se toinen niistä on ainakin kääpiöpinseri.


Jaana Mähönen