|
|
|
Alkuun Kasvatit Valiot Pentueet: A B C D E F G H I Luonnetesti In Memoriam Kuvia Tilastot Vuoden koirat |
|
02.09.1993 - 07.07.1997
Manu – ei ihan tavallinen saksanpaimenkoira Manu syntyi ihan normaalipainoisena, jopa melko suurena, (590 g) ja aloitti elämänsä reippaasti imemällä, ihan niin kuin sisaruksensakin. Parin päivän ikäisenä pentu lopetti syömisen ja olisi ilman pakkoruokintaa kuollut. Sitten se taas söi normaalisti, seuraava ja viimeinen ruokalakko oli parin viikon ikäisenä. Sisaruksille tuli painoa 50 – 100 grammaa vuorokaudessa, mutta Manulle selvästi vähemmän. Kahden viikon iässä se oli 200 – 300 grammaa toisia kevyempi ja viiden viikon iässä eroa oli jo selvästi, 2,5 kg (muut painoivat noin 5 kg). Alkuaikoina erot koossa ja ulkonäössä eivät olleet kovin suuria, mutta suurenivat koko ajan. Manu myös kehittyi toisia hieman hitaammin, eli silmät aukesivat viimeisenä, lähti liikkeelle viimeisenä jne. Tosin tässä vaiheessa oli kyse vain päivistä. Mutta viikkojen kuluessa tuli yhä selvemmäksi, ettei kyseessä ole ihan normaali pentu.
Kyseessä oli ensimmäinen kasvattamani pentue, eikä kääpiökasvuisuudesta tosiaankaan juuri löytynyt tietoa. Olin käynyt samana vuonna Saksanpaimenkoiraliiton kasvattajapäivillä ja sieltä saamassani materiaalissa mainittiin lyhyesti että rodussa esiintyy perinnöllistä kääpiökasvuisuutta. Sitten sain huhupuheina selville, että kääpiöt kasvavat noin suomenpystykorvan mittoihin eivätkä elä kuin korkeintaan pari vuotta. Pennun lopettamistakin suositeltiin. Onneksi äitini lupasi ottaa Manun itselleen, Sara-siskon kaveriksi, niinpä Manu sai elää koko elämänsä maalla, syntymäkodissaan.
Manu oli kieltämättä aika veikeän näköinen otus... Aluksi ihan söpö, mutta sitten kun kaljuja kohtia alkoi olla siellä täällä, niin ei sitä oikein enää söpöksi voinut sanoa. Mutta pää oli sievä ja silmät tummat ja ilmeikkäät. Normaalia karvanvaihtumista sillä ei ollut, vaan pentukarva pysyi sen minkä pysyi. Päässä, jaloissa ja hännän päässä säilyi koko ajan karvaa, mutta se oli väriltään harmaata normaalin ruskean tai keltaisen sijaan. Kehosta karvat pikku hiljaa kuluivat pois, mutta jostain syystä Manu kasvatti sinne tänne muutamia tummia karvatuppoja. Ei tosin heti, vaan noin 3-vuotiaana. Muuten se olisi muistuttanut pientä kiinanharjakoiraa. Manulla oli aina jotenkin surumielinen katse, muuten se oli kyllä reipas pikku otus. Manusta ei tarkkoja mittoja tullut otettua, mutta säkäkorkeus aikuisena oli noin 40 cm ja painoa ehkä noin 6-8 kg.
Manu eli käytännössä koko elämänsä maalla, kävi vain rokotuksissa muualla. Sitä ei koulutettu oikeastaan ollenkaan, Manu pysyi siitä huolimatta hyvin pihassa ja vapaana lenkeillä. Manulla oli muutamia omia tapojaan, joita se noudatti loppuun asti. Ruoka-aikana Manu ei koskenutkaan ruokaansa ennen kuin muut olivat syöneet, sitten kauhea murraus muille koirille ja syömään. Samoin Manu tykkäsi pihalla mennä haukkumaan shettisponia ja varsaa, sitten kun varsa kasvoi tietyn korkuiseksi niin Manu lopetti räkyttämisen. Aikuisia hevosia se ei haukkunut. Vieraisiin ihmisiin Manu suhtautui aika varautuneesti, räkytti eikä antanut koskea.
Kääpiökasvuisuutta lukuun ottamatta Manu oli terve, edes ripulia sillä ei ollut koskaan. Siitä ei koskaan tullut täysin sisäsiistiä vaan yöllä ja päivällä yksin ollessaan se teki kovat kikkareensa ja usein myös pissat sisälle sanomalehdelle. Viimeisenä kesänä Manu vanheni selvästi, se viihtyi yhä enemmän omissa oloissaan ja oli hieman kärttyinen. Manu eli kuitenkin lähes neljä vuotta, mikä oli enemmän kuin olimme kuulopuheista päätelleet. Näin jälkikäteen harmittaa, että Manusta on niin vähän kuvia, mutta Manu ei tykännyt kuvaamisesta ja juoksi karkuun kameran nähdessään.
Manua lämmöllä muistaen, Satu
Täältä löydät lisää tietoa asiasta
|
