Alkuun   Kennel Eigen   Oma lauma   Kantanarttu   Pentuja   Kasvatit    Uroksia   Harrastus  Saksanpaimenkoira  Lapseni   Linkit    Vieraskirja

KANTANARTTU

FIN KVA VK3, HK2, TOKO ERIVOI
Aquamarina "Riina"

16.07.1990 - 03.11.2005

Koiraharrastukseni alkoi 11.9.1990 kun hain Vääksystä saksanpaimenkoiranarttu Aquamarinan eli Riinan (kasv. Matti Johansson). Riina oli kuuden koiran pentueesta (3 + 3), kotikoiravanhemmista. Koirakuumetta olin potenut jo noin vuoden, siitä lähtien kun jouduin luopumaan poneistani (tamma ja varsa). Asuin vielä kotona, mutta koska isäni ei suhtautunut myönteisesti koiranhankintaan kävin noutamassa pentuni kertomatta hänelle mitään... Automatka tuoreena koiranomistajana Vääksystä Hollolaan sujui hieman kankeasti, pentu voi pahoin useaan kertaan, lisäksi se olisi halunnut kiivetä syliini eikä pysyä pelkääjän paikalla. Onneksi matka oli lyhyt ja tie hiljainen. Kotosalla vanhempani hieman ihmettelivät otusta, mutta avoin ja rohkea pentu valloitti pian myös heidät.

Vaikka tietoni koirista ja niiden kouluttamisesta olivat hyvin vähäiset ennen koiran hankintaa, niin oli alusta asti selvää että kouluttaisin koirani. Rotuvalinnassa oli painanut koiran koulutettavuus, en myöskään halunnut riistaviettistä koiraa. Riina olikin hyvä ensimmäinen koira, oppi nopeasti mutta salli myös ohjaajan virheitä eikä niistä mennyt pilalle. Luonteeltaan se oli energinen ja jaksoi tehdä ihan hyvin töitä, sen sijaan taukoja sen pää ei olisi kestänyt. Riina halusi tehdä työt nopeasti ja sitten autoon, josta tuli Riinalle liiankin ihana paikka. Kävimme jo ensimmäisenä talven Lahdessa sekä Käyttökoirien että Saksanpaimenkoiraliiton riviharjoituksissa, tosin suurimman opettelun teimme kotona.

Riinan ollessa noin vuoden vanha aloitin opiskelut Jyväskylässä ja muutimme Kortepohjan ylioppilaskylään. Siellä olikin hyvä asua koiran kanssa, koirakavereita riitti ja ulkoilumaastot olivat hyvät. Tutustuimme paikallisten koirakerhojen toimintaan ja kokeilimme jälkeä ja viestiä. Jälki ei ollut Riinan laji ollenkaan (toimi vain ilmavainulla) mutta viesti sopi hyvin. Apuohjaajaksi lähti naapurimme, Vanja-briardin emäntä Leena.

Seuraavana kesänä uskaltauduimme jo ensimmäisiin kisoihimme. Paikallamakuu oli alle kaksivuotiaalle Riinalle vielä ylivoimaista, niinpä kevään Tokoista ei ykkösiä tullut, mutta viestikisoissa paikallaanolo vei vai kymmenen pistettä, maasto onnistui joten koulutustunnus tuli heti ensimmäisestä kisasta. Syksyllä Riina malttoi pysyä jo paikallaan ja saimme Tokon alokasluokan ykköset ja yhden myös avoimesta.

Olimme harjoitelleet myös hakua, jossa haukkumattoman koiran vaihtoehdoksi jäi rullailmaisu. Seuraavana keväänä (1993) kisasimme myös haussa, tuloksena HK1 sekä viestiltä VK2. Kesällä Riina astutettiin, enkä uskaltanut sillä tiineysaikana kisata. Syyskuun alussa sitten syntyivät A-pennut, kennelnimeksi olin hakenut ja saanut Eigen (=oma).

Kesällä 1994 siirryimme viestin 3-luokkaan ja jo ensimmäisistä kisoista tuli ykkönen. Haussa kilpailimme vielä kaksi kertaa 2-luokassa, ensimmäinen kisa meni pieleen mutta toisesta tuli HK2. Sen jälkeen päätin että jatkossa keskitymme pelkästään viestiin, tavoitteena käyttövalion arvo. No, päätöksen jälkeen syksyn kaksi kisaa päättyivät keskeytyksiin, mutta seuraavana vuonna, yhden kakkostuloksen jälkeen saimme toisen kaipaamamme ykköstuloksen. Se olikin viimeinen ykkönen vuodelle 1995, yrityksiä oli peräti 7 – osallistuimme jopa rotumestaruuskisoihin, tuloksena 4. sija ja VK3. Viimeisen ykkösen metsästys tuntui välillä jo toivottomalta, onneksi apuohjaajaksi 3-luokassa tullut Sanna jaksoi potkia meitä eteenpäin. Ja vihdoin, syyskuussa 1996, saimme kaipaamani ykkösen (Riina sitä tuskin kaipasi..) ja jopa reilusti, pistein 284. Meille tuskia tuottanut esineruutu oli viimeisenä (joissain kisoissa tuloksena nolla esinettä, yleensä yksi esine) ja tiesin että kaksi esinettä pitäisi tulla. Ensimmäinen esine tuli nopeasti, sitten Riina kävi toisella esineellä ja siirsi sitä. Tätä en huomannut, vaan ohjasin Riinan toiselle puolelle ruutua, josta löytyikin esine. Vielä lopuksi Riina haki siirtämänsä esineen ja vihdoinkin käyttövalion arvoon vaadittavat ykköset olivat kasassa! Ja Riina pääsi varhaiseläkkeelle!

Valion arvon jälkeenkin kisasimme vielä Tokossa, jossa Riina oli edennyt Erikoisvoittaja-luokkaan. Voittajaluokka oli suoritettu kolmella kisalla, mutta EVL:ssä alkoivat ongelmat paikallaan istumisen myötä. Se sekoitti Riinan varman paikallamakuun, niinpä muutaman yrityksen jälkeen jätimme haaveet tottelevaisuusvalion arvosta.

Näyttelysaralla ei menestystä tullut, tosin yrityksiäkään ei ollut kovin montaa. Saaliina erikoisnäyttelyn G ja pari kakkosta. Rakenteeltaan Riina oli "vanhaa" tyyppiä, melko pitkä ja suoraselkäinen, kuitenkin ihan hyvä rotunsa edustaja. Kooltaan suuri (60cm) ja ehdottoman suora edestä ja takaa. Terveys oli ihan hyvä, tosin iho-ongelmia oli nuorempana ajoittain (kerran kaksi vuodessa). Eli Riinalle tuli ns. hot spot –ihottumaa 2-vuotiaasta alkaen, syynä uiminen tai stressi (?), myös vehnäallergia oli epäilyksen alla. Ihottumat hoituivat aina ihan kotikonstein, eikä mitään antibioottikierrettä  tarvittu. Samoin Riinalla oli hormonaalisia ongelmia (pitkittynyt juoksu) ja endometrioosi (kohdun lievä limakalvon tulehdus), niinpä leikkuutin sen noin 4,5-vuotiaana. B-pentue oli alun perin tarkoitettu Riinalle, mutta koska jouduin sen leikkuuttamaan niin siirtyi emon tehtäviin Saana-tytär.

Riina sai elää pitkän elämän (15v 3kk) ja osallistui kodin touhuihin ja pikku lenkkeihin aivan viimeiseen asti. Selkä alkoi vaivata Riinaa 10,5-vuotiaana (spondyloosi), mutta oli onneksi alkuaikoja lukuun ottamatta kivuton. Silmätkin samenivat ja kuulo meni, nenä sentään toimi loppuun asti.  Viimeisinä kuukausina liikunta vaikeutui selvästi, ja lopulta (3.11.2005) oli viimeisten hyvästien aika.

Kaiken kaikkiaan Riina oli erinomainen ensimmäinen koira, monipuolinen harrastuskaveri ja luotettava kisakumppani. Riina  tutustutti minut koiramaailmaan ja sen ihmisiin, parhaimmat ystävänikin olen saanut Riinan kautta. Riina on kaikkien kasvattieni kantaäiti ja kyllä vanhan rouvan luonteenpiirteitä löytyy vielä lastenlapsiltakin!

Satu