Astelen metsän kätköissä kohti suon laitaa, tuulen kostea tuoksu toivottaa minut
tervetulleeksi. Linnut laulavat polunvarren männikössä, jossain kuulen tikan
hakkaavan käpyään. Saavun suolle ja lähden paarustamaan mättäiden lomassa.
Joka askeleella saappaani uppoavat kosteaan suohon. Kaukaa männyn latvasta
teeri tarkkailee kummallista kulkijaa. Tunnen olevani kaukana kaikesta.

Täällä kulkiessani en voi kuin ihmetellä suon säästymistä. Lähellä kaupungin
vilskettä, mitättömän matkan päässä keskustan melskeestä makaa tämä suuri
vanha suo. Elinvoimaisena, puhtaana, alkuperäisenä. Vain umpeen kasvanut oja
piirtää siellä täällä arpensa suon kasvoihin muistuttaen ihmisen yrityksistä alistaa
se valtaansa. Suo on saanut luovutusvoiton. Nyt sitä suojellaan ja se saa jatkaa
elämäänsä.

Kesällä suo on elävimmillään. Täällä kukkii tupasvilla, täällä
kulkiessaan voi nähdä pohjantikan nakuttamassa mäntyään. Kasvit ovat
kauneimmillaan, keltavästäräkki tervehtii suon kulkijaa. Mättäällä seistessäni
mieleni palaa talviselle suolle. Silloin valkeat hanget peittävät kumpuilevia mättäitä
ja vääntyneitä mäntyjä, lampareet ovat saaneet ohuen jääkerroksen peitokseen,
kaikkialla vallitsee sanaton hiljaisuus. Yksinäisen hiihtäjän ladut halkovat
maisemaa samalla kohtaa missä pitkospuut kulkevat hangen alla. Pakkasluminen
suo heijastaa talvipäivän valoa puhtaana ja rauhallisena. Kulkijoita on vielä
kesäpäiviäkin vähemmän. Mikäpä saisi nykyihmisen paarustamaan lumisella
suolla. Hyvä kun juoksumatoiltaan ja kävelykoneiltaan ulos ennättävät. Tavallaan
se on hyväkin, onpahan vähemmän väkeä jakamassa aurinkoisen pakkaspäivän
tunnelmaa.

Ei Linnaistensuolla voi kesälläkään tungoksesta puhua. Silloin tällöin saattaa
pitkospuilla joku vastaan kävellä, useimmiten ei ketään. Retkieni aikana olen monesti
kuvannut suota ja sen elämää. Suon vehreyttä ja kauneutta. Kuitenkaan suon
muotokuvassa ei ole sen kauneudesta kertomassa lintua, ei tupasvillaa. Kuva on
pilvisine taivaineen ja jyrkkine valoineen lähes karu. Siinä näkyy vahva ja voimakas suo
joka huokaa uhmakkaana ja viisaana kaupunkimme katveessa. Se on ollut täällä jo
kauan ennen kuin kukaan meistä ja se jää tänne meidän jälkeemme. Sellaisena tahdon
suoni nähdä.

Monta suota on maassamme tuhottu turpeen nostolla ja ojituksilla. Suomi on täynnä soita,
mutta harvassa ovat Linnaistensuon kaltaiset suuret, luonnollisina säilyneet suoalueet.
Asenteet ovat viime aikoina muuttuneet, eikä nykypäivänä kukaan varmasti edes harkitsisi
turpeen nostoa Linnaisista. Maisema siis säilynee koskemattomana ainakin muutaman
sukupolven ajan. Kunhan opetamme jälkipolvenkin ymmärtämään arvon joka luontoon
ympäristössämme sisältyy, voimme katsoa tulevaisuuteen turvallisin mielin. Sukupolvet
toisensa perään syntyvät ja katoavat, mutta suo seuraa hiljaa ajan kulkua. Jonain päivänä,
joku kulkija ehkä pysähtyy suon laidalle ja lausuu mielessään kiitoksen meille, jotka suon
säästimme.