Luonnonvarainen marsu ja sen sukulaiset
Marsut kuuluvat marsueläinten heimoon (Cavidae), johon luetaan muun muassa myös marat eli pampajänikset. Jopa vesisiat eli kapybarat ovat marsun sukulaisia. Marat kasvavat 70cm:n pituisiksi ja 16 kg:n painoisiksi ja kapybara jopa 130 cm pitkäksi ja 50 kg painavaksi, mutta se onkin maailman suurin jyrsijä. On kuitenkin helppo nähdä, että se on tuskin kilonpainoisen ja noin 22-35 cm pitkän villimarsun sukulainen. Kaikilla marsueläimillä on suhteellisen suuri pää, ne ovat hännättömiä, tai niillä on vain hyvin lyhyt häntä, ja niillä on etujaloissa neljä, takajaloissa vain kolme varvasta, joissa on leveät kaviomaiset kynnet. Kaikki marsueläimet ovat varvasasujia ja ne juoksevat hyvin samalla tavalla.
Varsinaisten marsujen (Caviinae) alaheimoon luetaan marsujen (Cavia), lumikkomarsujen (Galea), kääpiömarsujen (Microcavia) ja vuorimarsujen (Kerodon) suvut. Niistä meitä kiinnostaa lähinnä Cavia, sillä siihen kuuluvat kotoisen marsumme esivanhemmat.
Etelä-Amerikan intiaanien kotieläin
Aperea (Cavia aperea) on Etelä-Amerikan laajimmalle levinnyt marsulaji. Niitä on tuon valtaisan mantereen pohjois-, länsi- ja kaakkoisosissa. Lännessä elävä rotu tschudimarsu (Cavia aperea tschudii) lienee kaikkien lemmikkimarsujen kantamuoto. Tutkimusmatkailijoiden ja löytöretkeilijöiden kertomusten perusteella on todennäköistä, että Etelä- ja Keski-Amerikan intiaaneilla oli hoidossaan saman lajin muitakin rotuja.
Vuoristomarsu
Sveitsiläisen eläintieteilijän Tschudin mukaan nimensä saanut tschudimarsu asuu Chilestä Peruun ulottuvilla alueilla. Se on vuoristo eläin ja elää jopa yli 4000 metrin korkeudella vuoriniityillä ja louhikko-, pensaikko- ja ruohikkorinteillä. Tschudimarsu kaivaa yksinkertaisia koloja maahan, mutta asustaa kuitenkin mielummin toisten eläinten hylkäämissä tai luonnonmuovaamissa kallionkoloissa. Kuten kaikki marsut sekin on pääasiassa päiväeläin. Laumaan voi kuulua neljästä jopa kahteenkymmeneen eläintä, jotka pysyttelevät tiiviisti yhdessä. Ne kulkevat joukolla etsimään ruokaa ja käyttävät silloin ruohikkoon syntyneitä polkuja, jotka muodostavat usein oikean tunnelintapaisen, korkean ruohon peittämän labyrintin. Eläimet ovat nopeita ja valppaita ja varoittavat toisiaan vaarasta viheltämällä ja vinkumalla. Kuullessaan hälytysmerkin kaikki pujahtavat pakoon ja piiloutuvat tiheikköön tai koloihinsa. Jopa poikasetkin ovat muutaman tunnin kuluttua syntymästään niin nopeita ja taitavia, että niillä on hyvät mahdollisuudet päästä pakoon vihollisia. Jos petoeläin kuitenkin äkkiä yllättää, ne kangistuvat, mikä useimmiten auttaa niitä selviämään hengissä.
Heinikossa ja pensaikossa asuvat marsut
Muut Aperea-rodut elävät tasankomaalla. Ne asustavat heinikoissa, pensaikoissa ja aluskasvillisuuden joukossa. Monet kaivavat omia koloja, toiset käyttävät jo valmiina olevia ja muutamista on tullut niin sanottuja "heinikko- ja pensaikkojuoksijoita", jotka piiloutuvat tiheimpiin heinikoihin ja aluskasvillisuuden joukkoon. Muutamilla suoseuduilla asuvilla roduilla ei myöskään ole enää koloja. Tavallisesti marsut kuitenkin elävät kuivilla ruohikkoisilla alueilla ja välttävät Amazonin alueen trooppisia metsiä.
Cavia-suvun muut lajit Galea ja Microcavia elävät Aperea-lajin tavoin koloeläiminä ruohikoissa ja pensaikoissa. Ne kaikki ovat vikkeliä juoksijoita ja liikkuvat taitavasti pensaikoissa. Ne ovat kuitenkin aika huonoja kiipeilemään ja hyppäämään. Kerodon-suvun ainoa laji vuorimarsu, on poikkeus. Se elää kallionkoloissa Kaakkois-Brasilian vuoristoalueilla. Moko pystyy tekemään metrinkorkuisia hyppyjä. Se myös kiipeilee hyvin taitavasti kallioilla ja noutaa puista ruuakseen maukkaita nuoria lehtiä.
Jo inkoilla oli marsuja
Jo kauan ennen Amerikan löytämistä Etelä-Amerikan intiaanit pitivät marsuja kotieläiminä. Inkojen asuma-alueiden ja hautakammioiden kaivauksissa on löydetty marsujen muumioita, luurankoja ja turkinpalasia. Ikuiseksi salaisuudeksi jää varmaan kuitenkin se, miten ja milloin Panaman intiaanit kesyttivät marsun. Kulkiessaan ensi kertaa Keski-Amerikan tämän osan halki espanjalaiset löytöretkeilijät Vasco Balbao ja hänen väkensä näkivät marsuja kaikkialla intiaanien majoissa. Myös Pizarron, Almagron, Quesadan, Orellanan ja Valdivian johtamat conquistadorit kohtasivat marsuja kaikkialla intiaanien asuma-alueilla. Kun ruokaa oli niukasti, hekin söivät näitä jyrsijöitä, kuten paikalliset asukkaat tekivät jatkuvasti. Espanjalaiset olivat tulleet valloittamaan maata ja noutamaan kotimaahansa kultaa ja hopeaa ja jalokiviä, eikä heidän laivoissaan juuri ollut tilaa pienille harmaanruskeille eläimille. Muutaman marsun on kuitenkin pitänyt tulla eurooppaan jo vuoden 1540 paikkeilla, sillä sveitsiläinen eläintieteilijä Konrad Gessner kuvaili eläintä jo vuonna 1554.
Marsu ei ollut inkoilla vain lihantuottaja vaan myös uhrieläin. Varsinkin ruskean- ja valkoisenkirjavia marsuja uhrattiin auringonjumalalle tai annettiin kuolleille mukaan hautaan. Näiden eläinten muumiot osoittavat, että marsujen kesyttäminen oli edennyt pitkälle jo 1500-luvun Etelä-Amerikassa.
Kuinka marsu tuli eurooppaan
Ei tiedetä, jäikö tänne myös niiden marsujen jälkeläisiä, joita espanjalaiset mahdollisesti toivat eurooppaan vuoden 1540 paikkeilla. Sitä vastoin tiedämme, että Surinamista, Alankomaiden Guayanasta, tuli marsuja Hollantiin vuonna 1670.
Hollantilaisten "meerzwijn"
Kun hollantilaiset kauppiaat näkivät näitä huvittavia ja luottavaisia eläimiä Guayanan intiaaneilla, he ottivat niitä mukaansa kotimaahansa lastensa lemmikeiksi. Marsut selvisivät hyvin pitkästä merimatkasta, sopeutuvat nopeasti uuteen ympäristöönsä ja lisääntyivät reippaasi. Hollannissa kasvatettuja marsuja myytiin jo 1680 Ranskaan ja Englantiin. Ne olivat kuitenkin niin kalliita, että vain varakkaat ihmiset saattoivat ostaa niitä erikoisuuden halusta tai lastensa leikkikaluiksi. Myöhemmin niistä tuli erittäin suosittuja Hollannissa ja Englannissa, viimein myös Saksassa, koska niiden hoitaminen, ruokkiminen ja kasvattaminen oli yksinkertaista.
Marsut koe-eläiminä
Noin vuodesta 1850 ensimmäiseen maailmansotaan saakka lisääntyi marsujen suosio. Varsinkin maaseudulla oli tarpeeksi tilaa pienen eteläamerikkalaisen jyrsijän majoittamiseen ja kasvattamiseen. Moni maalaispoika hankki muutaman markan kasvattamalla marsuja, joita ei pidetty vain lemmikkeinä vaan käytettiin myös koe-eläiminä. Marsujen avulla Robert Koch tutki tuberkuloosin torjumista, Louis Pasteur tartuntatauteja ja Emil von Behringiä nämä eläimet auttoivat keksimään ja valmistamaan kurkkumätä seerumin. Sen jälkeen marsuja on käytetty lukemattomissa tieteellisissä kokeissa.
Lähde: Horst Bielfeld - Marsut
| |
