Vielä tätä kirjoittaessakin tuntuu hurjalta koko ajatus rautaperseajosta. Kaikilla tarinoilla on alkunsa, niin tälläkin. Nyt mennään vähän pitemmälle, mutta se selvittää miksi tämä oli omasta mielestäni vähintäänkin kaistapäinen retkue.
Homma voisi lähteä käyntiin siitä, kun työpaikallani aloitettiin vallan mittava projekti ja sen projektipäälliköksi tuli oikein Diplomi-insinööri, hän on tuo otsikossa mainittu isä. Kyseisen kaverin kanssa ystävystyttiin vallan nopeasti myös työajan ulkopuolella, johtuen varsinaisesta sielun veljeydestä, jota molemmat koettiin ilmassa olevan. Tuli kesä 2005 ja Esa ilmestyi muutamaan otteeseen tehtaalle moottoripyörällään, josta oli pitkin talvea puhunut. Mielestäni pyörä oli kerta kaikkiaan upea, vaikka en itse ollut koko hommasta kiinnostunut. Kiinnostus tuota komeaa kulkupeliä kohtaan virisi kuitenkin sen verran, että kyselin kovasti ajonopeuksista ja matkoista mitä tuollaisella pelillä tavallisesti tulee taitettua. Vastausten perusteella valkeni totuus matkamoottoripyöräilystä ja etenkin custom pyöristä. Eihän moottoripyöräily välttämättä olekaan kuolemaa halveksuvaa kaahailua älyttömillä tehovehkeillä, vaan se voi olla myös varsin herrasmiesmäistä cruisailua maisemia ihaillen sekä hyvässä seurassa hengailua. Tämän jälkeen annoin päähänpinttymälleni sen verran periksi, että jos moottoripyörän joskus hommaan niin sitten tollasen ison ja kiiltävän customin.
16.11.2005 koin siihenastisen elämäni rankimman kolauksen. Vaimoni ilmoitti liki 12 vuotisen avioliittomme loppuvan. No kolme vuotta aikaisemmin itse rakentamani omakotitalo saatiin nopeasti kaupaksi ja muutenkin lusikat jaettua. Muutin vuokrakämppään ja ihmettelin liki 15 vuotta aikaisemmin päättynyttä ja nyt taas uudesti alkanutta poikamieselämää.
Joulukuun alkupuolella lennettiin Esan kanssa kohti Wieniä työmatkalle. Koneessa Tanskan yläpuolella Esa luki lehdestä, että Suzukilta on tulossa 1800 cc versio Intruderista. Hän ilmoitti yks kantaan myyvänsä nykyisen pyöränsä, 1500 LC:n pois ja kertoipa siinä vielä hinnankin pelille. Minun humalaisissa aivoissani välähti, ”Nythän ei ole kukaan kieltämässä ja talokaupoista jäi sen verran jäljelle…”. Nostin käden pystyyn ja ilmoitin sen tien ostavani pyörän. Yleensä hyvinkin suulas ystäväni jäi katsomaan minua leuka koneen lattialle tipahtaneena. Eihän toki vilkasta kaveria kauan hämmästys haukotuttanut, mutta kuitenkin pieni epäilys josko sittenkään ihan ymmärsin mitä just tulin sanoneeksi, koska Esan kommentti oli: ”Sami ei kukaan päätä ostaa moottoripyörää kymmenesosasekunnin harkinta-ajalla”. No minä päätin ja nyt selvisi, että minä olen tuo otsikossa mainittu vasta-alkaja.
Pyöräkaupat saatiin ihan selvinkinpäin sovittua ja talvi-illat poikamieskämpässäni saivat kupittelun ja laulamisen lisäksi yhden lisäjuonteen, kun Esa antoi teoriaopetusta motskarilla ajosta. Käytiin läpi vastaohjaukset ym. kommervenkit ja suunniteltiin ajo reissuja. Jossain vaiheessa Esa otti taas kerran yhden lauluillan aikana puheeksi Rautaperseajot. Olin termin kuullut ja muistelin sääntöjä: Pitäisi ajaa 1000 mailia alle vuorokaudessa. Netistä luettiin matkakertomuksia ja sääntöjä ja taas kerran hivenen alkoholin huurruttaman illan aikana Esa kysäisi, ”eikös ajeta porukassa tommonen reissu”. Minä olin tietysti heti mukana vailla epäilystäkään kuin partiopoika. Miten tuo kokemattomuus voikin tehdä ihmisestä niin yltiöpäisen itsevarman.
Yhä edelleen käytiin läpi moottoripyöräilyn teoriaa. Minulle jäi kuitenkin huoli, että kun olen näin jumalattoman lihava, niin mitäs jos se pyörä ei jaksakkaan nousta takaisin pystyyn mutkan jälkeen ja jään pyörimään sillä samalla säteellä sitten ojaan. Tätä juttua naurettiin monena iltana ja Esa vakuutti, että kyllä se nousee.
Vapun jälkeen sitten yhtenä päivänä töitten jälkeen oltiin menossa Esan kanssa kaupungille kauppaan, kun kaveri heitti ajatuksen, että lähdetään hakemaan pyörä nyt Kotkasta heidän tallista Heinolaan. Ajokamat olin jo laittanut ennen vappua Esan matkassa Kotkaan, kun oli ollut lupauksia, että Esan uusi pyörä olisi tullut vapuksi ja olisi sitten porukassa ajettu Heinolaan. No pyörä ei tullut ja nyt käännettiinkin Volvon keula kaupan sijasta kohti Kotkaa. Esa ajeli pyörällä kaupungista ulos ja minä autolla perässä. Sitten koitti jännä hetki ja oli minun vuoroni menettää neitsyyteni motskarihommissa. Matkaan pääsin ja hetken päästä tuli sitten se ensimmäinen kurvi. Vähän jännitti (itse asiassa aivan järjettömästi) ja kallistin pyörän mutkaan, mutkan jälkeen oikaisin pyörän ja voiton riemu oli valtava. Esa tuli autolla takana ja oli pakko tuulettaa hänelle. Muutaman kuskin vaihdon jälkeen oltiin Heinolassa ja tietysti otettiin ryypyt homman kunniaksi ja analysoitiin mennyttä suoritusta.
Tämän jälkeen kilometrejä alkoi hiljalleen kertymään pyörään ja varmuutta ajamiseen tuli lisää. Talvilomani vietin kesäkuussa ja ajoin sen aikana 1400 km.
Ajoa suunniteltiin töiden jälkeen pitkin kesää ja hetkeäkään en empinyt, ettenkö olisi lähtenyt kokeilemaan. Ainahan olisi ollut mahdollista keskeyttää jos ei jaksaisi. Reitiksi lopulta valittiin Kotka- Vantaa- Pirkkala- Vaasa- Oulu- Kuusamo- Kajaani- Kuopio- Laukaa- Heinola. Reittiä suunniteltiin Lomasuomen nettisivulla olevan välimatkaohjelman avulla ja pituutta reissulla olisi sen mukaan 1750 km. Tarkastin reitin vielä keltaisten sivujen reittiohjelman kanssa ja matkan pituus täsmäsi mielestämme riittävällä toleranssilla.
Matka-ajankohtaa mietittiin ja päätettiin, että yhden aikaan yöllä olisi hyvä lähteä. Ajopäivät alkoi vähenemään uhkaavasti, koska Esa oli lähdössä elokuun alussa ulkomaille töihin. Minulla alkoi loma heinäkuun 24. päivä ja päätimme, että jos sää suosii, niin silloin lähdetään. Esalla oli nuoremman poikansa rippijuhlat sunnuntaina. Kun koitin soitella, että lähdetäänkö vai ei, niin vastausta ei kuulunut. Vihdoin kuuden aikaan illalla soi puhelin. ”Lähde nyt varoiksi tulemaan tännepäin, soittelen sitten kun olet matkalla.” Eikun kamat kassiin ja kokka kohti Kotkaa. Sain juuri pyörän tankattua, kun puhelin soi. ”Joo hyvältä näyttää säät, lähdetään reissuun yhdeltä. Ai niin Ville lähtee mukaan”. Ville on Esan vanhempi poika ja siis tuo otsikkomme kolmikko on nyt kasassa. Villen hurjapäistä luonnetta kuvaa se, että ikää miehellä oli vasta 17 ja ajokkina tietenkin piikki. Itselläni oli kilometrejä pyörän selässä ennen ajon alkua 4580 km. Eli siinä oli huimapäisyyttä omalle osalleni ihan riittävästi.
Muutaman tunnin torkkumisen jälkeen puoli yksi kömmittiin Esan ja Villen kotona ylös ja juotiin talon emännän keittämät kahvit ja syötiin leipää. Todistajien nimikirjoitukset hommasimme jo illalla kun talossa oli vielä rippijuhlavieraita hereillä. Tasan yhdeltä kajautettiin moottorit käyntiin ja suunnattiin keulat kohti Ruonalan Shell Expressiä, josta lähdettiin tankit täynnä kohti Vantaata. Vantaalla tankattiin, jotta saataisiin kulmapisteestä kuitti. Oman Intruder 1500 LC:n tankkiin meni 7,8 litraa, Esan Intruder m1800r:n tankkiin vajaa litra vähemmän ja sitten olikin melkoisen naurunremakan paikka kun Ville ilmoitti Honda 125 R4:n lukeman 3,4 litraa.
Matka jatkui moottoritievauhdilla kohti Pirkkalaa. Matkalla alkoi jo sen verran aamu sarastaa, että horisontti tuli näkyviin ja ajaminen muuttui ainakin minulle paljon rennommaksi. Matkalla moottoritien varrella nähtiin muutama komea salaman isku, mutta sateelta vältyttiin. Pirkkalassa olikin sitten jo minulla tankki melkein tyhjä, joten tankkaus oli paikoillaan ja kello oli 4:20. Samalla juotiin vähän kolaa ja jatkettiin matkaa kohti Vaasaa. Porukka oli vielä pirteää ja muutenkin matkanteko muuttui letkeämmäksi, kun vauhdit alenivat reiluun sataseen.
Seuraava stoppi oli Kurikassa puoli seitsemältä. Tankkauksen ohella juotiin kahvit ja syötiin reissumiehet huoltsikan kuppilassa. Ostin vielä suklaapatukan ja vissyä. Kurikasta lähdettyämme saimme sellaista tihkusadetta niskaamme varmaan noin varttitunnin verran, mutta sitten keli kirkastui ja alkoi lämmetä. Vaasaan ajoimme ihan keskustaan, että ei tulisi oikaistua liikaa. Keskustan kupeessa olevalla Nesteellä tankattiin pyörät, että saatiin taas kulmasta kuitti ja matkaa jatkettiin välittömästi.
Kokkolassa tankattiin taas pyörät, itse join vähän vissyä ja söin muutaman palasen suklaata samalla jalkoja heilutellen. Kädessäni olleet Thinsulaten hanskat olivat käyneet hermoille koko matkan, vuori oli hiestä märkä ja kasaantui inhottavasti peukalon hankaan ja puudutti kättäni. Vaihdoin hanskat ohkaisempiin ja taas alkoi meno maistua. Huoltoasemalla törmättiin pariin motoristiin, jotka olivat matkalla Norjaan vuonoja ihailemaan.
Sitten alkoi ensimmäisen kerran väsymys painamaan. Keli lämpeni ja ajopuvun alla oli kerraston lisäksi fleece väliasu. Pattijoella topattiin tankkaaman ja lähinnä virkistymään. Ostin ED pullon, josta vetäisin puolet lärviini, vastaavanlaiset oli Esan ja Villenkin ostokset. Navigaattorin määränpäänä oli vielä Oulu, jossa päätettiin pitää ruokatauko. Olisihan Oulu reissumme puoliväli.
Oulua kohti ajaessamme koukkasin jo hätäpäissäni Kajaaniin vievälle tielle, olettaen sieltä pääsevän myös Kuusamoon. Muutaman kilsan ajon jälkeen korjattiin virhe ja käännyttiin takaisin. Löydettiin se Kuusamon tie ja päätettiin, että seuraava sopiva sapuskapaikka saa kelvata, koska tarvitsemme myös kuitit kulman merkiksi. Jäälin Autokipsa löytyi. Pekoniburger ja jaffaa naamaan. Ville vetäisi makkaraperunat ja valitti, että jalat on ihan paskana, hyvä kun kävelemään pystyy. Helppohan se meidän oli kivitalon kokoisilla pyörillä ajella, kun taas Ville joutuu puolet ajasta kyykistelemään, jotta pysyy hyvin matkassa. Pieni huoli hiipi mieleen, että mitenkähän kaveri jaksaa ja yksin sitä ei kuitenkaan matkalle jätetä, eli jos Ville hyytyy niin muidenkin matka jää. Itse kuorin nyt fleece paidan pois takin alta. Ilmeisesti makkaraperunoissa oli jalkoja elvyttävää voimaa, kun Ville ilmoitti jaksavansa jatkaa matkaa. Sovittiin, että seuraavassa tankkipaikassa juodaan kahvit. Kello oli puoli yksi ja matka puolessa välissä, siis aikataulussa.
Seuraava toppi oli sitten Pudasjärven aakkoshuoltsikalla. Siellä juotiin kahvit ja tankattiin mopot ja takaisin tien päälle. Pudasjärven ja Kuusamon välillä näimme ekat porot. Edellä ajava auto hätisti ne tieltä ja matka jatkui turvallisesti. Samalle välille sattui reissumme ainoa tietyö. Se olikin sitten noin 15 km pitkä. Tässä kohdassa seilasimme onnellisten tähtien alla, satuimme juuri siihen päähän tietyötä missä paloi vihreä valo ja pääsimme jatkamaan matkaa ilman minkäänlaista viivytystä. Paitsi tietysti tietyö piti matkavauhdin alle viidenkympin.
Kuusamossa taas tankkasimme pyöriä ja miehiä. Kello näytti 15:20. Ostin vissyä ja naputtelin Tom Tomiin seuraavaksi määränpääksi Shell Heinolan. Kone laski reitin ja ilmoitti matkaa olevan jäljellä 628 km. Kerroin asiasta kavereilleni. ”Jätkät ei oo enää ku kuussataakakskytkaheksan kilsaa jälellä ja yli tonni jo takana, tän mukaan ollaan perillä kakskytvaille kakstoista”. Isä ja poika hymähtivät kevennykselleni. Jatkoimme matkaa nyt jo kuitenkin selkeästi kotia päin.
Kuusamosta lähdön jälkeen alkoi tienvarressa ja tiellä näkyä poroja. Ensimmäisen lauman huomasin, kerkesin jarruttaa, mutta Villellä ne käyttivät lähellä. Tästä Villen tiukasta tilanteesta kuulin kuitenkin vasta Heinolassa. Tämän jälkeen ajelin tien reunoja tähyillen ja takana tuleville viittoillen kun poroja näin. Yhtä keskellä tietä löntystelevää en sitten turhan aikaisin huomannut. Jarrutin molemmilla jarruilla ja takapyörä meni lukkoon. No pyörä kääntyi sen verran sladiin ja kun jarrun nostin niin sain sen ötökän väistettyä. Toki se meni niin läheltä., että olisin yltänyt potkaisemaan sitä. Takana tulijat havaitsivat elukan riittävän ajoissa ja väistivät sen turvallisesti. Matka jatkui ja vauhtia koitin kuitenkin kaikesta huolimatta pitää. Kohta vastaan ajeli motoristi, joka morjestelun sijaan heilutti kättään ylösalas. Tunnistin merkin ja arvelin tiellä olevan joko poroja tai gyitä. Hetken päästä vastaan ajelikin miekoin koristeltu Vani. Ajattelin mielessäni, että kyllä motoristit ovat kuitenkin teitten todellisia herrasmiehiä.
Hyrynsalmella tankattiin, sattui vaan kylmä asema kohdalle ja Esan pankkikortti ei kelvannut aakkosaseman automaatille. Onneksi tien toiselta puolelta olleelta Seolta saivat matkakaverini bensaa pyöriinsä ja matka jatkui kohti Kajaania. Tällä välillä sattui minulle se toinen väsymysaalto; keli oli kuuma ja janotti, mutta kylmältä asemalta ei juotavaa saanut. Ennen Kajaania olin sen verran poikki, että yhtä vajaata satasta junnannutta Mazdaa en jaksanut ohittaa. Esa ajoi vierelleni ja pyysi toppia, koska Ville alkoi olemaan jo tosi puhki. Kajaanista Iisalmeen lähtevän tien varrelta löytyi taukopaikka Nuottijärvi. Kaverit söivät leipää ja joivat, minä tyydyin siinä vaiheessa vain juomaan ja ostin litran vissyä. Join reilun puolilitraa ja makasin hetken nurmikolla varjossa. Taukoa alettiin pitää 18:40. Matkaa olisi jäljellä 400 km ja aikaa olisi jäljellä 6 tuntia ja kakskytä minuuttia. Muutamaan kertaan oli puhuttu, että jos ei jakseta, niin sitten topataan. Aloin kuitenkin olla sitä mieltä, että tästä mennään vaikka perkeleitten voimalla kotiin. Tein kavereilleni esityksen, että sata kilsaa ajetaan ja sitten huilitaan se mikä tarvitaan, mutta kotona ollaan ennen yhtä. Kusitauon jälkeen jatkettiin matkaa ja päätettiin pysähtyä Iisalmen aakkosilla. Matkaa ei olisi paljon.
Aakkosasema tulikin vajaan 80 kilometrin päästä vastaan ja minulla olo oli, kuin en olisi moottoripyörällä ajanutkaan. Ihmeitä tekee vissy ja varjossa huiliminen. Varmaan osansa tähän oli tiedolla, että tämä reissu tulisi onnistumaan.
Kohta Iisalmen jälkeen alkoi Kuopion moottoritie ja sitä lasketeltiin taas tulemaan hyvää moottoritiekyytiä. Moottoritien toisessa päässä vilkaisin navigaattoria, joka näytti matkaa olevan jäljellä reipas 200 km. Oltiin sovittu, että jos Ville haluaa stopata huilaamaan, niin ajaa vierelleni ja huutaa minulle. Tässä vaiheessa ajattelin hiukan olla omapäinen. Noustiin moottoritieltä kohti Jyväskylää vievää tietä. Tie olikin yllättäen märkä. Ajelin kuitenkin hivenen pitemmällä etumatkalla ja toivoin, että Ville jaksaisi sen verran, että kun masiina näyttää loppumatkan olevan alle 200 km, niin sitten topataan. Tie kuivui ja aurinko paistatteli välillä melko suoraan silmään. Vihdoin vastassa oli Suonenjoen Shell ja GPS näytti matkaa olevan jäljellä 190 km. Topattiin ja Villekin oli taas intoa puhkuen jatkamassa matkaa loppuun asti. Aikaa olisi vielä kolme ja puoli tuntia joka riittää varmasti ajattelin.
Hetikohta Suonenjoelta Hankasalmen rajan ylitettyämme saimmekin sitten oikein kunnon ukkoskuuron niskaamme. Mulla ja etenkin Villellä alkoi takakumi olemaan melko lopussa. Vauhti tietysti sateessa hidastui ja sitten pari rekkaa heitti oikein kunnon vedet niskaamme. Minulta tuli MPT:n puvusta hihan saumasta vesi sisään, mutta enää ei haitannut mikään. Kuuro loppui ja saimme taas matkavauhdin päälle. Toivakan keskustan tuntumassa näytti trippimittarini lukemaa 1609 km. Soittelin torvea ja pyörässäni olevaa hulvattoman hauskaa sähkötoimista kelloa. Mikälie vellikello on aikanaan pyörään laitettukaan, hillittömän hauska lisävaruste. Kohta sitten tuon riekkumisen päälle paukahti vielä toinen ukkoskuuro, mutta vieläkään ei mielemme lannistuneet. Toivakasta Jyväskylä-Lahti tielle käännyttyämme oli tie taas aivan kuiva ja keli hieno.
Joutsassa olimme jo varmoja kilometrien riittävyydestä ja tankkasimme pyörät ja Esa ja Ville soittelivat vaimolle ja tyttöystävälle reissun onnistumisesta. Matkaa kuitenkin jatkettiin nyt jo hämärtyvässä illassa ja sumujen noustessa tielle.
Puolilta öin olimme Heinolan Shellillä tankkaamassa viimeistä tankillista. Siitä ajettiin ravintola Heinolan Heiliin, josta olin jo etukäteen kysynyt lopputodistajat. Esa äityi vielä vetäisemään karaokessa moottoritie on kuuma biisin. Minun kotipaikkani on joen varressa täällä Heinolassa, niinpä totesin, että tämäkin hieno reissu päättyy Varrelle virran ja tempaisin tuon Kirkan biisin ajotamineissani ja selvin päin. Outo lopetus hienolle reissulle.
Ajoimme pyörät Rautsalossa talliin ja mentiin minun kämpille. Keitettiin nuudelit ja otettiin pari kaljaa, toivottavasti Äiti Teija ei nyt pahastu, mutta Esan kanssa päätettiin, että poika oli tehnyt miehen työn ja oli oluensa ansainnut.
Koko porukka oli matkaan enemmänkin kuin tyytyväisiä. Kokemus oli hieno ja näin aloittelijana tunsin, että jonkinlainen ensiaskel kohti motoristiutta on tullut otettua. Minä olin niin täpinöissäni, että vaikka saman tien olisin jatkanut matkaa. Tosin noiden edellä mainittujen oluitten ja nuudelien jälkeen klo 3:00 sänkyyn kömpiessäni ei unta tarvinnut houkutella.
Hanskoihini olin pettynyt ja seuraavana päivänä kun oltiin paperit IBAF:iin lähetetty, ajoin paljain käsin Lahteen, ostin uudet ohkaiset hanskat ja painoin kohti Ylöjärveä. Koko alokaskesäni saldoksi tuli lopulta 14700 km. Ja meinaanko tulevaisuudessa ajaa IBA-ajoja? VARMASTI.
Muistiin merkitsi koko retkueen puolesta
Sami Kalmi
ps. jos mielenkiintosi näitä ajoja kohtaan heräsi, niin saat lisätietoa IBA Finlandin kotisivuilta jonne on linkki etusivulta