Unelmieni auto

Tämä on tarina autosta. Aluksi pelkästä unelmasta, mutta lopulta toteutuneesta sellaisesta. Haaveeni alkoi hahmottua päästyäni armeijasta 70 luvun alkupuolella. Silmiini osui upea auto, Volvo mallia 1800S, "tuollaisen haluan" oli ensiajatukseni. Liekki oli syttynyt, ei vain ollut puuta, jotta liekki voisi leimahtaa.

Ensimmäinen Pyhimykseni

Kuluu vuosi jos toinenkin. Elämä kohtelee minua hyvin. Vuoteen 1976 mennessä olen päätynyt yhdeksi Johtoauto oy:n pääosakkaista. Myin auton jos toisenkin kunnes eteeni tuli auto, jota en yksinkertaisesti VOINUT myydä: "Pyhimys" Volvo 1800S. Punainen sellainen. Olisin niin tahtonut myydä auton itselleni (työntekijähintaan tietenkin). Firmamme oli kuitenkin vielä niin alkuvaiheissa, ettei siinä vaiheessa ollut vielä varaa ruveta keräilemään autoja. Toinen pääosakas saikin minut näkemään tosiasiat: Firmamme tarvitsi kipeästi lisää pääomaa, jotta se voisi toimia ja kasvaa vahvemmaksi. Hän myös lupasi, että seuraavan samanlaisen voin kyllä jo lunastaa itselleni. Ymmärsin kyllä, silti en olisi halunnut autoa myytävän. Muutaman viikon ehdin käyttää autoa ja tutustua siihen kunnolla ennen kuin välttämätön tapahtui. Ei niin hyvä auto kauaa autoliikkeessä ole myytävänä. Eron hetki oli luonnollisesti haikea, olinhan jo ehtinyt hurmata muutaman naisen tuon kaunokaisen kyydissä.

Tämä on minun

Aikaa kuluu. Olisiko ollut noin puolitoista vuotta. Eräänä kauniina syksyisenä iltapäivänä tämä samainen lupauksensa tehnyt kaveri soittaa tullihuutokaupasta. Hänellä on kerrottavaa: "Täällä olisi sellainen samanlainen Volvo kuin mikä sinulla oli silloin käytössä. Tämä on lievästi kolaroitu, eikä varmaan tule maksamaan kovin paljoa. Haluatko että huudan sen sinulle?" Olisinkohan noin puoli sekuntia miettinyt, ennen kuin sanoin hänelle, että huuda ihmeessä, jos sen todella saa kohtuulliseen hintaan. Pyörittelin peukaloitani illan mittaan muutamaan otteeseen, kunnes puhelin soi. Hän soittaa tullihuutokaupan päätyttyä. Taas hyviä uutisia. Auto oli nyt minun ja kaiken lisäksi se ei ollut maksanut ollenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Syykin selvisi parin päivän kuluttua kun auto vihdoin saapui tallille. Sen edellinen omistaja, ruotsalainen turisti, oli ajanut sen ojaan, jonka jälkeen ei enää ollut viitsinyt kuljetella sitä takaisin Ruotsiin. En kyllä ollut niin huolissani tuosta lievästä ojaanajosta. Sen aiheuttamat vauriot olisi melko helppo korjata. Enemmän tuhoa oli tehnyt auton huono säilytys ojaanajon jälkeen. Ojaanajo oli saattanut alatukivarren ja tuulilasin uusittavaan kuntoon. Peltiä oli rypistynyt etusiivessä, kattokulmassa, oikean puoleisessa ovessa ja kynnyskotelossa. Niitä täytyi oikoa. En tietenkään itse ollut mikään ammattilainen, joten onneksi tunsin erään joka on. Korjaustyöt alkoivat välittömästi. Huono säilytys olikin sitten tuottanut hieman vaikeampia vaurioita. Sisustukset olivat nimittäin kärsineet pahoja vesivaurioita ja nahkapenkit olivat täysin homeessa. Kaiken lisäksi joku oli varastanut jokaisen peilin, mitä autossa oli, lienenkö ollut harakka, kun niin kiiltävän perään ollut. Samalla kun peltiseppä oikoi peltejä, eräs toinen kaverini, lukkoseppä korjasi lukkoa, joku kun oli katkonut siihen auton ainoan avaimen. Siinähän se silmäteräni meinasikin jo tulla myytyä, kun tämä lukkoseppä oli niin kiinnostunut Pyhimyksestäni. Oma innostukseni kuitenkin voitti ja näin jälkeenpäin ajatellen, onneksi en myynyt sitä. Tällä lukkosepälläkin kyllä riitti innostusta ja nyt hänellä on jo kaksi Pyhimystä ja molemmat olemme Volvo-kerhon aktiivisia jäseniä ja hyviä kavereitakin.

Noin kuukauden kuluttua kori oli suora, lukot ja avaimet kunnossa ja auto valmiina lähetettäväksi maalarille. Siellä se viipyi muutaman viikon ja sieltä tullessaan näytti jo aivan upealta. Kiiltävän valkoinen pinta hohti kilpaa auringon ja hymyni kanssa, minä voitin. Urakka oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Nyt se vasta alkoi omalta osaltani. Aloitin helpoimmasta. Aluksi kiinnitin lasit ja listat. Sitten siirryin puskureihin. Siiten olikin edessä vaikein: Sisustus. Koska en itse ole verhoilija, verhoilutin auton muualla. Pienen hienosäädön jälkeen Pyhimykseni alkoikin jo olla jo valmiina katsastettavaksi.

Katsastuskiemuroita

Katsastus ja rekisteröinti onkin sitten kokonaan oma lukunsa. Pyhimykseni on valmistettu vuonna '69 ja sen ensirekisteröinti on tapahtunut vuonna '70. Tästä aiheutuikin pieni ristiriita. Ostin auton syksyllä '78 ja rekisteröin sen vuoden '79 maalis-huhtikuussa, auton vuosimalliksi määräytyi runkonumeron mukaan '69. Auton olisi kyllä saanut rekisteröityä vuoden '70 autoksi, mutta silloin minun olisi täytynyt tilata alkuperäiset rekisteripaperit Ruotsin rekisterikeskuksesta, joten annoin asian olla ja rekisteröin sen vuosimalliksi 69. Näin ollen auton rekisterinumeroksi tuli valitsemani mukaan 609, jossa 69 tarkoittaa vuosimallia ja välissä oleva nolla sen oikeaa rekisteri vuotta ('70).

Autosta museoautoksi

Vihdoin sain Pyhimykseni ajokuntoon ja rekisteriin. Aluksi nautinkin urheiluautostani täysin rinnoin ja käytin sitä ympäri vuoden ihan käyttöautona. Myöhemmin aloin arvostaa sen keräilyarvoa huomattavasti enemmän ja niinpä myinkin talvirenkaat pois kokonaan. Luonnollisesti sen jälkeen autolla ei ajettu talvella ja kesälläkin hyvin varovasti. Tällöin mieleeni tuli, että olisi upeaa jos autoni olisi aivan samanlainen kuin päivänä, jolloin se ajettiin ulos tehtaasta. Aioin saada sen museokatsastettua. Vakuuttuneena restaurointi taidoistani vein Pyhimyksen museoauto katsastus tarkastukseen. Ilmeni etteivät istuimet kelpaa sellaisinaan, myös muutama kromilista täytyi uusia. Autossani oleva radio ei sekään ollut oikeanlainen, myös antennissa löytyi huomautettavaa. Katsastaja huomasi vielä tummuneet puskurit ja sanoi niiden kaipaavan uudelleenkromausta. Korjauslista ei ollutkaan niin pitkä kuin kuvittelin sen voivan olla. Sitten vain töihin.

Penkkeihin tarvittavat korjaukset teki autoverhoilija Hofren, joka vaihtoi siinä olleet kangasverhoilut alkuperäisiin nahkaisiin. Kun aikoinaan olin verhoiluttanut homehtuneet istuimet linja-auto plyysi kankaalla arvelin, että nahkaiset verhoilut eivät ole niin tarpeelliset. Olin näköjään väärässä. Tarvitsemani kromilistoja lähdin etsimään Ruotsissa pidetyiltä, Volvo-tehtaan järjestämiltä, "rompepäiviltä". Volvo-tehdas toimitti niille uusia, vahaksi käyneitä varaosia. Ne olivat oikea aarreaitta kaltaiselleni Volvo-intoilijalle. Löysin sieltä juuri kaipaamani kromilistat, uudet sellaiset. Sieltä ostin myös yhden kappaleen ylivaihdelaatikota, jarrutehostimen sekä puskureiden uusia kulmapaloja varalle (ne ovat nyt kaikki myytävänä tarpeettomana). Autoni vuosimallia vastaavan radion sain ostettua eräältä Volvo-kerhon jäseneltä. Antenni löytyi lapsuuden kotoani, erään purkuauton konepelliltä. Se vastasi tarvittavaa täysin ja oli täydellisessä kunnossa. Puskureiden kromaus, joka ei lopulta edes täysin onnistunut olikin sitten monimutkikkaampi juttu, mutta lopulta sain ne sellaiseen kuntoon, että ne kelpasivat. Lopulta Pyhimykseni oli täysin valmis. Seuraavaksi vein sen ylpeänä museokatsastajalle. Auto kelpasi ja sain kaipaamani paperit. Sen jälkeen normaalikatsastukseen, sitten vielä vakuutusyhtiöön museovakuutettavaksi. Sitten auto olikin jo ajettavissa museoautona. Vain 30 vrk/vuosi. Katsastuspäivä 16.6.1997.