Raili Kauhanen:

KRONIKKA VIIDELTÄTOISTA ENSIMMÄISELTÄ TOIMINTAVUODELTA 1979-95

Olimme vielä hyvin tuntematon porukka, kun ryhdyimme harjoittelemaan Tuntematonta potilasta. Tämä Inkeri Kilpisen elämänläheinen, inhimillinen ja ihmistä ymmärtävä näkemys, niin kuin ohjaajamme Harri Saukkonen asian ilmaisi, viehätti niin häntä kuin ryhmääkin. Lopputulos oli meidän mielestä sen verran hyvä, että sitä päätettiin esittää muuallakin kuin täällä Hollolassa. Vierailimme kirjailijan kotikaupungin Heinolan Jyränkölässä ja katsomossa oli itse kirjailija paikalla. Näin tutustuimme Inkeri Kilpiseen eli Inkkuun, kuten me ystävinä häntä kutsumme. Hän oli kannustava, vaikka kritiikissä sanottiinkin: "Ei suotta käsiohjelmassa mainita kuiskaaja heti ohjaajan jälkeen".

Eipä paljon päätä pakottanut kun heti ensimmäiseksi kesäproduktioksemme valitsimme Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle -näytelmän. Harri toimi edelleenkin ohjaajana. Reiska teki siinä elämänsä roolin ja sai siitä ja Egolinin roolistaan historiamme ensimmäisen stipendin. Reiska raittiina miehenä on saanut näyteltäväkseen monia muitakin juopon rooleja, kuten Hopeahäissäkin.

Kesäteatterin purkutalkoiden jälkeen Arto, Raili ja Reiska istuskelivat katsomon alimmalla portaalla ja harmittelivat sitä, että kaikki pilettitulot menevät kansalaisopiston opistolaiskunnan kassaan. Pitäisi perustaa oma yhdistys, oli tuumailun lopputulos. Asia sillä kertaa unohtui ja päätettiin pitää saunailta Arton rannassa. Sinne kutsuttiin tietysti Inkku mukaan. Niinpä sitten Inkulta tivattiin, että järjestä nyt meidät sinne Amerikoihin turneelle, kun olet amerikkalaisen kanssa naimisissakin. Inkkuhan ei kauan aikaile ja niinpä pian Anja ja Arto saivat puhelun: "Joko matkavalmistelut ovat käynnissä?". Mehän emme olleet puolestamme tehneet mitään. "Te ette voi enää luopua, olen sen verran arvovaltaisia ihmisiä vaivannut", selvitti Inkku. Herranjestas, mekö Amerikkaan!

Siitä alkoi Hollolan Näyttämön tarina ja kehitys omaksi yhdistykseksi. Matkan vauhdittamana perustava kokous pidettiin 24.10.1979 ja yhdistys rekisteröitiin pikavauhtia heti seuraavan vuoden tammikuun 30. päivänä. Kutsu saapua esiintymään Kanadan suomalaisille tuli ja matkavalmistelut alkoivat Hessun, Railin ja Anjan johdolla. Matka suuntautui ensin New Yorkin ja sieltä Sudburyyn, Thunder Bayhin ja takaisin New Yorkin kautta kotiin. Vastaanotto oli upea ja meidät toivotettiin tulemaan toistenkin. Kehuivat meitä muuten hyvin järjestäytyneeksi ja kurinalaiseksi ryhmäksi. Puheenjohtaja piti melkein puhalluskokeita ennen esiintymisiä: "Kaljalle ei haista!", eikä haistu!. Loistavana matkanjohtajana sai Anja ansaitun stipendinsä.

Matkajärjestelyjen lomassa ehdittiin vielä valmistaa satukin, nimittäin Leena Kokko-Saukkonen ohjasi Prinsessa Ruususen, josta tuli kaunis ja värikäs, kiitos Lahden kaupunginteatterin pukujen. Ohjaajan kanssa käytiin kovat kamppailut toteutuksesta, kun emme suostuneet siihen, että prinssi olisi tullut moottorisahalla ruusupuskia halkoen prinsessaa herättelemään, vaikka prinssillä eli Pasasen Eikalla olisi siihen ollut ammatin tuomaa varmuuttakin.

Matkan jälkeen kesällä tehtiin Pitkäjärveläiset, sekin Harrin kanssa. Leena ystävällisesti lyhensi näytelmää "rautakouran lailla", niin kuin sen laulussakin sanotaan, puoleen typistäen. Reiska sävelsi siihen laulut, niin kuin on monet kerrat myöhemminkin tehnyt ja kiva kesäteatteri siitäkin sitten syntyi. Oksasen Ritva teki ikimuistoisen roolin siinä Läpikäytävän Hennana ja sai kriitikotkin polvilleen.

Into oli korkealla. Koulutimme itseämme. Luennoimassa kävi Martti Kainulainen, Vili Auvinen ja tietysti Inkku. Tehtiin juhlia varten Hämäläis-show ja tietysti juhlittiin. 

Hollolan Hovissa vietettiin yksivuotissynttäreitä, jossa jaettiin historiamme ensimmäinen Holo. Sen sai tekijä itse eli Arto Niemelä. 

Muuten merkittävää oli sinä vuonna vielä sekin, että Mannisen Veikko astui riveihimme. Inkku ja Markkasen Lillikin olivat jo muuten tulleet "piireihin".

Seuraavana vuonna eli siis 1981 sai iki-ihana Katupeilin takana ensi-iltansa. Ylöspano oli kaikkien aikojen tyylikkäin ja hienostunein, mutta olihan mukana ammattiauttajiakin. Venäläisen Otto lavasti, Lilli maskeerasi ja upeat sävysävyyn valitut puvut lainattiin Lahden kaupunginteatterista. Vesku pommitti Kinnarin Hessua savukerasian kanssa, ainakin 25 kertaa homma otettiin uusiksi.

Oksasen Ritvan onnen hetkiä oli kun hän sai Katupeilin roolistaan Holon viettäessämme kaksivuotisjuhlia Messilän kartanoravintolassa vuosisadan vaihteen tyyliin.

Kesällä sitten vietettiin Palokunnan juhlia montussa, joksi kesäteatteripaikan ristimme, virallinen nimihän on Hollolan peruskoulun yläasteen ulkoauditorio, huh mikä sanahirviö. Siirolan Matti näytteli virtuoosimaisesti pääroolin Urmaston. Paavilaisen Tuulikki neiti Kääpilä - voi itku, kun Kääpilä ei tiennyt, milloin näyttelijät pitävät taidepaussia ja milloin ne taas eivät muista vuorosanojaan. Kauhalan Ilkan Hoitonen, jolle aina sanottiin: "Älä puhu koko ajan Hoitonen". Rami joutui riisumaan housunsa ja eipä Hessukaan arvannut, että kunnansihteeri Torstilan rooli olisi muutaman vuoden päästä totta omalla kohdalla - tyttö tuli.

Järjestettiin valokuvanäyttelykin, Strandbergin Tapsa oli kerännyt valokuvasatoa Katupeilistä ja Palokunnan juhlista ja vähän takaakin ja näyttely pystytettiin Foto-Riihelän näyttelytiloihin.

Veskua kävimme onnittelemassa uuden vuoden yönä. Eihän me olla mitään tehty tavanmukaisesti. Tilasimme nosturin jolla nostettiin Arto, Hessu ja Eikka Veskun parvekkeelle ja ojennettiin sieltä shampanjamalja. Juju oli siinä, että Vesku asuu 8. kerroksessa. Eikan piti rummuttaa, mutta ei peloltaan pystynyt, mutta eipä Veskun koirakaan osannut haukkua, niin ällikällä se oli lyöty.

Ettei aika vaan olisi käynyt pitkäksi tehtiin turneita ympäristöön: Vekaranjärvelle, Koskelle, Nastolaan, Pörskälään ja Lahden pikku teatteriin, uuteen Fellmanniin ja ties mihin. Jäipä aiemmin mainitsematta, että Tuntematonta potilasta käytiin näyttämässä läänin harrastajateatteripäivillä Valkeakoskella, jossa muuten ensi kertaa tutustuimme henkilökohtaisesti Kalevi Salomaahan, jota pelkäsimme ja kunnioitimme kovasti. Vielä silloin pelkäsimme, mutta myöhemmin ystävystyimme.

Kesällä sitten syntyi Yllätyslapsi ja isänä oli Veli Keskiväli eli Vete vaan. Hän näytteli itse pääroolin, Hermannin osan ja sai

muutkin mukaansa itävaltalaistunnelmiin. Yllätys se oli tekijöilleenkin, sillä se sai valtaisan suosion ja viimeisenä päivänä lippujonot olivat kadulle saakka ja katsojia työntyi 300 hengen katsomoon yli 900 molemmat näytökset huomioiden. Tämä näytelmä löytyi Lillin suosituksesta. Teatteriretkiä tehtiin aina vain kun aika salli. Kerran taas lähdettiin ja suunnistettiin Kotkaan katsomaan Yksi lensi yli käenpesän. Siitä se riesa syntyi. Sen nähtyään pojat halusivat sen heti ohjelmistoon. "Eihän meillä ole edes niin paljon miehiä", parkaisi Raili. Ei auttanut, se oli saatava. Ohjaajakin, Vesku, oli intoa täynnä. Johtuikohan se siitä, että tähän astisissa produktioissa oli kritiikki ollut myötämielisempää naisille ja miehet näin halusivat näytön paikan. Yksi ehto siinä kuitenkin oli: seuraava produktio oli oltava naisten!

Marraskuussa Käenpesä oli ensi-illassaan, mutta sitä ennen tehtiin vielä paljon muuta. Messilän tallinvintille tehtiin Kaarina ja Kyösti Toivosen pyynnöstä 20-luvun iltamat, jonka kokosi ja ohjasi Vesku ja Ståhlbergin Ritva ohjasi vauhdikkaan ranta-charlestonin. Illassa oli runsaasti tapahtumia: Simosen Pirkko povasi mustalaisakkana, Hurskaisen Huru ja Oksasen Make valokuvasivat, Marja ja Raili olivat Hattuateljierissä, Reiska sävelsi olutlaulun, niin ja ruusutangon. Oksasen Ritva oli Eeva Hiki, iltamien siivooja-vahtimestarihenkilö.

3-vuotissynttärit pidettiin teatteritanssiaisten merkeissä ja meillä oli näyttävä kutsuvierasjoukko: Kaarina Virolainen, Tuovi Paju, Pauli Saarikangas... Kinnarin Hessu sai siellä Holonsa. Käenpesästä voisi tehdä vaikka kirjan. Saimme kutsun harrastajateatteripäiville Seinäjoelle. Jo matkalla sinne saimme radiosta kuulla: "Päivien paras esitys on löytynyt, Puulintujen vuolija!" Herranjestas, mehän olimme vasta matkalla sinne. Joku kauhea lipsahdus järjestäjillä nyt on... Seinäjoella salillinen uhmakasta ja ennakkoluuloista yleisöä odotti meitä päivien viimeiseen esitykseen. Uhmaa täynnä oli meidänkin porukkamme. Taisi siinä kulua ohjaajaltakin vähän enemmän partavettä, niin tiheä oli tunnelma. Mutta me voitimme, sanoi raati, mitä hyvänsä. Joka tapauksessa tulimme hurmion vallassa kotiin taskussamme kolme kunniakirjaa, yksi esitykselle kokonaisuudessaan, yksi neiti Ratschedille eli Oksasen Ritvalle ja yksi Billy Bibbitille eli Siirolan Matille.

Sitten tuli naisten vuoro - Viisi naista kappelissa. Pääsivät naisetkin edustamaan, nimittäin läänin harrastajateatteripäiville Lahteen. Alkufilmin kanssa oli ongelmia, mutta näyttelijät toimivat sitäkin paremmin. Saimme kutsun kaupungin kokkareille, jossa Kari Salmikin kosiskeli meitä Lahteen luvaten suuret apurahat. "Onhan täällä Nostoväkinäyttämö", parkaisi Yrjö-Juhani Renvall. Oli varmaan näkemisen arvoinen heidän ilmeensä kun me kerroimme, että mehän pysymme hollolalaisina, vaikka ei sitten tulisi apurahojakaan...

Lahdesta puheen ollen, se vihkaisi uuden teatterinsa samana vuonna eli 1983 ja luovutimme heille arvokkaan Holo-veistoksemme. Sinä vuonna sai toinenkin Holon, nimittäin Raili Viiden Naisen ensi-iltajuhlassa, jossa kunniavieraana olivat itse kirjailija Arto Seppälä, Tuovi Paju SHT:sta ja Ritva Savela TNL:sta.

Sinä kesänä ei ollut kesäteatteria Seinäjoen edustuksen vuoksi. Artokin lähti pois, ammattilaiseksi Riihimäelle. Vaan Arto järjesti heti Nalle Puhin vierailun kahdesti ja me puolestamme vierailimme filmeissä. Ville Veikko Salmisen sairaalakomediassa Vain silloin kun naurat, monissa opetusfilmeissä ja mainoksissa, kuka missäkin.

Vuosi 1983 ei olisi ollut täydellinen ellei loppuvuodesta olisi paukahtanut. Saimme kutsun Kansainvälisille harrastajateatterifestivaaleille 12.-15.7.1984 Los Angelesiin, taas Amerikkaan! Vesku ja Raili tanssivat loskaisia Lahden katuja pitkin viedessään Käenpesän videonauhaa TV:n kymppiuutisille, jonka välityksellä jäsenet vasta saivat uutisen kuulla.

Hillittömän rahankeräysoperaation jälkeen oli kasassa matkarahat noin 250.000 mk + omat kulut omasta pussista. Mutta se sisälsi vähän yhtä sun toista asiaa: oli haastekeräystä, förskottivappua, hämäläisten laskiaista, Pöljänperän tv-iltamia, kirpputoreja, arpajaisia, kiristystä eli pantiin koko Päijät-Häme liikkeelle. Ja entä Kalevi Salomaan urakka! Hän toimitti upean 24-sivuisen värillisen 24.000 kpl:en lehden "Hollolasta Hollywodiin". Ja kaksikielisen tyylikkään käsiohjelman, jossa oli kiellettyjäkin ilmoituksia: Alko ja tupakkifirmathan saavat mainostaa vain ulkomailla, niin että sieltäkin kerjättiin mainokset!

Entä itse matka, loistava, mutta senhän kaikki tietää, kun siitä jauhettiin aikanaan lehdistössä niin paljon, ainakin 60 juttua, tiesi sihteeri kertoa. Meillä oli matkalla kaksi avustajaa paikkaamassa rooleja, nimittäin Vesku paikkasi yövahdin roolin ja Rauli Billy Bibbitin. Ei olla nähty koskaan niin hermostuneita kavereita, varsinkin Vesku, nippa nappa muisti vuorosanansa: "Uskomatonta!"

Matkan jälkeen kävimme vähän aikaa säästöliekillä. Uusimme Yllätyslapsen. Ensi-illassa Raililta revähti sääri ja Oksasen Ritvan piti kuiskaajan persoonassa näytellä loput. Raili joutui pakolliselle lomalle. Kai se siitä suivautui, kun syksyllä pika pikaa, 2 kk:ssa, tehtiin Raulin kanssa Opaali on timantti, jossa Raililla oli sitten päärooli. Mutta se porukkaa kuitenkin kismitti, kun Opaalin esitykset lopetettiin täysille katsomoille; poikien piti päästä pilkille!

Sitten tuli kaikenlaista sillisalaattia: mm. Hollolan kirkon 500-vuotisjuhlakavalkadi, jossa muuten tutustuimme Laura Salmeen. Pidettiin Lillin kanssa naamiointikursseja ja kirjailijaseminaareja Inkun matkoista tai matkakirjoista.

Vaan olihan meillä kantaesityskin: Pirkko Kopran laulusatu Tuusannuuskan tohinat, johon Lotilan musiikkiluokan lapset sävelsivät musiikin ja meidän lapset ja nuoret näyttelivät. Värikkäät puvut suunnitteli ja ompeli Raili ja Lilli teki viimeistelyn maskeeraamalla ihanat satunaamat. Yli kaksikymmentä näyttelijän alkua näytteli aloittelijan riemua rinnassaan. Kesällä, siis 1985, pistettiin Rajaralliksi, Simo Ojasen tahdissa. Railakas uutuus suomalaiseen kesäteatteriohjelmistoon. Siihen oli kerätty kaikenmaailman tohelot. Voi sitäkin kansanedustajaa, jota Lehtisen Jarmo näytteli, piti hyppiä hameessa. Ja entäs sekopää runoilija Valma, jota Raili näytteli: "Mun rintojeni maito suihkuaa kaikkeen maailmaan!" Nynny kotivävy Esko Salo ja toinen hyväkäs, hirttäytymään menevä turisti, Järvisen Esko. Rajarallia näyteltiin sitten kahtenakin kesänä montussa ja muutamia kertoja Messilän markkinaravintolassa mm.

Holo meinas jäädä mainitsematta - ja jakamatta. Nimittäin vasta joulujuhlissa Kutajoen metsästysmajalla se äänestettiin Eero Laaksolle, jolle Vesku ja sihteerikkö kävivät sen viemässä myöhemmin kotiin. Sihteeri taisi ajaa juovukkeessa, kun ei tiennyt, että Eeron tekemä sahti on kuulua vahvuudestaan...

Lilli on myöskin näyttelijä-ohjaaja eikä pelkästään naamioitsija. Hän lupasi kerran, että tulee ohjaamaan meille ja tuli. Hän ohjasi Kalliin rouvan, johon Lindforsin Senni suunnitteli ja valmisti puvut. Näytelmästä tuli hyvin suosittu ja ensi-iltajuhlia vietettiin jälleen kerran Messilän kartanoravintolassa. Romanttinen ilta, jossa Väyrysen Kauko lauloi naisille ja naiselleen, sillä kaiken kukkuraksi Lillille ojennettiin Holo-veistos, joka esiintyi sitten televisiossakin. Lillistä ja Kaukosta näet tehtiin yksi osa tv:n "Elämän estradilla" -ohjelmaan, jossa oli pieni pätkä Kalliista rouvasta ja Lilli kertoi Holostaan. Niin, että taas sitä oltiin televiisiossa. Eero ja Raili esittivät pikku pätkiä näytelmästä.

Sinä kesänä vierailtiin Leppävirralla Rajarallin kanssa. Sitä Oksaska ei ainakaan unohda - jalka poikki! Vastoinkäymisiä oli muutenkin kesällä, montussa tehtiin kulissit kahteen kertaan, kun nuoriso pisti ne maan tasalle ja sama toistui Leppävirralla; oikein "Kuuma Kesä"!

Nuoret kiertelivät laulusadullaan Itä-Suomessa ja vähän vanhemmat Jumbojunalla menneen ajan- ja Meksikon Pikajunan merkeissä. Seilattiinpa Suomi-laivan 80-vuotisjuhlaristeilykin ja syötettiin läskiä Leo Lastumäelle.

Kun kevät näyteltiin Kallista rouvaa, niin nuoret puursivat Järvisen Eskon kanssa Tukkijokea, jossa monet uudet näyttelijät saivat näyttää kykyjään.

Kun Lilli pääsi vauhtiin, syntyi toinenkin näytelmä heti jatkoksi, nimittäin Laahus, jossa Ritva harjoitteli puolivuosisataisjuhliaan Anna Liimataisen alias Raili Kauhasen avustamana. Niinpä siinä vain kävi, että Reiska se nappasi Holon tyttöjen nenän alta.

Yhä suurempia ulottuvuuksia ja korkeampia taiteellisia päämääriä tavoitellessamme järjestimme Tsehov-seminaarin ja saimme asiantuntijaksi Rauha Rentolan vetämään sitä. Päätteeksi piti kokeileman Vanja-enoa, mutta pojat siinä jänistivät, jäivät pois eikä siitä syntynytkään sen enempää.

Kevät näyteltiin Laahusta, jossa eräänä tärkeänä taustahahmona oli tarpeistonhoitaja Eila Silander, jonka topakkuuta muistelemme yhä haikein mielin. Hän oli oikea aarre, jonka vaikea sairaus meiltä riisti.

Kesäksi koottiin voimat ja tehtiin yhdessä Svante Korkiakosken kanssa Pikku-Pietarin piha. Kun omasta takaa ei löytynyt riittävästi porukkaa, haalittiin sitä aina Myrskylää ja Artjärveä myöten. Niinpä Svante keksi Jori Lahtisen Pietuksi ja Perttilän Matin kellomestariksi ja lopulta naapurin talonmiehenrooliinkin. Salon Esko teki lämminhenkisen lavastuksen, ison pihapiirin, jossa kelpasi Pietun, Akselin, Henryn, Hatin, Friskin Liisin, Immun, Sulin, Pikku-Liisin ja ketä niitä nyt kaikkia olikin, näytellä itsensä ihmisten sydämiin. (Sivuhuomautus: Oksaska tällä kertaa käsi kipsissä!)

Juhlavuosi lähestyi. Oli keksittävä vähintäänkin yhtä hienoa ja juhlavaa kuin Katupeilin takana oli ollut. Järvisen Esko sen sitten esitteli: Hopeahäät. Vesku tietenkin ohjaajaksi, että saadaan näyttävä ylöspano ja kunnon tyyli. Mihin päämme pistimmekään! Ei ollut helppo olla nokkela ja pudotella englantilaisen komedian tapaan repliikkejä. Eikä tainnut olla helppoa pojillakaan muuntautua valtuusmiehiksi ja raatimiehiksi. Kyllä Vesku osasi piiskata. Sitten pamahti! Vuosien haaveet täyttyivät: Messilän historiasta tuli näytelmä ja vielä kantaesitys. Heikki Luoma kirjoitti Korpraali Reidin miekan. Näytelmä oli suuri produktio, jossa meitä avusti Hollon ratsastajat komeine ratsuineen. Ohjaajana jälleen Mannisen Veikko. Näytelmän esityksiä jatkettiin seuraavana kesänä muutamien henkilövaihdosten ja pukutarkistuksien saattelemana.

Holo-patsas valettiin pronssiin ja perustettiin erityinen Holo-toimikunta harrastustamme seuranneista kulttuurihenkilöistä, joita olivat Kaarina ja Kyösti Toivonen, Seppo Toivonen, Ritva Filppu ja Ilkka Talasranta. He ojensivat ensimmäisen pronssipatsaan Reino Saariselle Loissanterin roolista näytelmästä Korpraali Reidin miekka. Se oli Reiskalle jo toinen Holo! Kymmenvuotisjuhlien jälkeen rima oli jälleen hieman korkeammalla. Mietitytti, mitä seuraavaksi? Pelastus tuli naapurimieheltä, nyt jo kirjailijaksi mainitulta, Heikki Luomalta. Evakkoaiheinen näytelmä, Vieraas maailmas, joka näytelmän nimeksi sitten tuli Kukkivien kumpujen sijasta. Tästä Veli Keskivälin ohjaamasta karjalaisihmisten tunnoista kertovasta näytelmästä tuli katsojien rakastama - "Joka voisi aina olla ohjelmistossa", kuten ystävämme Inkeri Kilpinen sanoi sen nähtyään. Katsomossa itkettiin ja naurettiin vuorotellen, mutta niin tehtiin esiripun takanakin, kun Reino Saarinen sairastui vakavasti ja rooliin hyppäsi nuorisoseuran teatteriporukan ohjaaja Tapio Juselius. Tuula Nurminen puolestaan pyöristyi sitä vauhtia vyötärön paikkeilta, että taas tarvittiin paikkaaja, tällä kertaa Artjärveltä saakka, josta Leila Lahtinen tuli apuun. Lahtiset ovat vahvistaneet aiemminkin joukkojamme, nimittäin Leilan mies Matti ja poika Jori. Vieläpä Huru-Sannakin eli Kaija Keränen joutui sairaalaan ja Pirkko Tilvis hurutteli hänen tilallaan. Traagisin kohtalo oli kuitenkin laulajallamme, Mika Pohjosella, joka joutui moottoripyöränsä kanssa kolariin ja sai pitkäaikaiset vammat. Mikan paikkasi sitten Laakson Eero ensin lausumalla laulun sanat ja myöhemmin kuulimme Mikan laulun taustanauhalta. Vierailtiin Saarijärvellä ja Kyyjärvellä, kirjailijan kotipitäjässä. Kehuja ja ylistystä tuli roppakaupalla. Eipä ihme, jos sihteerikkömme Anja Niemelä oli otsikoinut vuosikertomuksen jaksot vierailujen eikä ohjelmiston mukaan.

Pieni edustusto onnittelemassa ystäväämme Lilli Markkasta Pasilassa 70-vuotisjuhlissaan. Suruakin mahtui siihen kesään, nimittäin Eino Pasanen poistui äkillisesti joukostamme.

Kun oli päästy naapurimakuun, niin otettiinpa seuraavaksi ohjaajaksi "pieni" iso mies, Olli Etelämäki, joka on suuri persoona. Pitkällisen pohdinnan tuloksena päädyttiin Anne Frankin päiväkirjaan, jonka päärooliin Anneksi saatiin tyttö "naapurista", Johanna Perttilä. Hän tosin matkusti harjoituksiin ja esityksiin Jyväskylästä saakka. Tulipa pinnistelyn tuloksena Seinäjoen harrastajapäiviltä kunniakirja ko. roolista. Muistetaanpa toinenkin tekijä, joka olisi ansainnut palkinnon, nimittäin Vili Lange, joka teki mahtavat äänikulissit näytelmään, selkäpiitä karmivat! Johannan palkinnot eivät loppuneet siihen, vaan näyttämö valitsi hänet vuoden taitelijaksi ja hän sai Holo-91:n heti isänsä jälkeen. Mattihan sai Holon Vilhon roolista Vieraas maailmas jo edellisenä vuonna.

Vuosi 1991 oli oikein juhlavuosi, kun Veli Keskiväli täytti 60 vuotta, Seppo Toivonen, Raili Kauhanen ja Pertti Joukola täyttivät 50 vuotta ja Harri Hiltunen 30 vuotta. Hollolan nuorisoseura veti kuitenkin parhaat ja vietti 90-vuotisjuhliaan. Vakavamman produktion jälkeen haluttiin railakasta komediaa ja Veten ohjaamana marssitettiin estraadille Klaara ja hänen Wihtorinsa. Päänvaivaa tässä tuotannossa aiheutti orkesteri, jonka jäsenet toisensa jälkeen häipyivät pois. Ongelma ratkesi jälleen Artjärven avulla, kun Jukka Koivisto tuli ja pysyi pianon takana.

Kun kerran oli hyvä orkesteri ja pianisti, niin kovan valinnan jälkeen päädyttiin oikein musiikkinäytelmään; Kaunis Veera, jonka tuli ohjaamaan Kaarina Tuunanen Helsingistä. Oli tanssia, laulua, ilottelua ja romantiikkaa, josta yleisö piti. Laulut oli ohjannut Kaj Wessman, joka oli TV:stä tuttu. Koiviston Jukka soitti pianoa ja pikkuhanuristi Timo Mäkelä veti kurttua kuin aikamies.

Pikkuisen tuli hätä käteen näytelmän jälkeen, kun tuntui, että voisi parannella hieman äänenkäyttöä muussakin kuin laulun lurituksessa. Päätettiin kouluttautua ja järjestettiin ihan oma äänenkäytön kurssi. Haukotuttaako? Ei se mitään, sehän on parasta äänenavausta! Se opittiin.

Aina vain kun aika salli, juostiin katsomassa teatteria. Vete järjesti ahkerasti lippuja Lahden teatterin kenraaleihin ja näin tuli katsotuksi lähes kaikki produktiot. Parasta oppiahan se oli.

Välillä käytiin sammuttamassa Mannisen Veikon 70-vuotispalo. Pitkäaikainen hovikuvaajamme Tapio Strandberg täytti myös vuosia, mitäs muuta kuin 50 vuotta hänkin.

Monien vuosien uurastuksesta palkittiin Holo-patsaalla Veli Keskiväli, joka oli ohjannut neljä näytelmää ja oli ollut koko toiminnan ajan isällinen tukija ja opastaja.

Veli Keskiväli, nyt jo aika sairaanakin, ohjasi ns. työttömien joukolle sadun Punahilkka, jota näyteltiin päiväkodeissa ja muutaman kerran auditoriossa. Pitkästä aikaa puuhattiin kesäteatteria, jota yleisö oli jo ehtinyt kaivata. Näytelmän kirjoitti oikein tilaustyönä Heikki Luoma ja nimeksi tuli Väkikivi. Ohjaajaksi kaapattiin Väinö Lahti Helsingistä. Häneen oltiin tutustuttu Saarijärvellä, kun hän oli arvostelemassa Vieraas maailmas -esitystämme ja kehui kovasti meitä. Näytelmästä piti tulla nykyaikainen kansannäytelmä kuitenkin ballaadimaisesti esitettynä. Ilmaisu oli supistettu äärimmäisen pieneksi ja niin supistui katsojamääräkin. Tosin ei yksistään näytelmän vuoksi, vaan erittäin sateisen kesän ansiosta. Koko maan kesäteatterit ruikuttivat samaa. Näytelmällä oli kyllä yksi kauneimmista käsiohjelmista, Siviän albumin tapaan tehty!

Monta hyvää roolisuoritusta tehnyttä, eikä vähäisimpänä Väkikiven Juho Mäkelän roolia, Pertti Joukolaan muistettiin Holo-patsaalla.

Idän vierailut olivat muotia nyt. Käytiin oikein isolla porukalla Sortavalassa katsomassa Suomalaisen teatterin esitystä Peräkylän profeetta. Idän matkailusta innostuneina ja Inkerin viekoittelemina lähdettiin teatteripäiville Udmurdiaan asti katsomaan Inkerin näytelmää Naisen tarina, jota esitettiin udmurdian kielellä. Matkan kohde oli Izhevskin kaupunki, 22 tunnin junamatkan päässä Moskovasta, lähellä Uralia. Sinne matkasivat Inkerin seurueessa Anja Niemelä, Matti Perttilä sekä Raili ja Reima Kauhanen. Vieläpä keväällä ampaistiin Tallinnaan katsomaan La Traviataa. Anjalle ja Matille ei riittänyt tämäkään matkailu, vaan he lensivät vielä Kanadaankin.

Romantiikan nälkä iski porukkaan. Löytyi Eero Vartion kirjoittama näytelmä Onnela lemmenliekeissä. Lempi taisi riehua syvemminkin, kun Riikka Tuomisto vuorostaan pyöristyi ja tekaisi pienen pojan. Arvatkaapa kuka oli näiden kahden vastanäyttelijänä, siis Tuulan ja Riikan? Oiva Huovinen! Vapiskaa nuoret naiset. Paula Uotila oli sentään varovaisempi Kauniina Veerana ja hoikistui entisestäänkin. Onnelassakin oli suurpuvustus, josta ansioituneena Laura Salmi, pitkäaikainen puvustajamme, sai Holo-patsaan. Onnelan liekeistä selvittyämme, palattiin taas tuttuun ja turvalliseen ja niin ajankohtaiseen Tuntemattomaan potilaaseen. Tämä jo klassikoksi luonnehdittu näytelmähän oli historiamme ensimmäinen produktio ja sai nyt hieman uusitun versionsa Irja Turusen ohjaamana. Irja antoi potkua tyyppeihin ja kansa tykkäsi.

Ennen ensi-iltaa päättyi eräs jakso näyttämöllämme, kun Veli Keskiväli nukkui pois 8.10. ja meistä tuli orpoja. Kaipauksella muistelemme Veteä, koko Hollolan ikiomaa teatterimiestämme.

Lähdettiin yleisön suosiosta innostuneina Seinäjoen harrastajateatterikesään. Olipahan sekin käynti opiksi ja ojennukseksi, sillä ensi kertaa palattiin kotiin tyhjin käsin.

Tapamme ei ole ollut lannistua mistään arvosteluista tai vastoinkäymisistä, vaan suurta intoa täynnä ja edelleenkin Irjaan luottaen käytiin Luulosairaan kimppuun. Ohjaajaksemme saimme Irja Turusen Heinolasta. Tukistuksien jälkeen teki hyvää Riitta Vikströmin suopean kiittävä arvostelu.

 

Pertti Joukola ja Laura Salmi:

TOIMINTA JATKUU

Syksyllä 1995 juhlittiin Mukkulan Kartanossa Hollolan Näyttämön 15 vuoden ikää, menneitä muistellen ja tulevia suunnitellen. Raili Kauhanen oli tehnyt Teemu Riihelän avustuksella yllä olevan historiikin ja lisäksi juhlassa sai kantaesityksen Näyttämön nimikkolaulu. Sanat lauluun olivat Pertti Joukolan käsialaa ja sen oli säveltänyt Ilkka Talasranta. Juhlassa jaettiin myös Holo, jonka sai Tuntemattoman potilaan Lempin roolistaan Kaija Keränen.

Molièrin Luulosairasta esitettiin tämä talvikausi ja nimiosaa esittänyt Erkki Soininen sai syksyllä 1996 vastaanottaa oman Holonsa.

Luulosairaan jälkeen teimme Gogolin Reviisorin ja ohjaajanamme oli Maisa Savolainen Helsingistä. Reviisorin teksti sopii erittäin hyvin myös tähän päivään.

1997 teimme ensimmäiseen Hollolan kirkonkylässä järjestettyyn Keskiaika-tapahtumaan katkelmia moraliteettinäytelmästä Jokamies, jonka ohjasi Irja Turunen. Saimme myös mukaamme Hollolan Mieskuoron, joka antoi lauluillaan ja munkinkaavuillaan hienon lisän näytelmään. Kirkossa oli katsojia noin 700 ja erittäin tiivis tunnelma.

Seuraava näytelmä oli Komedia meistä ihmisistä jälleen Maisa Savolaisen ohjaamana. Tämä näytelmä on yksi niitä lämminhenkisiä komedioita, josta tulee hyvälle mielelle. Ensi-illassa Raili Kauhanen sai Reviisori-produktiosta Holon miesvoittoisista rooleista huolimatta. Holo oli hänen osalleen siis jo toinen kautta aikojen.

Samana vuonna kävimme teatterimatkalla Virossa Estonia-teatterissa katsomassa balettia Romeo ja Julia. Iltaa vietimme keskiaikaisessa ravintolassa vanhassa kaupungissa syöden keskiaikaisen menun. Teimme retken myös Suomenlinnan katsomaan Tsehovin Lokkia.

Kesällä 1998  teimme jälleen Jokamiehen ja esitimme sitä kaksi kertaa ja toisella kerralla vuosisadan ukonilma vei sähköt. Näytelmä vietiin loppuun kynttilän valossa ja salamoiden valaistessa näytelmää hyvin dramaattisesti. Tämän kertaiseen Keskiaika-tapahtumaan teimme myös noitasketsejä, jotka ohjasi Irja Turunen. Tekstit kirjoitti edellisen tytär Kristiina Turunen. Väittivät, että päänoita Raili Kauhanen manasi ukonilman, tiedä häntä. Näyttämöläisiä oli myös mukana keskiaikaisilla käräjillä.

Timo Rissanen löytyi Raili Kauhasen "sivuteatterista" eli Riihimäen Teatterista, jossa Raililla on ollut vuosikausia erilaisia rooleja. Timo on nuori kunnianhimoinen ohjaaja ja hän on tuonut tullessaan meille haasteellisia näytelmiä. Jean Ciraudouxin Hupsu Kreivitär toimi hyvänä teatteritaiteen kouluna meille kaikille, vaikka se ei ollutkaan suuri yleisömenestys. Ensi-illassa jaettiin vuoden 1998 Holo, jonka sai Anja Niemelä.

Vuoden 1999 syksyllä saimme ensi-iltaan Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni Romaanin. Tämä näytelmä oli myös Hollolan Näyttämön 20-vuotisjuhlanäytelmä. Teos oli kaikin tavoin suuri haaste, josta selvisimme kiitettävin arvosteluin. Näytelmän valmistamiseen uhrattiin varmasti näyttämön historian suurin työpanos. Pienelle auditorion näyttämölle loihdittiin valoin ja pienin rekvisiittavaihdoin onnistuneesti niin Pietarin tanssiaisia kuin Kuopion kauppiaskotia ja Nevan jäätä. Suureen roolimäärään haimme lisävahvistusta lehti-ilmoituksen turvin. Puvustus oli mittava, sillä melkein yksinomaan niiden avulla rakensimme aikakausien vaihtelun 1800-luvun puolesta välistä 1920-luvulle saakka. Teoksessa käytettiin myös runsaasti aikakauden musiikkia, jonka ohjaajamme oli nerokkaasti valinnut. Koskettava tarina sai yleisön haltiohinsa. Monet kävivät katsomassa näytelmää jopa useampaan kertaan. Ensi-illassa, joka oli samalla Hollolan Näyttämön 20-vuotisjuhla, luovutettiin vuoden 1999 Holo Teemu Riihelälle.