Jari Lehtinen

Anime ennen vuotta 1958

Animaatio ennen elokuvaa
Miten kaukaa pitäisi hakea ensimmäisiä onnistuneita yrityksiä luoda keinotekoinen, kynän ja paperin avulla aikaansaatu illuusio liikkeestä? Vastaus voi yllättää. "Jo 1600-luvulla julkaistiin kirjoja ja vihkosia, joiden sisään kätketyt, sivu sivulta edistyvät liikesarjat saatiin tajuttaviksi sivuja peukalon avulla pyöräyttämällä. Kauppa kukoisti näiden kirjasten ympärillä, totta kai, muodostihan pääasiallisen aihepiirin pornografia. Tuo vanha kirjanplaraus-animaatio on muuten palvellut vielä 1900-lukuakin, viattomammalla tasolla tosin. Varmaan moni 1940-luvulla elänyt muistaa ne pienet vihkoset, Suomessa Kinomatti -nimellä julkaistut, joiden aiheina olivat yleisurheilusuoritukset; hypyt, heitot, pikainen aitajuoksukin." (1) Niitä olen nähnyt itsekin, ja kansan perimätieto kertoo että 1950-luvun markkinoilla niitä oli vielä kaupan. Kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä kannattaa pitää silmänsä auki.
1800-luvulla mekaniikan jalo taito tuotti ryöppynä monenlaisia kuvan esitykseen ja elävöittämiseen tarkoitettuja laitteistoja. Oli kuvalevysoitin phenakistoskooppi, jossa pyöritettiin levyä vaakatasossa. Kun katseen kiinnitti tiettyyn pisteeseen levyn reunassa, reunaan piirretty kuvasarja muodosti toistuvan animaation. Tästä kehitetyn stroboskoopin rakenne muistutti levysoittimeen asetettua kakkuvuokaa. Siinä kuvat oli piirretty pystytasoon rummun pinnalle. Huipentumana nähtiin Emile Reynaudin praksinoskooppi, jota oli edelleen kehitelty. Reynaudin vuoden 1882 mallissa kakkuvuokarummun keskiosaan oli kiinnitetty peilejä, ja kun kojeeseen lisättiin lyhty ja suurentava linssi, voitiin animaatio heijastaa kankaalle. Tämän kehityksen myötä optinen teatteri ei ollut enää vain yksi monista varieteeviihteen ohjelmanumeroista. Reynaud perusti teatterihuoneiston Theatre Optiquen, jonka näytökset olivat yksinomaan liikkuvaa kuvaa, animaatiota. Reynaudin viimeisessä mallissa kuvaheijastin käytti kelalle rullattua rei'itettyä selluloidia (!!) ja esitystä säestettiin musiikilla ja erikoisefekteillä näyttämön takana. Tämä lähestulkoon täydellinen elokuvateatteriesitys näki päivänvalon 28.10.1892, kolme vuotta ennen Lumierea. "Oltiin kuin oikeissa elokuvissa. Ja myös itse kuvat olivat saaneet elokuvamaisia ominaisuuksia. Enää ei näytetty yhtä toistuvaa liikettä, vaan kokonaisia tarinoita, 10-15 minuutin mittaisia kertomuksia, kuten Klovni koirineen ja Pierrot-parka." (1) Sitä paitsi Reynaudin käsin tehdyissä elokuvissa oli värit. (2)
Kaikki edellämainitut olivat eurooppalaisia keksintöjä. Japanissa tehtiin 1800-luvulla vastaavia kokeiluja. Kagee, Nozokie, Soumatou ja Utsushie mainitaan japanilaisen animaation historiassa pioneereina, joiden keksinnöillä oli vähintään kuriositeettiarvoa. Utsushie oli heistä erityisen merkittävä, koska hänen esityksensä nauttivat yleisönsuosiota Edon varieteeteattereissa. Utsushien heijastin noudatti Reynaudin periaatteita. Utsushien esityksissä esitettiin toistuvaa liikesarjaa. Vasta 1900-luvulla japanilainen yleisö sai nähdäkseen todellisia animoituja kertomuksia.
Anime ennen animea
Japanissa nähtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä runsaasti ulkomaisia animaatioita. Niiden periaate ja tekniikka oli vaikuttavaa ja helposti omaksuttavissa. Englantilais-amerikkalainen James Blackton oli tehnyt 1905-1906 ensimmäiset viralliseen historiaan merkityt elokuvakameralla kuvatut, ruutu ruudulta etenevät animaatiot Haunted Hotel ja Humorous Phases Of Funny Faces. Blackton piirsi kuvansa valkoisella liidulla mustalle taululle. Liike saatiin aikaan näppärästi pyyhkimällä viivat ja tekemällä niiden viereen uudet. Tämä menetelmä vaikutti kaikista mahdollisista yksinkertaisimmalta ja helpoimmalta toteuttaa, ja niinpä sen kopioi Outen Shimokawa vuonna 1917. Japanilainen animaation historia toteaa Shimokawan yrityksestä lakonisesti että "se meni pieleen". Voi ehkä kuvitella miten. Jo kuvattua ruutua ei tietenkään saanut heti kamerasta ulos, ja jos ei ollut varma, missä edellisen jo pyyhityn piirroksen viivat kulkivat, saattoi hyvinkin käydä niin, että liikkeestä tuli nykivää ja epäonnistunutta.
Yhdysvalloissa teknisesti edistyneintä animaatiota teki sarjakuvan historian jättiläinen Winsor McCay. Hän piirsi Dinosaurus Gertien liikkeet paperille arkki arkilta 1909. Tuloksena oli näppärä filmi sympaattisesta hirmuliskosta, joka liikkui juuri niin raskaasti kuin mitä saattoi hirmuliskon kuvitella tekevän. Kun asialla oli verrattoman taitava piirtäjä, kävi samalla päivänselväksi, kuinka alkeellista liitutauluanimaatio oli. Niinpä Shimokawa hylkäsi liitutaulun ja alkoi piirtää paperille. Se oli huomattavasti työläämpää, mutta nyt liikkeen sujuvuuden saattoi todeta tarkasti piirros piirrokselta. Hän painatti taustoja valkoiselle paperille ja piirsi animaation näille taustoille. Kun hahmo osui taustan päälle, tausta peitettiin soveltuvin osin valkoisella maalilla. Näin syntyi Imokawa Mukuzou genkanban no maki, Ovenvartija Mukuzou Imokawa, vuonna 1917. Shimokawan kahdesta pioneeriteoksesta onnistuneempaa pidetään Japanin ensimmäisenä animaationa.
Samana vuonna 1917 Pilapiirtäjä Junichi Kouuchi julkaisi elokuvan Hanahekonai meitou no maki, Hieno miekka, ja elokuvayhtiö Nikkatsun tekstaaja Seitarou Kitayama teki elokuvan Sarugani Gassen, Apinoiden ja rapujen taistelu. Aikalaisten mielestä Kouuchin elokuva oli näistä kolmesta paras. Väitetäänkin että Kouuchi olisi aloittanut oman filminsä jo vuonna 1916.
Shimokawa ja Kouuchi eivät enää viitsineet jatkaa seikkailujaan työlään ja kalliin animaation parissa. Animaation tuottaminen omin voimin omalla taloudellisella riskillä oli liian raskas taakka. Varoja fiktiivisten kertomusten tuottamiseen ei ollut tarjolla. "Mutta heillä oli suklaata!" huomauttaa tähän Jonathan Clements. "Vuonna 1918 ryhdyttiin tekemään animoituja mainoselokuvia. Niissä pikkupoika ahmii kaksin käsin suklaata, ja lopussa esitetään tuotteen nimi." (3) Junichi Kouuchi palasi vielä mainosanimaation pariin 1924 tekemällä poliittisen mainospätkän Tokion pormestarille, Ninki no shouten ni tateru Goto Shinpei, Shinpei Goto ajaa kansan asiaa.

Seitarou Kitayama: Usagi to kame (1924)		 Pioneerikolmikosta Seitarou Kitayama jatkoi uraansa sivuilleen vilkuilematta. Hän hankkiutui eroon Nikkatsu-yhtiöstä, ja perusti 1921 Japanin ensimmäisen animaatiostudion, Kitayama eiga seisakujo, Kitayaman elokuvatuotanto. Hän hankki rahoituksensa tekemällä opetuselokuvia tilaajille. Sellaiset animaatioklassikot kuin "Ilmakehän paine ja ilmapumppu" ja "Kasvien lisääntymisen biologia" olivat sitä pakkopullaa, jolla kustannettiin varsinaiset luovuutta ja huumoria sisältäneet klassisiin satuihin ja faabeleihin perustuneet lyhytelokuvat kuin Usagi to kame, Jänis ja kilpikonna. Samalla Kitayama tuli luoneeksi perin japanilaisen perinteen. Animaatiostudio tuotti sekä opetuksellisia että fiktiivisiä elokuvia. Kitayaman studio, Japanin ainoa, keräsi riviinsä tekijöitä, joista tultiin myöhemmin kuulemaan, kuten Sanae (Zenjirou) Yamamoto ja Hakuzan Kimura.

Yasushi Murata: Saru masamune (1930)		 Yasushi Murata astui Yokohama Cineman palvelukseen tekstaajana 1923. Yokohama Cinemalla oli maailman suurimman elokuvien levytysyhtiön Pathén Japanin edustus. Pathé levitti J.R.Brayn animaatioita, ja Murata kiinnostui alasta Brayn filmien kautta. Murata otti yhteyttä Yamamotoon, opiskeli animaatiota, ja päätyi käyttämään irtileikattuja liikuteltavia pahvinpaloja. Varjokuvateatteri oli ollut Itä-Aasiassa suosittua vuosisatoja, eikä varjokuva-animaatio ollut tuntematonta Euroopassakaan. Murata siirsi varjokuvateatterin selluloidille. Hän valmisti elokuvansa leikkaamalla hahmot paperista, joko kokomustina tai tavalliseen tapaan irti leikattuina. Vuoteen 1936 mennessä hän oli tehnyt yli 50 elokuvaa. Muratan tekniikka on taiturimaista, mutta filmien ongelma on niiden sisältö. "Esimerkiksi 10-minuuttinen Saru masamune (1930) kertoo tarinan jossa Edo-kauden kantaja auttaa apinaa, apina antaa kiitokseksi miekan, ja kantaja kukistaa roistot saamansa miekan avulla. Filmiä leimaa armoton opettavaisuus, ja sitä on vaikea pitää mitenkään mielenkiintoisena. Se kuvastaa sotaaedeltäneen Japanin asenneilmastoa, jota nykypäivän näkökulmasta on vaikeaa ymmärtää." (4)
Kenzo Masaoka ja leppäkerttu
Jos pitäisi nimetä yksi henkilö, joka nosti japanilaisen animaation tasolle, joka kestää kansainvälisen vertailun aikakautensa muihin luomuksiin nähden, hän olisi Kenzo Masaoka (1898-1956). Hän valmisti ensimmäisen japanilaisen äänianimaation ja teki eläinhahmoilla elokuvia, jotka hakivat mallinsa ei vähempää kuin Walt Disneyn Hullunkurisista Sinfonioista.
Masaoka toimi Nikkatsun koulutuselokuvaosaston päällikkönä. Kun osasto lakkautettiin, hän ryhtyi itsenäiseksi yrittäjäksi ja teki viimeisenä työnään Nikkatsulle perinteisen pahvinpala-animaation Nansensu monogatari: Sarugashima (1930). Haaksirikkoutuneesta laivasta selviää hengissä pieni vauva, jonka apinat vievät ja kasvattavat omanaan. Tarina etenee ripeästi, nopeudella jollaista ei ennen oltu Japanissa nähty. Sana "nansensu" oli vitsikkäästi valittu. Paitsi että se viittasi nonsenseen, epäopetukselliseen ja epäkasvatukselliseen fiktiiviseen kertomukseen, siinä välähtää "nansen", mikä tarkoittaa haaksirikkoutunutta laivaa.

Kenzo Masaoka: Chikara to onna no yononaka (1932)		 Esikoistyönsä jälkeen Masaoka ryhtyi nostamaan tasoa. Hän hylkäsi pahvinpalatekniikan ja ryhtyi tuottamaan elokuvansa selluloidikalvoille maalaamalla kuten ulkomaiset esikuvansa. Toisen meritarinan jälkeen Masaoka tuotti Japanin historian ensimmäisen äänianimaation Chikara to onna no yononaka, Vallan ja naisen maailma (1932). Filmistä ei ole säilynyt yhtäkään kopiota, mutta siinä näkyy, ehkä ensimmäistä kertaa, tuleva mangan ja animen moderni kuvakieli. Hahmot on piirretty ja tyylitelty selkeästi, ja heillä on luonteikkaat, hyvin mielialoja kuvaavat ilmeet ja eleet. Säilyneistä yksittäisistä mainoskuvista voi päätellä suorastaan koko kuvatun kohtauksen luonteen ja kulun. Huomatkaa miten oheisessa kohtauksessa hahmojen kädet on aseteltu, ja mihin suuntiin he katselevat. Tuossahan on selvästi kaino pari tekemässä varovaista tuttavuutta. Luonnollisesti tässä elokuvassa esiintyivät myös Japanin historian ensimmäiset seiyuut, olihan kyseessä äänielokuva.
Sota-aika alkoi Japanissa Mantshurian valtauksen jälkeen vuonna 1936. Ajat muuttuivat entistäkin totisemmiksi. Vuoden 1940 elokuvalaki määräsi saksalaisen mallin mukaisesti, että piti valmistettaman ainoastaan "kulttuurielokuvia", ts. elokuvia joilla oli sivistyksellinen tai propagandistinen tehtävä. Animaatiosta tehtiin ripeästi kulttuurielokuvaa. 1930-luvun mittaan japanilainen animaatio oli paitsiossa, koska amerikkalainen värillinen tuotanto löi sen laudalta. Sodan sytyttyä amerikkalaiset elokuvat pantiin esityskieltoon. Japanin kotimainen animaatio palasi teattereihin näyttävästi, ja sai huomattavia sponsoreita, ennen kaikkea Japanin Laivaston.
Pieni ihme oli, että näissä ahtaissa oloissa Kenzo Masaoka sai jatkaa nonsense-elokuviensa tekemistä. Ehkä katsottiin, että on viisasta tarjota yleisölle edes jotain mielen virkistystä. Niinpä Masaoka sai julkisuuteen sellaisia kulttuurellisia nimikkeitä kuin Kanngaruu no tannjoubi, Kengurun syntymäpäivät (1940) ja Karita boushi, Lainattu hattu (1941), ja tärkeimpänä kaikista 15-minuuttinen Kumo to churippu, Hämähäkki ja tulppaani, ensi-ilta huhtikuussa 1943. Siinä epäpoliittinen ja aikaansa nähden kiistatta toisinajatteleva Kenzo Masaoka tuo Toisen Maailmansodan käännekohdassa valkokankaalle sadun, joka on kotoisin aivan toisesta maailmasta kuin siitä missä sen katsojat joutuivat elämään... vai onko?

Kenzo Masaoka: Kumo to churippu (1943)		 Leppäkerttutyttö viettää huoletonta ja joutilasta elämää, lentelee aurinkoisella niityllä ja laulaa "leppäkerttu on auringon lapsi". Olkihattuun ja kaulaliinaan sonnustautunut Louis Armstrongin näköinen musta hämähäkki astuu näyttämölle ja houkuttelee oveluudella ja kauniilla äänellä laulamallaan laululla leppäkerttua hopeiselle riippumatolle, jonka hämähäkki on punonut ansaksi. Leppäkerttu torjuu kutsun. Hämähäkki ei anna periksi. Leppäkerttu pakenee tulppaaniin. Hämähäkki sitoo tulppaanin seittien peittoon ja alkaa odottaa kärsivällisesti. Yöllä nousee myrsky. Hämähäkki hätääntyy. Se yrittää kamppailla vastaan, mutta tipahtaa lätäkköön, eikä nouse enää pinnalle. Aamulla tulppaani on yhä pystyssä ja avaa kukkansa. Leppäkerttu tulee ulos, ja ihailee tyyntä rauhallista niittyä.
Tällainen tiukan sensuurin hyväksymä kulttuurielokuva esitettiin siis samaan aikaan kun amerikkalaiset etenivät Guadalcanalin ja Midwayn taistelujen jälkeen pommitusetäisyydelle Tokiosta. Raivoisa myrsky ja rauha myrskyn jälkeen luovat vaikuttavan kontrastin. Animaation taso on loistava, ja etukäteen sävelletyn musiikin esitti 80-miehinen orkesteri. Tämä oli täysin Disneyn tyyliä. Kun kuva sovitetaan musiikkiin, eikä päinvastoin, saadaan kuvan ja äänen synkronia kohdalleen. "Vaikka Michiko Yokoyaman alkuperäistarina olisi voitu tehdä Hullunkurisen Sinfonian tyyliin, Masaoka alleviivaa elokuvassaan rauhaa", luonnehtii Nobuo Mochizuki. (4)
Mitsuyo Seo ja Momotaro
Mitsuyo Seo työskenteli jonkin aikaa Masaokan studiolla, kunnes alkoi tehdä 1930-luvun puolivälissä animoituja mainoselokuvia. Sota-ajan uusi vaikutusvaltainen sponsori, joka ymmärsi animaation mahdollisuudet, oli Japanin laivasto. Kasvuiässä olevia poikia ei laivasto tarvinnut, mutta entäpä jos joku 10-vuotiaana näkisi animaation joka osoittaa kuinka mainiota on olla sotaväessä. Ehkäpä se poika 16-vuotiaana liittyisi laivastoon.
Taro Thumb - 9 sekunnin pätkä Mitsuyo Seon 10-minuuttisesta lyhytfilmistä vuodelta 1935

Mitsuyo Seo: Momotaro no umiwashi (1943)		 Nippon Banzai!-tyylisiä propagandistisia lyhytfilmejä valmistettiin useita. Ginjirou Saton ja Yoji Tiban Maabou no tairiku sentai (1942) kuvasi vakoilua Kiinassa. Sanae Yamamon Supai gekimetu (1942) esitti vakoilun tuhoja ja Ryotaro Kuwatan Toukyuu nikudannsen (1943) osoitti että baseballinkin keinoin saattoi vihollisen nujertaa. Suurin yritys oli Mitsuyo Seon Momotaro no umiwashi, Momotaro, Merten Haukka. (1943) Elokuvassa japanilaiset lentäjä-ässät, jänikset, suorittavat sankarillisen hyökkäyksen Pearl Harboriin, nujertavat pirulliset amerikkalaiset ja upottavat heidän aluksensa. Elokuva oli näyttävä ja ennen kaikkea sillä oli pituutta ennennäkemättömät 37 minuuttia! Oli syntynyt Japanin ensimmäinen pitkä animaatio, vertaistaan hakeva saavutus. Ja sitten kesken juhlinnan ja onnittelujen saatiin kuulla, että Kiinassa oli valmistunut 41 minuutin mittainen animaatioelokuva. Japanilaiset olivat hävinneet neljällä minuutilla.
Häpeä piti pyyhkiä pois. Momotaro laitettiin uudestaan tuotantoon, ja jatko-osa vaadittiin pidemmäksi. Selluloidi oli ankarasti säännösteltyä, koska selluloosa tarvittiin ruudin raaka-aineeksi. Niinpä Momotaroa tehdessä kierrätettiin kalvot pesemällä ne puhtaaksi lipeällä. Animaatiostudiolla oli huoneita joissa pestyt kalvot roikkuivat kuivumassa. Elokuvaa tehtiin lievästi sanottuna hankalissa olosuhteissa Tokion palaessa, mutta filmi saatiin kuin saatiinkin valmiiksi - elokuussa 1945. Momotaro, Umi no shinpei, Momotaro - Merten jumalsoturi, oli lopullisessa muodossaan 67-minuuttinen, aggressiivinen propagandaelokuva, joka valmistui aivan uskomattomissa oloissa, ja kaiken huipuksi kohta maahan saapuneet amerikkalaiset miehitysjoukot takavarikoivat kopiot ja tuhosivat ne. Momotaro jäi pitkäksi aikaa kummitukseksi japanilaisen elokuvan historiaan, kunnes vuonna 1993 löydettiin yksi kuin ihmeen kaupalla säästynyt ja vuosikymmeniksi unohtunut kopio. (3)
Momotaron 7-minuuttinen jakso, jossa hyökätään paholaismaisia brittejä vastaan, on häkellyttävää nähtävää. Uljaat lentokoneet kuljettavat pyöreäsilmäiset söpöt nallet, kissat ja koirat Britannian Linnoituksen ylle. He hyppäävät laskuvarjoilla vihollisen kimppuun ja aloittavat taistelun. Pikku nalle kömpii konekivääripesäkkeen viereen, tarttuu aseen piippuun kaksin tassuin, kiskaisee sen irti, ja tiputtaa ampuma-aukosta sisään kranaatin. Söpöt taistelijat pääsevät kasarmille, jossa joutilaat briti tuhlaavat aikaansa palaamalla korttia. Aseet laulavat lauluaan, ja britit pakenevat huutaen "Taxi!". "Emme tiedä ketkä puhuvat tässä elokuvassa englantia, emmekä koskaan tule tietämään. Todennäköisesti repliikit on poimittu amerikkalaisista elokuvista" arvelee Jonathan Clements. (3) Jakso päättyy siihen, kun japanilaiset eläintaistelijat räjäyttävät Britannian Linnoituksen maan tasalle, ja elokuvassa seuraa neuvottelut kumimaisesti elehtivän ja nenäänsä puhuvan Charles de Gaullen kanssa.
Nichidou ja Toein synty
Mitsuyo Seo lähti Kiinaan, joka oli päihittänyt hänet 1943, ja auttoi kehittämään kiinalaista animaatiota. Kenzo Masaoka jatkoi lyhytfilmien tekemistä, nyt kun kaikki edeltäneiden vuosikymmenten rajoitukset olivat kadonneet. Samalla oli kadonnut armeijan ja sisäministeriön taloudellinen tuki. Animaattorit palasivat 1930-luvun olosuhteisiin ja elättivät itseään mainosanimaatioilla. Tekijät, jotka tiesivät pystyvänsä parempaan, alkoivat 1950-luvulla etsiä keinoa saada julkisuuteen kunnianhimoisempia töitä. Sen päämäärän toteuttamiseen tarvittiin selvästikin asialle omistautunut studio. Yksi sellainen oli, Nippon Dogasha, alias Nichidou.
Lukuunottamatta Tohon opetuselokuvaosastoa Nichidouhun oli kokoontunut kaikki lahjakkuus mitä Japanissa alalla oli. Studion kulmakivi oli veteraani Sanae Yamamoto. Taiji Yabushita oli tehnyt yhtiön ensimmäisen elokuvan Poppoya-san, nonkina kikannshi, Huoleton veturinkuljettaja, 1949. 1950-luvun mittaan Nichidou valmisti huomattavimmat lyhytelokuvat. Pitkiin elokuviin ei ollut varaa enää/vielä. Lisäksi verouudistus loi lisää paineita animaatiotuottajille. Miten kovasti Nichidoussa yritettiinkin, oli mahdotonta kilpailla amerikkalaisten värianimaatioiden kanssa, joiden tulva oli loputon. Yasuji Mori, Taiji Yabushita ja Akira Daikubara tekivät parhaansa, ja pääsivät vähitellen tasolle jossa ikuinen esikuva, Walt Disney, näytti olevan jo käden ulottuvilla. Tekninen osaaminen ei ollut enää ongelma. Vuonna 1957 olisi tarvittu enää pieni liikahdus ja Disney olisi saanut nähdä taivaan merkit. Perinteinen kertosäe: ja sitten loppuivat rahat.
1956 perustettu Toei Doga tuli apuun ja osti koko Nichidoun kaikkine vastuineen, koko henkilökuntineen. Se oli hulluutta, mutta suurenmoista hulluutta. Ylin hullu asialla oli Hiroshi Okawa. Hänen unelmansa oli, että Toei joka alan elokuvayhtiönä pystyisi näyttelemään johtavaa roolia koko Aasiassa myös animaation alalla. Toisin sanoen hän halusi perustaa Japanin Disneyn. Siihen tarvittiin parhaat mahdolliset tekijät, ja he löytyivät Nichidousta. Ensimmäinen kaupan jälkeen tehty animaatio, mustavalkoinen Koneko no rakugaki, Kissan graffiti (1957) osoitti että kaikki oli valmiina.
Tarina on yksinkertainen, mutta täynnä ideoita. Pieni kissanpentu piirtelee töherryksiä koulun seinälle. Syyllisyydentuntoisena hän kuvittelee kuvien muuttuvan eläviksi, ja ne vievät hänet mukaansa matkalle jossa hän kohtaa valtoimenaan hurjastelevia graffitijunia, harakanvarpaiden liikenneruuhkan ja armeijallisen hiiriä kuplissa. "Parasta on, että Koneko no rakugaki ei ole vain söpö. Sen taustalla on mehevää itseironista huumoria, lempeää ironiaa tekijöiltä itselleen, ja todellista syvyyttä ruutujen välissä, sellaista jota on tavattu Ozun elokuvissa." (5) Nichidoun aikakauden sielu Yasuji Mori esittäytyy tässä elokuvassa lämpimimmillään, ja todistaa miksi hän oli 1950-luvun suurin animaattori, jota ilman Toei Doga ei olisi pitkälle pötkinyt.
Hiroshi Okawa oli tyytyväinen ja antoi ensimmäisen toimeksiantonsa. Koska Japanin Disneyn tulee seurata esikuvaansa, he tuottaisivat tästä lähtien kokoillan animaatioita. He sovittaisivat animaatioksi klassisia itämaisia satuja ja taruja, kuten Disney oli filmatisoinut länsimaisia klassikkoja. Ja näin tehtäisiin joka vuosi. Väreissä.

Kazuhiko Okabe & Taiji Yabushita: Hakujaden (1958)		 Disneyn oppikirjaa seurataksemme, uuden aikakauden aloittanut Japanin ensimmäinen täyspitkä värianimaatio Hakujaden, Valkoinen käärme (1958) oli oikeaoppinen valinta. Tarina on ikivanha Romeo ja Julia -muunnelma ajalta kauan ennen Shakespearea. Nuori neito oli aiemmassa elämässään ollut valkea käärme. Tuolloin käärme oli pikkupoika Xu Xianin lemmikki. Vuosien jälkeen molemmista on tullut aikuisia ja käärmejumalatar Bai Niang lähtee ihmisen hahmossa etsimään rakastettuaan. Kylän pappismies pitää neitoa vampyyrina ja karkoittaa Xu Xianin kylästä. Näyttämö siirtyy kaupunkiin, jossa lemmenpari kokee seikkailuja yrittäessään löytää toisensa samalla kun pappismies vainoaa heitä leppymättä. Siinä on klassinen lemmendraama, eläinanimaatiota, jännitystä ja huumoria. Toein pääjohtaja Hiroshi Okawa valitsi tämän kiinalaisen tarun avauselokuvaksi strategisista syistä. Tarkoitus oli häivyttää ikävien sotavuosien muistoja ja markkinoida elokuvan avulla uutta suvaitsevampaa Japania. Jos se onnistuisi, sehän näkyisi myös kassassa ympäri Aasiaa. "Vaikuttavinta on, että Okawa todella ymmärsi mitä todella merkitsi tehdä Japanin Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Se ei olisi onnistunut suoraan Disneyä kopioimalla. Heidän täytyi aloittaa tyhjästä, kuten Disneykin teki, ja luottaa omaan ammattitaitoonsa." (5)
Ammattitaitoa, sitähän heillä oli, kivijalkana Nichidoun kaarti, mutta myös uudet rekrytoidut kyvyt olivat nimiä, jotka myöhempinä vuosina opittiin tuntemaan. Ensimmäisenä uusien animaattoreiden joukossa palkattiin muuan Gisaburo Sugii. Hakujadenin avainanimaattoreita oli ruhtinaalliset kaksi kappaletta, naurettava määrä missä hyvänsä kokoillan elokuvassa, etenkin aikana jolloin jokainen kalvo tehtiin alusta loppuun käsityönä. Yasuji Mori animoi eläimet ja Akira Daikubara ihmiset. "Jos luulee että kaksi avainanimaattoria olisi merkinnyt ohutta kerrontaa ja ideoiden loppumista, tarvitsee vain katsoa taistelukohtaus, joka on mahdollisesti parasta mitä Yasuji Mori ikinä teki, tai hetki jolloin puinen lohikäärme nousee ilmaan, ja taistelu yläilmoissa, jotka ovat henkeäsalpaavan kauniita vielä tänäkin päivänä" ylistää Ben Ettinger. (5) Animaattorit, jotka palkattiin Toeille 1957-1958 oppivat ammattinsa parhaassa mahdollisessa koulussa, ja heidän kauttaan käynnistyi jatkuva prosessi kohti uusia tekniikoita, laadukkaampaa jälkeä ja kiinnostavampia tarinoita. Mutkan kautta Hakujaden teki animaatiosta Japanin katsotuinta TV-viihdettä, ja lopulta sen perintö johti siihen poikaan nimeltä Hayao Miyazaki, joka tuli katsomaan tätä elokuvaa teatteriin, ja arveli keksineensä, mitä haluaisi tehdä. Hakujadenin ensi-illassa 22.10.1958 japanilainen animaatio kuoli. Sinä päivänä syntyi anime.

(1) Juho Gartz: Animaatielokuvat, Suomen Elokuvasäätiö 1978.

(2) Emile Reynaud oli yksi lukuisista elokuvan alkuaikojen mestareista, jotka kuolivat tyypillisesti täysin unohdettuina. Hänen elämänvaiheistaan ja keksinnöistään kts. http://www.lips.org/bio_Reynaud_GB.asp

(3) Jonathan Clements: Black & White Anime, esitelmä, Animecon III, Jyväskylä, 11.7.2004.

(4) Nobuo Mochizuki: The History Of Japanese Animation, http://www.quilts-club.com/animation/jcontent.html - A truly wonderful page with partial English translation.

(5) Benjamin Ettinger: Toei Doga, http://www.pelleas.net/aniTOP/index.php?&m=20040725