Jari Lehtinen

Manga ennen vuotta 1947

Manga ennen mangaa
Esisarjakuvallisesta ilmaisusta on lähimmässä kirjastossa runsaasti teoksia, jotka valottavat asiaa. (Jos ne on poistettu huutokaupalla tai niitä ei ole ostettu, kirjaston henkilökunnalle voi esittää toivomuksia.) Lyhyt katsaus Scott McLeodin teoksessa "Sarjakuva - näkymätön taide" sisältää näytteitä mm. seuraavista kuvakertomuksista:
-- 8-Peura Tiikerinkynsi, elämä ja teot, mayojen 12-metrinen kirkasvärinen maalattu sermi vuodelta 1049.
-- Bayeux'n seinävaate, anglosaksien kuvakudos Vilhelm Valloittajan voitokkaasta Englannin sotaretkestä 1066.
-- Egyptiläinen seinämaalaus jossa kuvataan maanviljelyksen vaiheet; kylvö, sadonkorjuu, verojen mittaus, ja viljan kuljetus Niiliä pitkin määränpäähänsä 1300 eKr.
-- Pyhän Erasmuksen koettelemukset, keskiaikainen puupiirrossarja yhdellä sivulla, painettu puupainossa Saksassa 1460.
-- William Hogarth: Fanny Hill (Ilotytön elämä). Kaiverrussarja kuvalaatoille 1731.
-- Rodolphe Töpfer: Tyyliteltyjä pilapiirroksia, jotka on rajattu ruutuihin ja jotka muodostavat poroporvareiden elämänmuotoa satirisoivan kertomuksen, Saksa 1800-luvun alussa.
Vanha kunnon salaneuvoksemme Wolfgang von Goethe oli Töppferin teoksista niin vaikuttunut, että lausui omana kriittisenä kantanaan "Jos hän tulevaisuudessa valitsisi vähemmän joutavan aiheen ja hillitsisi itseään hieman, hän tuottaisi kaiken käsityskyvyn ylittäviä asioita." Lausuma joka kuulostaa ristiriitaiselta, mutta on ymmärrettävä silti tunnustukseksi. Töppfer itse totesi (1845) ilmiselvän tosiasian: "Kuvakertomus, jota kriitikot ylenkatsovat ja tutkijat tuskin huomaavat, on vaikuttanut suuresti kaikkina aikoina, kenties jopa enemmän kuin kirjallisuus..." Samalla Töppfer, preussilainen viktoriaani, oli itse asettamassa pohjaa asenteille ja rajoituksille, jotka ovat raskauttaneet länsimaista sarjakuvaa iät ja ajat: "...lisäksi kuvakertomus viehättää pääasiassa lapsia ja alempia yhteiskuntaluokkia." [1] Koska lapset ja alemmat yhteiskuntaluokat ovat sivistymättömän villi-ihmisen kaltaisia, heidän lukemistaan tulee valvoa ja kontrolloida. Sanomattakin on selvää, että vastaavaa kriittistä tarkastelua ei ulotettu vallan ylempiin kamareihin, eikä arvostettuihin instituutioihin, ei silloin eikä tänäänkään. Mutta se on toinen tarina. McLeod toteaa että Töppfer näki sarjakuvan mittaamattomat mahdollisuudet, mutta samalla määritteli sen alemmaksi taiteeksi. Tähän hedelmättömään kysymykseen en puutu. Jatkan siitä, minkä McLeod (näytteiden puutteessa, uskoisin) sivuuttaa, japanilaisista kuvakääröistä.
Pieremiskilpailut 1100-luvulla. Kilpailijat ovat nauttineet suuren määrän makeita perunoita, ja hyökkäävät takapuoli pitkällä. Puolustava joukkue on aseistautunut viuhkoilla. Ilmavirta on maalattu sarjakuvan kieliopin mukaisesti. Kuka on se nerokas ruoja joka maalasi jotakin tällaista?
Hän oli piispa Toba (1053-1140), uskollinen zenbuddhalainen temppelinsä palvelija ja arvostettu niin oppineena kuin taitelijana. Teki hän muutakin, kuvakääröjä helvetillisistä ja taivaallisista aiheista, ja kaikesta maan päällä, mitään pois sulkematta. Kuvauksia hedelmällisyyttä palvovista fallosfestivaaleista, joissa uroot jäykistyneillä kapistuksillaan hakkasivat nauloja ja ylsivät muihin hämmästyttäviin saavutuksiin. "Jokainen puhdasoppinen uskonto on vihamielinen huumorille ja päinvastoin" toteaa R.H.Blyth. "Zen, ainoana, on mitä epäpuhdasoppisin, siksi juuri humoristinen, ja siksi sen täytyy olla humoristinen." [2]
Tuo mitään pois sulkematta on erityisen tärkeä asia. Siinä tulee kyseeseen taiteellinen rehellisyys, joka usein ilmaistaan suoraviivaisesti ylisanoilla. Kaikki olemme kuulleet oksetukseen asti, kuinka "taiteen tulee paljastaa totuus", "taiteen tulee kuvata todellisuutta", ja "taide on todellisempaa kuin todellisuus". Kun sellaista vaaditaan, asetetaan naurettava, mahdoton tehtävä. Mutta jos otetaan mittapuuksi että se mitä sanotaan, sanotaan rehellisesti, niin asia muuttuu aivan toiseksi ja siihen tulee äkkiä järkeä. Mikä tärkeämpää, samalla avautuu fantasian ovi, jonka itseensä sulkeutunut ja umpimielinen realismi niin innokkaasti on halunnut sulkea. [3]
Kelpo munkkimme avasi fantasian oven tehdessään teoksen Choujuugiga, eläinkääröt, epämääräisenä ajankohtana 1100-luvun vaihteessa. Kun näitä kuvia katselee, on lähes mahdotonta uskoa että ne on tehty 900 vuotta sitten. Kuvakieli on erittäin modernia. Kuin katselisi Disneyn animaattoreiden luonnoksia. Piispa Toba ei ole kuvannut vain eläimiä eläiminä. Hän on karrikoinut ihmisluonteet ja ihmishahmot eläimiksi. Kääröjä on neljä, ja niissä esiintyy mm. Buddha sammakon asussa. Apina- ja kettupapit uhraavat patsaan edessä. Hiiret ja jänikset lukevat sutria ja rukoilevat rukousnauha käpäliensä välissä. Tämä siis samalta pappismieheltä, joka kuvasi ihmiset groteskeina olentoina. Ei epäilystäkään. Hän oli taiteilja, ja ennen kaikkea humoristi. [4]
Ukiyo-e, virtaavan elämän kuvat, tulivat suosituksi Togukawan shogunaatin aikoina (1609-1867). Ne olivat edullisia puupainotöitä, joissa usein oli mukana värit. Niitä yläluokka halveksi, koska niiden aiheet ja asetelmat eivät edustaneet puhdasmuotoisia klassisia periaatteita. Tekijät tunnustivat sen itsekin. Puupiirrosten mestari Katsushika Hokusai ansaitsi varsinaisen leipänsä tekemällä sarjatuotantona halpoja vedoksia tavallisille kansalaisille. Hän keksi sanan manga, ruma kuva, jossa tavu "man" tarkoittaa ruman lisäksi myös moraalitonta. Ukiyo-e:n kuvat saattoivat esittää eroottisia aiheita, joissa fantasianomaisen suurilla sukupuolisilla tunnusmerkeillä varustetut miehet ja naiset harrastivat akrobaattista kanssakäymistä. Mutta mangakuvan moraalittomuudella on myös syvempi ja tärkeämpi sisältö. Japanilaisessa perfektionistisessa kulttuurissa täydellisyys on vähimmäisvaatimus, ja sen laiminlyöminen on eettinen rikos. Luonnoskokoelmiensa sivuille Hokusai jäljensi arkipäiväisiä ja tavanomaisia vastaan tulevia näkymiä yrittämättäkään esittää, että ne olisivat olleet jotakin muuta. Eikä siinä kyllin, kirkasvärisissä vedoksissa mainostettiin kabuki-teatterin tähtiä, kuvitettiin kauhutarinoita, ja arvosteltiin yhteiskunnallisia oloja tekstaamalla elintarvikkeiden nimiä leijoihin jotka karkasivat korkealle ulottumattomiin kuten niiden hinnatkin. Kun ukiyo-e-painatukset alkoivat levitä Eurooppaan jätepaperissa, jota käytettiin teepakettien kääreiksi (!), se oli sensaatio impressionistien keskuudessa. Tällainen tekniikka, tällainen kuvakieli, tällainen toteutus, aivan ennennäkemätöntä! [5] Tekijöitä: Hanabusa Itchou (1652-1724), Katsushika Hokusai (1760-1849), Toyokuni Kachoro (1786-1864), Kuniyoshi Ichiyusai (1797-1861), Hiroshige Ando (1797-1858), Kunisada Baido (1773-1810), Utagawa Kuniyoshi (1798-1861), Utagawa Kunisada (1786-1864), Kawanabe Kyousai (1831-1889), Tsukioka Yoshitoshi (1839-1892), Ichiousai Yoshiume (1819-1879) yms.

Härän kesyttämistä voimalla seitsemän miehen. Itchou Hanabusa (1652-1724).

Hirviöitä kauhutarinoiden kuvitukseksi. Katsushika Hokusai (1760-1849).

Hinnat nousevat taivaisiin kuin leijat. Anonyymi.
The Japan Punch
Eksoottisena ihailtu japanilainen puupiirrosten kuvakieli muuttui pian vanhanaikaiseksi. Amiraali Perry käväisi suorittamassa höyrylaivoineen "ystävällisen laivastovierailun" 1853 ja vuonna 1857 Illustrated London News lähetti Japaniin kirjeenvaihtajakseen Charles Wirgmanin. Wirgman nai japanilaisen vaimon ja eli maassa kuolemaansa saakka (1891). Ranskalainen George Bigot saapui Japaniin 1882 opettamaan taidetta upseerikoulun kadeteille. (Samuraihyveisiin kuului monipuolinen taiteellinen sivistys, eikä modernisoituvan Japanin upseereiden haluttu jäädä myöskään siitä osattomiksi.) Wirgman ja Bigot perustivat Yokohaman eurooppalaissiirtokunnan iloksi länsieurooppalaistyylisiä pilalehtiä, joiden painos ei ollut suuri, mutta vaikutus japanilaisiin järisyttävä.
Nyt on paikallaan lausua muutama sana 1800-luvun pilalehdistä, tuosta lähes kuolleesta journalismin muodosta, jota Suomessa edusti parhaimmillaan 1920-luvun Tuulispää, ainoana. [6] 1800-luvun eurooppalainen pilalehdistö perustui brittiläisille esikuvilleen kuten Punch ja Puck. Brittiläinen pilalehdistö oli jo varhain 1800-luvun alussa kärkkäästi kantaaottavaa ja poliittiselta väriltään liberaalia, monien Euroopan maiden perspektiivistä jopa vaarallisen ja kuohuttavan liberaalia. Kotimaiset monarkit olivat luonnollisesti arvostelun yläpuolella, ja ulkomaiden hölmöistä kruunupäistä sai aikaan parempia vitsejä, mutta se että englantilainen lehdistö saattoi tehdä pilkkaa oman maansa pääministeristä ja muista poliitikoistaan, se oli sanoinkuvaamatonta. [7] Eurooppalaisissa pilalehdissä pilapiirroksiaan julkaisivat maan parhaat taiteilijat. Münchenissä Fliegende Blätter, jo mainitun Rodolphe Töppferin piirrosten julkaisija, vaikutti ympäröivään yhteiskuntaansa niin voimakkaasti, että lehden nimimerkin "Gottlieb Biedermeier" tekaisemat tarkoituksellisen yksinkertaiset koomiset runot antoivat nimityksen 1800-luvun alun kuuluisalle huonekalutyylisuunnalle: Biedermeier. Tämän eurooppalaisen satiirin ja karikatyyrin perinteen välittivät nyt Wirgman ja Bigot japanilaisille 1870-1880-luvuilla, ja saivat paljon jäljittelijöitä.

Salaperäisen lännen ihmeitä: Samurait katselevat hämmästyneinä kuinka herra Wirgman ajelee kolmipyörällä ja hänen perässään käyskentelevä gentlemanni ratsastaa teatterihevosella.
Oli vain ajan kysymys, milloin japanilaiset tekijät omaksuisivat länsimaisen sarjakuvakerronnan. Ensimmäisenä ehti Rakuten Kitazawa (1876-1955). Hän ryhtyi ammattimaiseksi piirtäjäksi 19-vuotiaana avustamalla jokohamalaista viikkolehteä Box Of Curios. 1899 hän siirtyi uutispiirtäjäksi Jiji Shinpoon, johon hän loi 1902 ensimmäisen japanilaisen sarjakuvan. Hänen palstansa Jiji Manga sisälsi ajankohtaisia poliittisia pilapiirroksia, mutta hän teki myös sarjakuvaa kahden maalaisserkun Tagosakun ja Mokuben toilailuista heidän tutustuessaan nykyaikaisen Tokion ihmeisiin. Kitazawaa pidetään japanilaisen sarjakuvan isänä.

Jiji Manga -piirros postikorttina, Rakuten Kitazawa, 1909.
Maalaisserkut Tagosaku ja Mokube ovat vaeltaneet Tokion nähtävyyksiä katsomassa ja kuumissaan löytävät vesipostin. Kunhan vain he keksisivät miten se toimii. Rakuten Kitazawa, Jiji Shinpo (1902).
1905 Rakuten Kitazawa julkaisi Japanin ensimmäisen värillisen pilalehden Tokyo Puck. Hän jatkoi tuotteliaana, lopetti Jiji Mangan 1921, ja keskittyi tekemään ajankohtaisia päivän pilapiirroksia sunnuntaipainoksiin. 1929 hän vieraili vaimoineen Euroopassa, ja perusti 1934 oman Sanko-studion. Hänen kotinsa Saitamassa on tänä päivänä museona.

Mangadaikousin, Showa 15 (1940). 		Iloisella 1920-luvulla Japaniin rantautui runsaasti amerikkalaisia sarjakuvia, etenkin aikansa maailmanlaajuinen riesa Vihtori ja Klaara. Geo McManusin nousukasperheen Vihtori oli tohvelisankari, joka mielellään kävi juopottelemassa salakapakoissa ja pelaili korttia kavereidensa kanssa. Kotona häntä odotti kaulin kädessä perheen pää, pirttihirmu Klaara, joka halusi osoittaa sosiaalista statustaan kulturelleilla harrastuksillaan, ja järkytti yleisöään epäsoinnukkailla lauluesityksillä. Näin silloin vanhaan hyvään kieltolain aikaan. Vasta paljon myöhemmin ryhdyttiin vaatimaan sanomalehtisarjakuvilta, että ne tuli puhdistaa kaikesta merkittävästä, kuten mielipiteistä, satiirista ja näkemyksestä. Japanin lasten keskuudessa olivat tuttuja kaikki läntisen animaation suurimmat suosikit, niin Betty Boop kuin Kippari Kalle, kuin myös Aku Ankka, Mikki Hiiri, Felix-kissa, ja Toonerville Folks. Vielä Pearl Harboriin saakka amerikkalaisia animaatioita ja sarjakuvia oli nähtävillä ja luettavissa, vaikka niitä alettiin paheksua yhä voimakkaammin epäjapanilaisen, barbaarisen kulttuurin tuotteina.
1920-luvun huomattavin tekijä oli Ippei Okamoto, jonka neliruutuinen sanomalehtistrippi Nonki na toosan, Huoleton isä, oli japanilainen painos Vihtorista ja Klaarasta. Ippei Okamoton (1886-1948) vanhimmasta pojasta Taro Okamotosta tuli myöhemmin yksi Japanin arvostetuimmista länsimaisen tyylin taidemaalareista.

Okamoton käsialaa pilapiirroksissa ja hänen hymyilevä hautamuistomerkkinsä.
Kun 1930-luvulla asiat alkoivat muuttua, sarjakuvilta alettiin vaatia kasvatuksellisuutta ja opettavaisuutta. Se tiesi, että vaihtoehtoja oli sitä alkaen täsmälleen kaksi: avoin militarismi tai naiivi eläinmaailma. 1930-luvun suurmenestyksessä Norakurossa yhdistyivät molemmat.
Kasvattavia esikuvia

Norakuro, Showa 14 (1939), Piirtäjä Suihou Tagawa ja kokoelma Norakuro-kauppatavaraa.
Jos Norakuroa ei olisi ollut valmiina, se olisi pitänyt keksiä. Norakuro oli kulkukoira, joka liittyi armeijaan, ja kohosi vuosien varrella aina ylöspäin arvoasteikossa edeten sotamiehestä kapteeniksi. Matkan varrella hän lakkasi kävelemästä neljällä jalalla, lakkasi tekemästä tyhmyyksiä, ja muuttui epäkiinnostavammaksi. Mutta siinä oli positiivinen kasvattava esikuva lapsille. Kouliintumaton eläimellinen hahmo, joka kehittyy ihmisenkaltaiseksi ja josta tulee keisarillisen armeijan arvokas jäsen. Se sopi täydellisesti yhteen Japania 1930-luvulla hallinneen voimakkaan sotilaskoneiston tavoitteiden kanssa.
Itse Norakuro on mainio hahmo. Se muistuttaa osittain Felix-kissaa, osittain Mikki Hiirtä. Se on selkeästi ja yksinkertaisesti luonnosteltu, kuten monet 1920-1930-lukujen amerikkalaiset menestyshahmot, joiden selkeys ja yksinkertaisuus perustui animaatioon. Hahmon tuli olla sellainen, että se voitiin animoida mahdollisimman vähällä vaivalla. Norakuroa ei kuitenkaan tehty animoitavaksi, se säilyi mangahahmona. Animen maailmaan Norakuro astui vasta televisioaikakaudella. 1987 Pierrotin TV-versiossa Norakuron vanhanaikainen militaristinen maailma oli pyyhitty kokonaan pois, ja siitä oli tehty modernia perheviihdettä. TV-sarja ei menestynyt. Voi vain arvailla miksi.
Löytyisiköhän vertailukohta Masista?
Kenties vanhanaikainen ja kyseenalainenkin Norakuro oli autenttisuudessaan rehellisempi kuin siitä jalostettu uusittu painos. Ehkä hahmon tunteville uusi Norakuro näyttäytyi väärennöksenä, jonka henki ei ollut ainakaan Norakuroa, eikä mitään muutakaan. Mort Walkerin Masi oli alunperin boheemi yliopistopoika, joka värväytyi vahingossa armeijaan Korean sodan aikana, ja jäi sille tielleen. Mikään ei estäisi Masia palaamasta siviiliin yli 50 vuoden ansiokkaan palveluksen jälkeen, mutta olisiko siviili-Masi enää uskottava? Mistä hän löytäisi paikkansa nykymaailmassa? Armeliaampaa Masille olisi jäädä muinaismuistoksi, reliikiksi "viattomasta sotilashuumorista". Koko sotilashuumorin käsitekin on tänä päivänä niin mielikuvituksellinen, että se pitäisi oikeastaan julistaa suojelukohteeksi. [8]

Miehekkäitä sotakertomuksia, Showa 11 (1936), ja reippaita sarjoja pikku sotilaspojille, Manga to buyuewa, Showa 13 (1938).
Norakuron ohella Japanin lapsia rangaistiin muillakin kasvattavilla esikuvilla, joista mainittavin on Keizou Shimadan Bouken Dankichi, Seikkailija Dankichi. Dankichi on pieni japanilainen poika, josta tulee trooppisen saaren kuningas. Hän maalaa mustien palvelijoidensa selkään numerot osatakseen erottaa heidät toisistaan, ja opettaa alkuasukkaille kuinka palvotaan nousevaa aurinkoa. Dankichin ansio on kuitenkin sen mielikuvituksellisuudessa. Dankichi opettaa alkuasukkaat käymään sotaa kookospähkinäpommeilla, kouluttaa ja varustaa norsut eläviksi tankeiksi ja tekee linnuista hävittäjälentäjiä. Kun valkoiset gaijinit uhkaavat valloittaa saaren, urhea Dankichi joukkoineen karkoittaa viholliset ampumalla tykeillä heidän yllensä eläviä tiikereitä. Monet Dankichin vitsit ovat sukua 1930-luvun Tintti-seikkailulle Tintti Kongossa, joka tehtiin ennen kuin Tintti muuttui poliittisesti korrektiksi.

Keizou Shimada: Dankichi 1-3, Showa 10-13 (1935-1938).
Rakastetuin ja pitkäikäisin 1930-luvulla alkanut manga oli neliruutuisen strippisarjakuvan japanilainen lipunkantaja, Ryuchi Yokoyaman Fuku-chan. Fuku-chan oli pieni pyöreäpäinen poika, joka kulki perinteiset geta- puukengät jaloissaan, katseli maailmaa nappimaisilla silmillään, ja keksi lukijoidensa jatkuvaksi iloksi hilpeitä, harmittomia tempauksia. Fuku-chanin vitsit ovat usein sanattomia, sarjakuvallista ilmaisua puhtaimmillaan. Fuku-chanin maailma on viaton ja raikas, mitä korostaa Fuku-chanin yksinkertaisen lumoavasti piirretty hahmo. Fuku-chan alkoi 1936, ja selvisi raskaista sotavuosista tekemällä näennäisiä myönnytyksiä. 1940 sarjan nimeksi muutettiin "Eteenpäin, pikku Fuku!". Fuku-chan säilyi kuitenkin Fuku-chanina, ja niinpä liittoutuneet ottivat sen mielihyvin mukaan omiin propagandalentolehtiinsä. Tuohon aikaan Yokoyama, joka oli elokuvajoukkojen palveluksessa Jaavalla, saattoi hämmästyneenä todeta että liittoutuneiden koneet pudottivat taivaalta hänen omia töitään. Häntä alettiin tarkkailla. Amerikkalaisten miehitysjoukkojen tultua Japaniin uudet vallanpitäjät antoivat Yokoyamalle vuorostaan omat ohjeensa: Oli loukkaavaa piirtää amerikkalaisille punaiset nenät.

Ryuichi Yokoyama ja Fuku-chan, Showa 21 (1946). Yokoyama eli pitkän elämän ja kuoli 91-vuotiaana. Hänen tuotannolleen omistettu museo sijaitsee Koichissa.
Amerikkalainen miehityshallinto noudatti selkeitä periaatteita japanilaisiin julkaisuihin nähden. Lehdet ja kirjasarjat jotka olivat edistäneet sotaponnisteluja ja esittäneet ne myönteisessä valossa, lakkautettiin. Sotavuosina Japanissa sattuneesta syystä lähes kaikki julkaisut olivat olleet sellaisia. Vanhat kustantamot muuttivat nimensä, ja lakkautettujen lehtien tilalle perustettiin uudet, jotka parhaassa tapauksessa käyttivät täsmälleen samaa henkilökuntaa kuin edeltäjänsä. Mangan aiheet ja käsittelytapa muuttuivat täysin. Alkoi ilmestyä americanaa ihannoivia tarinoita, jotka ottivat aiheensa Villistä Lännestä, suurten amerikkalaisten kuten Edisonin elämäntarinoista, ja esittivät tarinansa amerikkalaisen sarjakuvatyylin mukaisesti. Kyseessä ei ollut pakko, vaan aito kiinnostus. Amerikkalaiset sarjakuvat, animaatiot ja elokuvat olivat olleet Toisen Maailmansodan aikana jyrkästi kiellettyjä. Englantia sai jälleen käyttää, ja sitä käytettiinkin runsaasti. Amerikkalainen sarjakuva ja animaatio pääsivät jälleen lehtien sivuille ja teattereihin ja niiden vaikutus alkoi näkyä välittömästi.

Amerikkalaisen mallin mukaista sodanjälkeistä mangaa: Koya no shounen, Showa 29 (1954), Todoroki, Showa 21 (1946).
Soshite: Shin Takarajima!
Vuonna 1947 ilmestyi erään nuoren tekijän ensimmäinen manga, 200-sivuinen seikkailukertomus Shin Takarajima, Uusi Aarresaari, joka perustui löyhästi Shichima Sakain sovitukseen Stevensonin Aarresaaresta. Samalla sivuttiin Robinson Crusoeta ja Tarzania. Tarkkoja lukuja ei ole tallella, mutta myyntimääräksi arvioidaan mitä tahansa 400 000 ja 800 000 kappaleen väliltä, ja tämä siis tapahtui Japanissa vuonna 1947 kun maa oli raunioina.
Oli alkanut tapahtua käsittämättömiä asioita, eikä mikään ollut enää kuten ennen. Doraemonin piirtäjäpari Fujiko Fujio kuvaa järisyttävää lukukokemusta omaelämäkerrallisessa mangassaan Manga michi, Mangan tie tähän tapaan:
"Olimme lainanneet kirjan ilman lupaa, käänsimme esiin ensimmäisen aukeaman, ja luimme sokaistuneina! (luvun otsikko: Kohti Seikkailujen merta) Uusi Aarresaari alkoi soljuvalla kohtauksella, jossa nuori Pete huristelee urheiluautollaan. Se oli Osamu Tezukan ensimmäinen julkaisu. Sodanjälkeisen sarjakuvan vallankumous!" [2]
Nyt täytyy käsittää, mitä manga oli ollut ennen Tezukaa. Se oli ollut tätä:

Manga to ohanashi, Showa 12 (1937).
Nyt se oli tätä:
Ja tätä:
Ja tätä:
Kuten myöskin tätä:
Mitä Tezuka teki, miten, ja miksi, on aihe johon tullaan vielä palaamaan. Tämän artikkelin puitteissa riittää, että tietää kuinka vuodesta 1947 alkaen koko manga kirjoitettiin uusiksi, ja sen kaiken kirjoitti uusiksi yksi ainoa mies, osakalainen medisiinari, joka oli katkeroitunut sota-ajan militarismille, nähnyt maansa ja kotinsa palavan poroksi, joutunut amerikkalaisen miehityssotilaan pamputtamaksi, ihaillut koko ikänsä Walt Disneytä, ja piirsi elämänsä aikana 150 000 sarjakuvasivua, joissa hän kierrätti hahmojaan kuin luottonäyttelijöitä universumista toiseen, ja toi mangaan elokuvallista kerrontaa, joka teki mangasta sitä mitä ukiyo-e-vedokset olivat alun alkaen olleet, huokeaa viihdettä joka oli kaikkien ulottuvilla, ja johon Tezukan tapauksessa sisältyi aina Ajatus. Satiirinen, absurdi, vakava, syvällinen tai vitsikäs ajatus, mutta ajatus.
Aikoinaan kirjoitin Ankkalinnan Pamaukseen komealta kalskahtavan tokaisun: "Tezukan merkitys mangalle ja animelle on lyhyesti kerrottu. Hän perusti ne." Hän ei tietenkään tullut tyhjästä, kuten historiallinen katsauksemme on osoittanut, mutta se mitä nykypäivänä olemme tottuneet ajattelemaan mangana ja animena, on peräisin Tezukalta. Shin Takarajima, jonka ostokirjastopainoksen ensimmäisen painoksen suurikokoisinta laitosta on tallella kaksi kappaletta ja sen huutokauppahinta on miljoonia jenejä, teki 1947 paljon muutakin kuin avasi uusia näköaloja esittämällä tuoreen kerrontatavan. Se avasi tien Utopiaan, jossa sarjakuvallinen ilmaisu on "luovan nykykirjallisuuden, vai pitäisikö sanoa taiteen, kärkeä millä tahansa mittarilla mitattuna, ja oman aikamme ymmärtämisen kannalta verrattomasti relevantimpi kuin Minna Canthin papinrouvat tai venäläisten klassikoiden dramaattiset daamit." kuten Tieto-Finlandian voittanut tähtitieteilijä asian ilmaisee. [9] Jos tämä pätee suomalaisen sarjakuvan kärkeen, sen on oltava itsestäänselvyys maailman sarjakuvakirjallisuuden klassikon suhteen. Mutta se onkin toinen tarina se.

[1] Scott McLeod: Sarjakuva - näkymätön taide, Goodfellows, Helsinki 1994.

[2] Frederik L. Schodt: Manga! Manga! The World of Japanese Comics, Kodansha 1983.

[3] Monesti tulee mieleen, että kaikkein utopistisinta idealismia on kuvitella, että taide olisi koskaan realistista. Rene Magritte teki jo aikoinaan aika tavalla töitä sen kuplan puhkaisemiseksi.

[4] Määritelmä niille jotka elävät sellaisia varten: Taiteilija yleensä, ja humoristi erityisesti on henkilö, joka katsoo, että ihmisen velvollisuus on ottaa selvää elämästä läpikotaisin ja kuvata sitä, silloinkin kun sitä paheksutaan, ja sanoa vielä päälle kuin loukkauksen huipennukseksi että ei sekään nyt niin ihmeellistä ollut. Minusta sellainen osoittaa tervejärkisyyttä.

[5] Nykyinenkin sarjakuvamainen manga on merkittävää juuri kaikenkattavuutensa ansiosta. 900 vuotta piispa Toben jälkeen on yhä rehellisen kuvauksen tärkein tunnusmerkki, että mitään ei suljeta pois, ja sitä eurooppalaiset sarjakuvapiirtäjät osaavat arvostaa. Evert Geradts, entinen underground-piirtäjä, nykyinen Aku Ankan piirtäjä: "Manga toi uusia tuulia ja visioita eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen sarjakuvaan, josta oli tullut itseriittoista ja yksitoikkoista. Ehkä samaan tapaan kuin 70-luvun lopun popmusiikki, jonka tekijät ottivat itsensä liian vakavasti, tekivät kaikenlaisia rock-oopperoita ja ties mitä. Sitten punk tuli ja puhkaisi reiän heidän pullistuneeseen egoonsa. Mangat uskaltavat reilusti edustaa "huonoa makua", mikä on terveellistä. Useimpia populaareja taiteenlajeja on yleensä pidetty huonon maun edustajina. Se juuri niissä onkin hyvää." (Timo Ronkainen: Maan alta Ankkalinnaan, Ankkalinnan Pamaus 14, 2004.)

[6] Tiedän, tiedän. Aina 1950-luvulle asti ilmestyi lukuisia muitakin pilalehtiä, kuten sosialistien Kurikka, jonka huonoja pilapiirroksia ja surkeita totisia "vitsejä" 1970-luvun hemanuslaiset suomalaisen huumorin pseudo-historiat (Pertti Hemanus: Kuninkaantekijöistä Koivistolaisiin, 1968) toivat esiin laajasti, jättäen kansainvälistä tasoa edustaneen ja sata kertaa hauskemman Tuulispään kokonaan ilman edustusta. Suomalaisen sarjakuvan ja etenkin 1930-luvun pilapiirrostaiteen (Ola Fogelberg, Hjalmar Löfving) historia on edelleen käytännössä kirjoittamatta. Jos joku sen kulttuuriteon on tehnyt, siitä ei ole ääntä pidetty.

[7] Koko länsieurooppalaisen ja amerikkalaisen myöhemmän poliittisen pilapiirroksen ja sarjakuvan esitystavoista on vastuussa 1800-luvun brittiläinen pilalehdistö. Tasavaltalaisessa Yhdysvaltoissa se raivasi itselleen vielä enemmän liikkuma-alaa ja muuttui tehokkaaksi yhteiskunnallisen kritiikin väyläksi, joka on horjuttanut hallituksia ja kanavoinut tyytymättömyyttä. Maailman tärkeimmän poliittisen sarjakuvan, Doonesburyn, piirtäjä Garry Trudeau näkee asian näin: "Jos sarjakuvat olivat tärkeitä esilukutaitoisessa Amerikassa, ne ovat korvaamattomia lukutaidon jälkeisessä Amerikassa. Kun ihmiset kertovat minulle, että he pysyvät uutisten tasalla Doonesburyä lukemalla, niin vapisen tasavallan puolesta, mutta totuushan on se, että kaikilla on aikaa lukea sarjakuva. Ne uppoavat lukijaansa. Suosikkilukijoitani ovat ne jotka nurisevat että olen ollut väärässä joka ikinen päivä 20 vuoden ajan. Se on pitkä aika pureskella hiekkapaperia, mutta yllättyisit jos tietäisit kuinka moni tekee niin." Ja satiirista: "Satiiri on tehokas yhteiskuntakritiikin väline, koska mädässä pienessä ytimessään se on epäreilua. Se on epäkohteliasta ja hienostumatonta. Se ei edusta tasapainoa eikä asiallisuutta. Se ei noudata tavanomaisia kanssakäymisen lakeja. Satiiri käy yksipuolista taistelua, ja mitä enemmän sen kohde reagoi, sitä suurempaa hyötyä siitä satiirille on. Ja niinkuin tässä ei olisi kylliksi, tämä alkukantainen raakalaismainen urheilulaji nauttii Amerikan Yhdysvaltojen perustuslain suojelua. Aika siistiä, vai mitä?" (G.B.Trudeau: Flashbacks - 25 years of Doonesbury, Andrews And McMeel, Kansas City, 1995.)

[8] Mitä sotapropagandaan sinänsä tulee, Aku Ankka -piirretty Der Fuehrer's Face (jonka Disney hyllytti sodan jälkeen, ja julkaisi sen DVD-kokoelmassa vasta kesällä 2004) on tietysti ylittämätön:




Aku herää kolmannessa valtakunnassa, tervehtii Aatua, Hiroa ja Mussoa, uittaa kahta kahvinpapuaan vedessä, ja sahaa kivikovasta pettuleivästä itselleen aamiaiseksi parketinviipaleen.

[9] Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa, Turun Sanomat 6.8.2004.