| Kun kysytään, mikä suojaisi lasta massakulttuurin aivopesulta, niin vastaus on itsestäänselvä: Yksilöllinen minuus, omaperäinen ajattelu ja itsenäiset valinnat. Mutta tätä juuri on laitonta, luvatonta ja mahdotonta tavoitella, koska kaiken kieltävä ja keskustelusta pidättäytyvä kasvattaja haluaa lapsestaan tottelevaisen ja nöyrän laumasielun. |
|
"Nuoriso-ongelmia luovalla yhteiskunnallamme olisi kaikki syy tukea
tällaista spontaanisti syntynyttä luovaa kulttuuritoimintaa. Paikalla oli kuitenkin
ainoastaan poliisin edustajia. Ilmeisesti poliisi on meillä kulttuuripolitiikkaa
johtava elin." - Erkki Salmenhaara, konserttiarvostelu, Helsingin Sanomat 29.2.1968 --------------------------------------------------------------------------------- |
|
| Tätä eivät kaikki ole huomanneet, mutta maassamme on meneillään poikkeuksellisen kiivas taistelu siitä, miten lapsia saa ja pitää kasvattaa. Käytännön osoitus asiasta: yhtenä ainoana toukokuisena viikonloppuna löydän aiheesta artikkeleita kahdesta aikakauslehdestä ja kolmesta sanomalehdestä. Asiasta keskustellaan talk-showuissa ja kiivaillaan yleisönosastoissa. | |
| Mitä nyt sitten on äkkiä tapahtunut? Kuka tietää. Elämmekö murtuma-aikaa, siirtymävaihetta ja jos, niin siirtymää mihin? Kukaan ei osaa sanoa. Uhkakuvia ja pelottelua sen sijaan heitetään ilmaan innolla. Kuka sellaisesta hyötyy? | |
| Vaikuttaisi siltä että kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa maailmassa aikuiset ovat eksyksissä. Heidän maailmansa on muuttunut 20 vuodessa niin perinpohjaisesti, että sitä ei enää omakseen tunnista. Olosuhteet ovat muuttuneet rajusti. Jatkumoa sukupolvesta toiseen joutuu nyt rakentamaan luovasti soveltaen. | |
| On huomattava, että asioiden ei todellisuudessa tarvitse olla näin. Riittää, kun riittävän monelle syntyy mielikuva - tosi tai ei - että näin olisi käynyt. Silloin kun koetaan, että on menty liian pitkälle, on korjausliikkeen aika. Ja taaskaan ei kysytä, onko todella menty. | |
| Riittävän yksitotisesti jatkuva jankutus maailman pahuudesta ja lasten kertakaikkisesta kelvottomuudesta alkaa tuottaa ansaittuja vastareaktioita. Yksi näistä artikkeleista jotka osuivat silmiini toukokuisena viikonloppuna 2004 on ajassamme harvinainen ja poikkeuksellinen, sillä se on kuin aikuisen ja järkevän ihmisen kirjoittama. Sitä on syytä siteerata pitkään. | |
| Katri Merikallio, Suomen Kuvalehti 20/2004: "Tuttuni lapsen koulussa, helsinkiläisellä ensimmäisellä luokalla, sovelletaan omalaatuista järjestystä. Opettaja on jakanut lapset neljän hengen ryhmiin. Yksi lapsi on johtaja, toinen sihteeri, kolmas järjestäjä, ja neljäs läksyjen tarkastaja. Johtajan, siis tämän seitsenvuotiaan, tehtävä on vahtia kolmen muun käytöstä ja merkitä vihkoon aina kun joku häiritsee tunnilla. Kun vihkoon tulee riittävästi merkintöjä samalle oppilaalle, koko luokka kärsii. Jokin yhdessä sovittu kiva asia, kuten karkkipäivä, siirretään eteenpäin." | |
| "Menetelmää kutsutaan yhteistoiminnallisuuden tukemiseksi. Siinä on jotain tuttua: vahdi toveriasi, seuraa ympäristöä, raportoi poikkeavuuksia. Jos et onnistu, rangaistus tulee kollektiivisesti. Eikö Neuvostoliitossa ja DDR:ssä sovellettu juuri tällaisia kasvatusmenetelmiä?" | |
| "Lasten kasvatuksessa on viime vuodet puhuttu rajoista. Lasten kanssa ei pidä neuvotella asioista. Kuri takaisin luokkaan. Koko kylä vahtimaan ja valvomaan lapsia kaduille. Ihanteeksi on nostettu 1950-luvun kuuliainen ja kiltti lapsi, joka mukisematta noudattaa jokaisen aikuisen käskyjä." | |
| "Jotain on pielessä kun asiantuntija sanoo että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Miten niin? Tiedän perheitä joissa näiden ns. lapsiasiantuntijoiden puheet otetaan vakavasti. Lapsia vahditaan vainukoirien kanssa, murrosikäisille sanellaan järjettömiä kotintuloaikoja, lapsille ei anneta sananvaltaa heitä itseään koskevissa asioissa. Lapsesta ja ulkopuolisesta tuntuu että kyse on pahasta epäluottamuksesta lasta kohtaan. Kasvatuksesta tulee simputusta, joka ei luo turvallisuutta, vaan kasvattaa uhmaa ja petaa hyvän alustan isoille ongelmille." | |
| "Onko kotiintuloajan ylittäminen rangaistavaa jos kevätiltana on ihanampaa hyppiä pihalla narua?" (Tai leikkiä omia nimiä, kuten me Heinolassa kauan sitten 1970-luvulla teimme. Joskus puoleenyöhön asti. Toisaalta vanhemmat näkivät meidät heti katsoessaan ulos ikkunasta.) "Tai entä jos lukee Tuntematonta Sotilasta yli puolenyön?" | |
| "Eikö lapsen kasvattamisessa ole pohjimmiltaan kyse samasta asiasta kuin kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä: käytämmekö voimakeinoja ja runnomme läpi oman tahtomme, vai pyrimmekö hakemaan ratkaisuja niin että yhteisymmärrys säilyy?" | |
| Ja samassa lehdessä Pertti Hemanus kirjoittaa puheenvuoro-palstalla "Yhteiskunta pirstoutuu entistä pahemmin". | |
| Nyt siis väitellään siitä, palataanko takaisin konservatiivisiin arvoihin tyyliin a la Stasi, vai voisivatko lapset ja aikuiset elää perheessä yhdessä ääni- ja puhevaltaisina jäseninä - idea jota oli sallittua pitää suorastaan ihanteena vielä vähän aikaa sitten. Konservatiivisuudelle on edullista tuoda julki ilmiöitä ja tapahtumia, jotka tuntuvat vaativan kovakouraista väliintuloa ja autoritaarista otetta, jota liberaalimpi puoli katsoisi tyranniaksi. Liberaalille puolelle on edullista antaa esimerkkejä nuorten omaehtoisesta toiminnasta joka sujuu vastuullisesti ja järjestyksessä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. | |
| Sellaista toimintaa edustavat esimerkiksi anime- ja mangayhdistykset. Esitystilaisuuksissa on niin tiukat säännöt, ettei sellaisia ikimaailmassa sovellettaisi yksilläkään (aikuisten järjestämillä) rock-festivaaleilla. Nämä säännöt luovat nuoret ja nuoret aikuiset itse itselleen. Siihen ei tarvita asiantuntijoita, vaan tervettä järkeä ja vastuuntuntoa, joka kasvaa omatoimisen aktiivisuuden myötä. Ja niitä sääntöjä noudatetaan vapaaehtoisesti, koska kaikki tietävät että se koituu yhteiseksi hyväksi. | |
| Testikysymys: Kumman puolen tueksi julkinen sana yleensä tarjoaa uutis- ja artikkelimateriaalia? Hyvin sujunut satojen nuorten yhteinen tapahtuma ei ole koskaan uutinen. Kun pari kahelia ryöstää kioskin, se on. Olisi mahdollista julkaista monia artikkeleita, jotka osoittavat että hätä ei ole tämän näköinen, mutta eihän niitä julkaista. Ne eivät ole muodikkaita. | |
| Tosielämän tasolla on kai oletettava, että lapsia ja vanhempia on jatkossakin montaa eri lajia, kuten on ollut aina ennenkin. Miksi juuri tässä asiassa juuri nyt ajan henki vaatii kaikkien olevan yhtä ja samaa mieltä niin kauhealla epätoivon vimmalla, se on suuri arvoitus. | |
| On se kummallista, että juuri silloin kun ei tiedetä, minne ollaan menossa, juuri silloin vaaditaan ehdotonta tottelevaisuutta! | |
| Aivan kuin 1960-luku yrittäisi tulla takaisin, silloisine ilmiöineen, silloisine kysymyksenasetteluineen, ja täydellisesti samankaltaisine vastareaktioineen. Ilmeisesti asiat eivät tullutkaan silloin selvitetyiksi. Tai sitten silloiset vastaukset ovat autuaasti unohtuneet. | |
| Miten sitten käy sosiaalisuuden? Talven 2004 aikana lukemissani lehtiartikkeleissa sosiaalityöntekijät ja ammattikasvattajat ovat olleet huolissaan siitä, kuinka sosiaalisuus ymmärretään nykypäivänä väärin. Heidän mukaansa vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan jo varhaisella iällä itsenäisiä ja tehokkaita kyynärpäätaktikkoja, jotka itsekkäästi raivaavat itselleen paikkansa auringossa maailmassa, jota leimaa yhä kiristyvä kilpailu. Olen samaa mieltä heidän kanssaan, että tässä on ongelma. Mutta asiantuntijoiden itsensä tarjoama nöyryyttämiseen ja komenteluun perustuva sosiaalisuuden malli (vrt. edellä Katri Merikallion kuvaus) on kaikkea muuta kuin mikään ratkaisu. | |
| Jos haluatte tukea sosiaalisuutta, puolustakaa yksilöllisyyttä. | |
| Kaipaako tämä selitystä? Onko väite outo? Siis olette tottunut ajattelemaan, että sosiaalisuus ja individualismi ovat toistensa vihollisia, koska asiantuntijat ovat aina perinteisesti niin antaneet ymmärtää? Hyvä on. Pohjimmiltaan kysymys kuuluu, kenellä on varaa sosiaalisuuteen, myötätuntoon ja lähimmäisten huomioonottamiseen. Jos paikka elämässä on uhattu, tai mikä vielä pahempaa, koskaan ei edes tarjota mahdollisuuksia luoda itsellensä keinoja tulla hyväksytyksi yksilönä, ei voida kovin realistisesti odottaa, että niin ahtaassa asemassa sinnittelevä yksilö kykenisi juuri muuhun kuin tapakasvatuksen mukaiseen nimelliseen myötätuntoisuuteen, ja sopii kysyä mahtaako sitäkään esiintyä muulloin kuin hyvinä päivinä. | |
| Asiantuntijoiden kovapintaisia näkemyksiä lehdistä lukiessaan tällainen tomppeli maallikko tulee joskus kysyneeksi itseltään, eivätkö nykylapset enää tarvitsekaan myönteistä tunnustusta ja kannustusta. Siitä asiasta ei asiantuntijapuheenvuoroja enää käytetä. Jos siitä jossakin ylipäätään enää mainitaan sanaakaan, se tapahtuu ohimennen, ikään kuin vastentahtoisesti | |
| Mutta jos yksilö tietää ja tuntee että hän on hyväksytty yksilönä, ja hänelle tarjoutuu keinot toteuttaa yksilöllisyyttään - lain puitteissa tietysti - hänen on helppo myöntää muillekin samat oikeudet, koska se ei millään tavalla uhkaa häntä, eikä ole häneltä pois. Sellainen henkilö voi huoleti antaa kaikkien kukkien kukkia ja puolustaa muitakin, jotka pyrkivät toteuttamaan omaa yksilöllisyyttään. Sellaisella henkilöllä on varaa olla suvaitsevainen. Ehkä jonakin kauniina päivänä suvaitsevaisuudesta saattaa kypsyä jopa lähimmäisenrakkautta. | |
| Sehän on selvää, että tällainen käsitys sosiaalisuudesta esittää suuria ja hankalia vaatimuksia yhteiskunnalle. Niin monimutkaisia ja hankalia vaatimuksia, että jonkin sarjakuvan salliminen tai kieltäminen on pikkuseikka niiden rinnalla. Yksi niistä suurista hankalista vaatimuksista koskee ilman muuta yleistä tapaa ymmärtää lastenkasvatus. Haluammeko lapsistamme sosiaalisia, myötätuntoisia, ja toiset huomioonottavia ihmisiä pelkästä tapakulttuurin sanelemasta pakosta, vai haluammeko että he ovat todella sisäistäneet nämä asiat - ja miten se onnistuisi, kun ne asiat ovat aikuisillekin käytännössä usein mahdottomia hyväksyä ja ymmärtää, mikä tulee veitsenterävästi esiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi maailman suosituimmasta sarjakuvasta puhuttaessa, johon sarjakuvaan on mahdollista suhtautua hyvinkin yksilöllisesti. Sen ovat asiantuntijat itse omalla suhtautumisellaan toden totta todistaneet. Vähät minä muuten siitä, mitä he ajattelevat, mutta kun he haluavat saattaa ääri-individualiset tulkintansa laeiksi, silloin on poistettava kulttuurista varmistin. (Kun kuulen sanan ase, tartun kulttuuriini.) | |
| Nyt voisi tehdä todella ilkeitä kysymyksiä, kuten miksi lasten pitää aina maksaa siitä, että aikuisilla on hätä, mutta tiedämme liiankin hyvin että juuri siitähän lapset ovat aina saaneet maksaa. Viimeistä penniä ja eurosenttiä myöten. | |
| Jos kysyisi aikamme ammattimaisilta lastenkasvattajapuoskareilta mikä nyt on lapsilla hätänä, niin epäilen etteivät he edes osaisi vastata. Hätä onkin aikuisilla. Toimeentulo, tulevaisuus, maailman muuttuminen, turvattomuudentunne, kaikki ongelmat kaatuvat heidän niskaansa, ja ainoa suunta johon he voivat reagoida on se potkupallo, johon paha olo on aina ennenkin purettu: lapset. Työelämässä vaaditaan joustoa ja venymistä äärimmäisyyksiin asti. Tasapainoton tilanne korjataan näppärästi: ei anneta lapsien suhteen pienintäkään jouston varaa. | |
| Tässä on myös vihdoin syy sillekin, miksi Dragon Ballista nousi käsittämätön prosessi. Asiantuntijoiden ja ammattikasvattajien ahdistus, tieto siitä että heidän opinkappaleensa on kirjoitettu toisenlaista yhteiskuntaa varten kuin sitä missä elämme, johtaa epävarmuuteen. Epävarmuus johtaa harkintakyvyn pettämiseen. Harkintakyvyn pettäminen johtaa tyhmyyksiin. Jopa täysi-ikäisiltä suomalaisilta haluavat asiantuntijat innolla ja surutta riistää heidän suvereenin oikeutensa lukea haluamaansa kirjallisuutta. Väitteet lapsipornosta ja pedofiliasta ovat kestämättömiä, ja ne on romutettu kymmenien ihmisten toimesta. Mutta ei siitä myyvää otsikkoa saa, joten lehdistö vaikenee tästä lähes yksituumaisesti. Asiantuntijat ovat kaikesta päätellen lehdistön suojeluksessa, sillä jos heidän arvovaltansa menisi, miten kävisi luottamukselle Mauno Koiviston aikana perustettua Platonin Valtiota, modernia asiantuntijayhteiskuntaa kohtaan. | |
| Toisin sanoen. Kustantaja, lukijat ja fanit, kukaan heistä ei tehnyt olennaista virhettä. Dragon Ball vain ilmestyi keskelle hyvin myrkyllistä yhteiskunnallista ilmapiiriä. Ilmassa oli katastrofi, joka etsi paikkaa missä tapahtua, ja Dragon Ballissa se löysi etsimänsä. Kuten kirjoitin nettikolumnissa: "Sarjakuvalla nimeltä Dragon Ball on ollut rooli pelkästään välikappaleen ja panttivangin ominaisuudessa. Jos sitä ei olisi ollut olemassa, se olisi pitänyt keksiä. Jos se ei ollut riittävän paheksuttava, siitä on täytynyt sellainen tehdä, kutsumalla naispäähenkilöä pikkutytöksi." | |
| Ilmeisesti elämme maassamme vaihetta, jossa valmiiksi ahdistuneille aikuisille asiantuntijoille kaikki uusi ja vieras on kulttuurinen uhka, tulipa se Japanista tai Islannista. Ruotsissa tällaista vaihetta ei eletä. Siksi Dragon Ball saa ilmestyä Ruotsissa sensuroimattomana, ja siksi se on länsinaapurissa ostetuin nuortenkirja vuotuisella 800 000 kappaleen painoksella. | |
|
Animea ja mangaa on nähty Suomessa Peukaloisen Retkistä, Pikku Heidista
ja Muskettikoirista alkaen vuosikymmenet, tosin tietämättä että se on
animea. Meillä on kapeat mutta kunniakkaat perinteet. Olisi hölmöä
katkaista perinnettä nyt vain siitä syystä, että nyt on saatu kuulla
että apua apua, se onkin animea. Anime voitaisiin määritellä rehellisesti
niin kuin se todella on: monimuotoisena ja vivahteikkaana taiteenlajina,
jolla on annettavaa tahoillaan niin lapsille kuin aikuisillekin, eikä
määritellä kuten Gummeruksen ns. "Sivistyssanakirjan" tyyliin "japanilaista
pornoa" vain koska "sivistyssanakirjan" laatija on yhtä tietämätön kuin
halutonkin epäilemään asiantuntijoiden toinen toisiltaan lainaamia ja
papukaijamaisesti toistettuja hokemia.
Tätä "japanilaista pornoa" kun edustaa sellainenkin Oscar-palkittu
kokoillan animaatio kuin Henkien kätkemä, joka on Suomessa sovitettu
tanssiteatteriksi. Mutta itse viesti, jonka Gummeruksen sivistyssanakirja antaa, on selvä: harrastajalla ei saa olla oikeutta itse määritellä harrastettaan. Sen on joku jo tehnyt meidän puolestamme. Asiantuntijat, nämä jotka ehtivät joka paikkaan käyttämään oikeuksia, joita kenellekään toiselle ei yhteiskunnassa myönnetä. | |
| Paljon jää siis selittämättä. Tapahtumaketju Dragon Ballin yhteydessä oli niin vähäjärkinen ja mielipuolinen, ettei sitä voi puolustella millään verukkeilla. Voi vain spekuloida, mistä on lähtöisin nykyajalle ominainen epäluuloinen, suorastaan vihamielinen suhtautuminen nuorisoa ja sen kulttuuria kohtaan. Silloin vanhaan hyvään aikaan kun tämän tekstin kirjoittanut Kekko-setä oli nuori, oli tapana että vanhemmat tietoisesti välttivät syyllistymästä epäluuloisuuteen tai vihamielisyyteen. Siihen aikaan oli selvää, että sellainen olisi ollut kohtalokas ja anteeksiantamaton virhe. 2000-luvulla se ei ole vain sallittua, vaan siihen jopa aktiivisti pyritään vailla tunnontuskia, ja kaiken huipuksi tämä ylenkatse naamioidaan "aikuiseksi vastuullisuudeksi". | |
| Lieneekö tämä kaikki maailman ahdas- ja avaramielisyyden ikuista suurta aaltoliikettä. Jos vaikka kaiken takana olisikin jokin tämäntyyppinen kosminen biorytmi, selvää on ettei sellaista voi pitää hyväksyttävänä tekosyynä. | |
| Miksi nämä uhkakuvat ja sterotypiat ja pällimäisyydet ulotetaan joka iikkaa koskeviksi kovakouraisella möhkälemäisyydellä? Ei kaikkien tarvitse kuunnella Eminemiä, eivätkä kaikki kuuntelekaan. Ei kaikkien tarvitse lukea Dragon Ballia, koska se ei ole kaikkia varten, eivätkä kaikki luekaan. Eivät kaikki edes leiki ampiaisvyötäröllisillä Barbeilla. | |
| Kun kysytään, mikä suojaisi lasta massakulttuurin aivopesulta, niin vastaus on itsestäänselvä: Yksilöllinen minuus, omaperäinen ajattelu ja itsenäiset valinnat. Mutta tätä juuri on laitonta, luvatonta ja mahdotonta tavoitella, koska kaiken kieltävä ja keskustelusta pidättäytyvä asiantuntijakasvattaja haluaa lapsestaan tottelevaisen, stasitetun laumasielun. | |
| Sellainen projekti ei tule onnistumaan. Olettakaamme, että olisi mahdollista puhua suomalaisesta luonteesta yleispätevän möhkälemäisesti. Siinä tapauksessa pikainenkin historian kertaus osoittaa että suomalainen on vahva individualisti. On kokonaan toisen artikkelin ja pohdinnan aihe, onko se omapäisyys kirjailijoiden keksimä toive enemmän kuin tosiasia, mutta olettaen että kirjallisen fiktion pohjana on edes palanen todellisuutta, niin suomalainen purnaa, mököttää ja haistattelee ennen kuin tekee mitä käsketään, jos tekee silloinkaan. Eivät kuluneet vuosisadat eivätkä vierasmaalaiset hallitsijat ole sitä onnistuneet miksikään muuttamaan. Japanilaisille manga on usein protestikirjallisuutta, jossa sankarit tieten tahtoen rikkovat heidän yhteiskuntansa kollektiivisia periaatteita vastaan. Jos ja kun Dragon Ballin lukeminen Suomessa on nyt kaiken nähdyn seurauksena poliittisesti epäkorrekti teko, joka on saavuttanut jopa yhteiskunnallisen demonstraation ulottuvuudet, näin olkoon. Jos yhteiskunnassamme saavuttaa julkisella paikalla enemmän paheksuntaa ja huomiota Dragon Ballia lukemalla kuin banderolleja kantamalla, kuten on joskus havaittu, voi alkaa miettiä mikä sellaista yhteiskuntaa vaivaa. | |
| Miksi Ruotsissa voidaan suhtautua niin eri tavalla tähänkin asiaan? Heillä on kokemusta. Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli nostatti 1973 Ruotsissa metelin. Lindgrenin kirja päättyy päähenkilöiden kaksoisitsemurhaan. Ammattipsykologit alkoivat riehua. Tällaista ei ole olemassa, tällaista ei ole olemassa, tällaista ei ole olemassa, ja vaikka olisikin, niin sellaista ei saa olla olemassa, ja siinä kaikki mitä kenenkään tarvitsee tietää. Tällainen oli varmaankin tavattoman rohkaiseva viesti kaikille vanhemmille, jotka pohtivat, hankkiako asiantuntija-apua kriisitilanteessa. | |
| Nämä samat ruotsalaiset sosiaalityön ja psykologian asiantuntijat ovat viimeksi vuonna 2001 Socialstyrelsenin seminaariluennoissa kiittäneet juuri Astrid Lindgreniä siitä että hänen ansiostaan Ruotsissa ymmärretään nyt kuinka jokainen lapsi on yksilö. Että kuinka? Tarvitaan siis kirjailija ja lastenkulttuurin tekijä opettamaan asiantuntijoille millaista on olla lapsi? Sopii kuvaan. Sopii täydellisesti kuvaan. | |
| Muistinpa metkan muistikuvan lapsuusvuosiltani. Kyllä lapset oppivat herkästi, mitä heille opetetaan. Minä opin jo varhaisella iällä että televisio on pahasta, koska ammattikasvattajat ja lapsipsykologit siitä huolissaan joka paikassa varoittelivat. Tällä oli seurauksensa. Kun minulta stten koulussa opettaja kysyi ihastuneena mistä tiedän sen, tämän, ja tuon, en minä tietenkään voinut vastata totuudenmukaisesti että televisiosta. Televisiohan oli pahasta. Vastasin "kirjoista", ja saavutin näin opettajan kuin luokankin yleisen kadehdinnan ja hyväksynnän. Kyllä kasvattajat ja yhteiskunta lapsia opettavat, ne opettavat lapset valehtelemaan ja häpeämään. Näin sitä aikuistuu. | |
| Olipa Luojan lykky, etten mennyt sentään sanomaan että olin oppinut sarjakuvista, missä sijaitsee Rub-al-Khalin autiomaa, kuinka valokuvia kehitetään, ja miten teltan harukset kiinnitetään maahan. | |
| Mutta kuka siitäkään jaksaisi välittää. Ne jotka selviävät lapsuudestaan hengissä, unohtavat koko jutun. Ne jotka eivät selviä, saavat ymmärtäjikseen runsaasti aikuisia asiantuntijoita, jotka aina puhuvat aivan vääristä asioista, tekevät mielikuvituksellisia johtopäätöksiä, ja tällä tarkoituksellisella harha-ajattelullaan takaavat sen, ettei mikään todella muuttuisi eikä oikeisiin kysymyksiin puututa. Jäljelle jää kuolleiden päiväkirjoja, joissa lukee kymmeniä kertoja "kukaan ei ymmärrä", mikä onkin aivan totta, ja siksi ne voidaankin näppärästi sivuuttaa saman tien. Hyvin palkattu asiantuntija palaa taas töihin seuraavana aamuna ihmettelemään mikä maailmassa on vialla, ja ryhtyy katselemaan olisiko jälleen ilmaantunut lisää muutamia kirjoja tai animaatioita tai TV-ohjelmia, joita olisi syytä kieltää. | |
| Perheen perustamista ja lasten kasvattamista on toistaiseksi pidetty oikeutena, joka on suvereeni ja luovuttamaton. Tämä käsitys perustuu sellaiseen epämuodikkaaseen ja vanhanaikaiseen ajatukseen, että ihmisellä on oikeus elää oma elämänsä kuten parhaaksi katsoo, ilman että asiantuntija on joka sekunti kurkkimassa olan takana kummassa kädessä haarukkaa pidetään. Tätä käsitystä ollaan selvästikin romuttamassa ja vanhemmuuden kriteerit ovat siirtymässä asiantuntijoiden auktoriteetin määrittelemiksi, yksinoikeudella, ilman keskustelua. Niille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että mitään ei ole pakko, paitsi kuolla, nämä asiantuntijoiden kaikenkarvaiset ehdottomat ja ristiriitaiset vaatimukset ovat alusta loppuun mystistä salatiedettä. | |
| Asiantuntijat tekisivät parhaan mahdollisen palveluksen, jos he suuntaisivat leppymättömän saarnaamisen vimmansa ja aggressiivisen sanelunhalunsa sellaisiin maihin, joissa sellaisesta ei ole koskaan kuultukaan. Mosambik, Nepal tai Laos voisivat olla hyviä kohteita. Tästä on kaksi etua. He tutustuvat tapoihin, jotka terveen järjen pitoisuudessaan ylittävät kaiken mihin he ovat elämänsä aikana tottuneet, ja saattavat alkaa arvostaa niitä. Samalla oman onnensa nojaan jätetyt suomalaiset kasvattajat ovat pakotettuja ratkaisemaan ongelmansa itse, koska kukaan ei ole tekemässä sitä enää heidän puolestaan. Kun kaikkeen ei ole mahdollista puuttua, on pakko alkaa asettaa ongelmat hälyyttävyysjärjestykseen, ja silloin hittilistan kärkipäässä on itsestäänselvästi jotakin aivan muuta kuin ne kaksi asiaa, joiden irrationaalinen vihaaminen on asiantuntijoiden pyhä uskonnollis-fanaattinen elämäntehtävä; sarjakuvat ja animaatiot. | |
| Lapsen ja nuoren yksilöllisyys on noussut vihdoin Suomessakin tarkastelun kohteeksi, mikäli on luottamista Etelä-Suomen Sanomiin 9.6.2004. Sosiologi Sinikka Aapola on tarkastellut ns. lahjakkaiden lasten elämää ja tehnyt havaintoja, jotka toimivat täydellisesti myös yleisellä tasolla. Dragon Ballin yhteydessä nähty lapsien lapsettaminen alle heidän älyllisen kapasiteettinsa, alle heidän kykynsä tuntea, ja alle heidän oman harkintakykynsä tulee väistämättä heti mieleen kun lukee Sinikka Aapolan havaintoja. On syytä korostaa, että en tarkoita että lapset olisivat automaagisesti aikuisten veroisia kaikessa. Mutta eivät he ole myöskään apinoita, kuten ammattikasvattajat haluavat uskotella. Tämän maan lukion psykologian kurssien tehtävissä vielä 1980-luvulla oli kysymyksiä joihin ei kelvannut vastaukseksi "esimerkki osoittaa että lapsi kykenee ajatteluun", vaan oikea oppikirjavastaus kuului "esimerkki osoittaa että lapsi kykenee alkeelliseen ajatteluun". Aivan kuin tutkittaisiin simpansseja eikä ihmisiä! Mitä taivaan nimessä se alkeellisuuden korostaminen psykologiaan kuuluu? Siinä haiskahtaa aikuisen tärkeilevä itsekorostus ja monesti perusteeton ylemmyydentunto. Ja se lemahtaa pitkälle. | |
| Näin Sinikka Aapola: "Ikäjärjestyksestä on tullut moraalinen kysymys. Perinteisen järjestyksen rikkominen herättää epäluulon. Kun on rikkonut perinteistä askel askeleelta -mallia siitä, miten nuoruudessa pitäisi edetä, niin ajatellaan että nuori on ottanut oikotien, jolla on myös huonoja seurauksia." | |
| Aapola jatkaa että tiedotusvälineiden välittämä kuva nuoruudesta kaksinapaistuu huippulahjakkuuksiin ja ongelmakimppuihin, kun on haettava dramatisointeja. "Nuorista puhutaan aika kaksijakoisesti. On kultaiset nuoret, joita juhlitaan, ja sitten on nämä toiset, joita kauhistellaan ja surraan, kun heidän elämänsä on menossa pilalle. Siinä välissä on aika vähän." Aapolan mukaan kaksinapaista nuorisokuvaa voitaisiin purkaa päästämällä nuoria aiempaa enemmän ääneen. "Niin kauan kuin aikuiset kirjoittavat nuorista, siinä voi helposti olla jompikumpi näkökulma. Mutta jos nuoret itse pääsevät enemmän ääneen, yksilölliset erot pääsevät paremmin esille." | |
| Alkaa jännittää kuinka sosiologi Aapolan käy, sillä hän on rikkonut asiantuntijoiden hellimän omertan lain. Hän kirjoittaa lapsista ja nuorista kuin ihmisistä, ja kaiken huipuksi suosittelee että nuorille annettaisiin enemmän sananvapautta julkisessa sanassa. Pelottaa hänen puolestaan. Miten hän rohkenee sellaista tehdä. Meillähän perinteisesti Suuret Asiantuntijat ovat pitäneet kovaa ääntä juuri siksi etteivät nuoret saisi täti-ihmisten alta omaa ääntänsä kuuluviin. Todistuskappale yksi: Dragon Ballin vastaanotto Suomessa. Tarkastellaanpa sitä vielä kerran, etenkin sitä mitä nuorison ääni asiasta sanoi. | |
| Dragon Ballista nosti suurimman metelin Väestöliitto -niminen suomalainen organisaatio, joka hankki mukaansa teosta kieltämään, sen lukijoita lainsuojattomiksi julistamaan, ja teosta myynnistä vetämään suuren joukon suomalaisia ns. lastensuojelujärjestöjä. Etelä-Suomen Sanomissa 14.5.2004 teatteriohjaaja Katja Krohn toteaa että "On se mielestäni aika huolestuttavaa että kohta meillä on lapsia, jotka tietävät kaiken seksistä, mutta eivät uskaltaisi koskaan pussata ketään." Eikö tämä käytännössä juuri ole se päämäärä jota Väestöliitto tavoittelee, vaatimalla pikkumaisesti että maailmassa olisi olemassa vain ja ainoastaan Oikeaa Tietoa? Tiedä kaikki mutta älä tee mitään! Vai olenko erehtynyt? Jos olen erehtynyt, kuka selittäisi tämän ristiriidan? | |
| Ja tässä meillä on nuorison ääni: Dragon Ballin nuorten lukijoiden sadoista kommenteista lukuisilla keskusteluareenoilla selviää, että nuoretkin lukijat ovat olleet kaiken aikaa tietoisia siitä, että kyseinen sarjakuva on tarkoitettu huumoriksi, eikä sukupuolivalistuksen oppikirjaksi. Kommenttien railakkuus ja kipakkuus kertoo siitä että heitä on selvästi loukattu. Ajatelkaapa tätä kuviota: viisaat isot aikuiset ensin lukevat sarjakuvaa oman päänsä mukaan niin kuin itse haluavat, siis päin mäntyä, tämän jälkeen he olettavat muidenkin lukijoiden vastaanottokyvyn yhtä huonoksi ja vaativat teosta poistettavaksi Suomen kamaralta. Media-aikakaudella MTV:n ja Nylon Beatin sanoitusten parissa kasvanut nuori saattaa hyvinkin tuntea, että hänen älykkyyttään tai kykyään tuntea on loukattu. Seuraava vaihe: Ansioitunut asiantuntija (tai toimittaja) alkaa ihmetellä, miksi kummassa tällainen vastalauseiden myrsky. Tässähän oltiin hyvällä asialla. Miksi ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan? Mitä kiittämättömyyttä! Ja sillä keinolla nuoriso tulee todistaneeksi asiantuntijoille, että nuoriso on kuin onkin typerää, valistumatonta ja kelvotonta... | |
| Äkkiä alkaa muistella lämmöllä herra Åbergin muinaisia tiedotusopin luentoja. Wiion ensimmäinen laki: Viestintä epäonnistuu. Wiion toinen laki: Jos viestintä näyttää onnistuvan, kyseessä on väärinkäsitys. Ihmiset elävät kokonaan eri planeetoilla, ja siihen on meidän tyytyminen. | |
| Miten tämä kaikki sitten voitaisiin välttää jatkossa? Ei mitenkään! Ei, mikäli haluamme että asiantuntijamme ovat jatkossakin ihmisiä, eivätkä ohjelmoituja robotteja. | |
| Perinteinen autoritaarinen kasvatus on aina vaatinut että lapsista on tultava vanhempiensa klooneja, ja siihen se on aina lyönyt päänsä. Tätä on pidetty aika ajoin ihanteena, ja tätä vastaan on aika ajoin kapinoitu. Lopputulos ei ole selvillä vieläkään. Tappelu sen kuin jatkuu. Kasvatuksen osalta monet ihmiskunnan älykkäimmät ja viisaimmat edustajat ovat olleet sitä mieltä, että tällainen on poikkeuksellisen älytöntä, mutta heidän sanojaan eivät kaikki ole vieläkään ottaneet vakavasti. Miksi otettaisiinkaan. Maailmassa edellytetään sitäkin, että aikuisten ihmisten tahdotaan kuvittelevan että yhteiskunnankin tasolla 2000-luvun ongelmiin vastaukset olisi etsittävä vain joko 1700-luvun liberalismista tai 1800-luvun sosialismista, ja että ne vastaukset mukamas pätisivät. (Omassa kasvatuksessani sellaista ei ikinä vaadittu, mutta minusta tulikin sitten yksityisajattelija, pöytälaatikkokirjailija, filosofi (sanoo minusta 80-vuotias sotaveteraani ja yrittäjä) ja kaikkea sen sellaista tuottamatonta turhuutta, mikä ei kartuta bruttokansantuloa, mikä on juuri se synti jota tänä päivänä hävettävä yli kaiken, hävettävä vieläkin enemmän kuin mangan lukemista ja animen katselemista. Näin ne lapsena luetut härskit Tarzan-sarjakuvat syöksevät ihmisen turmioon.) | |
| Jo viiden vuoden päästä arvon asiantuntijat alkavat itsekin ihmetellä mikä kumma heitä näinä vuosina oikein kiihdytti päästämään suustaan sellaisia rupisammakoita kuin mitä he päästelivät. Silloin on tilaisuus unohtaa ja antaa anteeksi, jos siltä tuntuu. Sanotaan että mies ei ikinä anna anteeksi, mutta unohtaa. Sanotaan että nainen ei ikinä unohda mutta antaa anteeksi. Minä olen aina ollut yhtäläisen huono unohtamaan ja antamaan anteeksi. | |
| Älkää erehtykökään kuvittelemaan, että olisin siitä erityisen ylpeä. Olen vain nähnyt 30 vuoden ajan, kuinka sarjakuvista ja animaatioista saa rangaistuksetta ja seuraamuksitta puhua mitä sylki suuhun tuo niin paljon kuin sielu sietää. Kesällä 2003 Dragon Ballin yhteydessä minun mittani vain kertakaikkiaan tuli täyteen. |