Anime ja animaatio

Länsimaisen ja japanilaisen animaation erot ja yhtäläisyydet, pseudoanime, ja Suomi-aiheet animessa.

Ensimmäinen anime, josta en ikäväkseni mitään tiedä, valmistui Japanissa 1917. Edellisenä vuonna valmistunutta amerikkalaista Krazy Katia katsoessa joka tapauksessa selviää, että kaikki elementit olivat periaatteessa jo valmiina. On populaarikulttuurin kiehtova klassinen ihmetyksen aihe, että elokuva ja sarjakuva syntyivät samoihin aikoihin 1800-luvun viimeisinä vuosina. Mitä muuta sarjakuva on kuin ruutuihin pysäytetty tarina. Mitä muuta elokuva on kuin ruuduista elävöitetty tarina.

Tässä esityksessä tarkoitukseni on tarkastella länsimaisen ja japanilaisen animaation eroja ja yhtäläisyyksiä. Koska sattuneesta syystä en voi välttää sitä, että tämä tapahtuu suomalaisesta näkökulmasta, on luontevaa tarkastella, mitä Suomessa on esitetty, ja vastaavasti, mitä Suomessa on jätetty esittämättä.

Pienenä poikana kummastelin televisiosta kuinka neuvostoliittolaiset piirretyt oli tehty aivan eri mentaliteetilla ja rytmillä kuin amerikkalaiset. Venäläiset hahmot liikkuivat äärettömän pehmeästi kuin hidastettuna. Amerikkalaiset hahmot taas vääntyivät kuin spagetti ja räjähtelivät tuusannuuskaksi. Japanilainen idea ei sijaitse näiden ääripisteiden välissä, se ei ole edes koko janalla, vaan jossakin aivan muualla sen ulkopuolella.

Viimeistään Pokemonin ansiosta jokainen tunnistaa mitä on animetyyli: suuria silmiä ja teräviä neniä. Animessa on paljon lähikuvia, liikkeet ovat välillä tuskastuttavankin rajoitettuja. Mutta se on hinta tuotannon laajuudesta. 1960-luvulta alkaen Japanissa on valmistettu enemmän animaatiota kuin muualla maailmassa suurinpiirtein yhteensä. Yhdysvaltojen viimeinen merkittävä klassinen TV-animaatio, Kiviset ja Soraset, valmistui 1963. Samana vuonna aloiti Japani, pyyhki koko pöydän puhtaaksi, ja taisi luututa vähän lattioitakin.

Jos on olemassa sellaista paikkaa kuin "meillä lännessä", niin siinä tapauksessa kun "meillä lännessä" ajatellaan aikuisten piirrettyjä, nyrjähtää ajatus heti pahamaineiseen lonkeropornoon, neuvostotyyliseen propagandaan, tai itä-eurooppalaiseen kokeelliseen ahdistukseen, jota takavuosina edustivat pikimustat puolalaiset ja virolaiset lyhytfilmit, joissa kuva-alalle ahdettiin raitiovaunulippuja, hirttoköysiä ja muuta vastaavaa kamaa. Nickelodeon-kanavan modernit amerikkalaiset anarkistiset animaatiot ovat yrittäneet ratkaista ongelman tiedostamalla että animaatio on animaatio on animaatio. Tuloksena on ollut kymmenenminuuttisia rytinöitä, joista ei jää kuitenkaan muuta mielikuvaa kuin että "jahas, tuollainen animaatio". Paljon paremmin on onnistunut Simpsonit, mutta sen voima on enemmän satiirin osuvuudessa kuin itse animaatiossa. Ainakin on vaikeata kuvitella että kukaan katselisi Simpsoneita nauttiakseen korkeatasoisesta animaatiotaiteesta.

Italialainen esseisti ja kirjailija Umberto Eco lausui aikoinaan animesta kuuluisat sanansa "Japanilaisiin piirrettyihin verrattuna amerikkalaiset ovat sentään verrattoman humaaneja ja kasvattavia." Kulttuuripersoonallisuus Eco astui vanhaan tuttuun ansaan. Hän oli ymmärtänyt muodon, mutta ei sisältöä. Koska sisältö jäi väkisinkin vieraaksi, hän pystyi havaitsemaan vain muodon, joka oli tuttu ja turvallinen rajaton väkivalta. Ja tätä Euroopassa 1970-luvulla näytettiin, koska tv-asemien kaupallinen itsesensuuri karsi pois automaattisesti kaiken sen, mitä etevät ohjelmapäälliköt pitivät liian vieraana ja vaikeasti avautuvana länsimaiselle sohvaperunalle. Mahtoiko Umberto Eco tarkoittaa GeGeGe no Kitaroa, jossa Kitaro-pojan vasemmassa silmässä asustaa hänen isänsä henki, ja silmä välillä loikkii kerkeästi omilla teillään? Tämä tarina perustuu vanhaan japanilaiseen taruun, mutta sen tunteminen saattaisi edellyttää opintoja muissakin aineissa kuin klassisen Rooman ah niin väkivallattomassa historiassa.

Pseudo-anime

	1970-luvulla alkoi tapahtua, kun kävi ilmi, että anime oli kysytty ja kilpailukykyinen myyntiartikkeli ulkomailla. 1970-luvun katsotuimmat lastenanimaatiot tulivat Japanista. Tuotannot valmistettiin eurooppalais-japanilaisina yhteisyrityksinä, joissa bulvaaneina toimivat Wieniläinen Apollo Film, Länsi-Saksan kakkoskanava ZDF, ja Italian RAI. Jossakin Maija Mehiläisen tai Pikku Heidin lopputekstien päätteeksi näkyi hyvin pienellä teksti "TV Tokyo" tai "Nippon Animation", ainoa merkki siitä, missä ohjelma oli itse asiassa valmistettu. Euroopan televisiokanavilla nähtiin nyt klassisia eurooppalaisia satuja ja taruja japanilaisina sovituksina. Peukaloisen retket, Pikku Viikinki Vikke, Pikku Heidi, Flandersin koira, Maija Mehiläinen, Barbapapa, Tao-Tao, ja Maailman Ympäri 80 päivässä.
	Peukaloisen Retket muistetaan Suomessa hyvin. Anime-Nilsin kumppanina seikkaillut hamsteri on japanilaisten animaattoreiden ikioma lisäys. Mitään sellaista Selma Lagerlöf ei ikinä kirjoittanut. Hamsterin mukanaolo selittyy animen periaatteilla. Sankarilla pitää olla mukana cute sidekick, söpö seuralainen, karkoittamassa huomiota tylsästä päähenkilöstä pois tarpeen vaatiessa. Tämä ei ole uutta. Kaptah on verevämpi ja elävämpi hahmo kuin Sinuhe. Sancho Panza on ovelampi ja hauskempi kuin Don Quijote.  Flandersin Koira (1977) sisältää animen kuuluisimman ja parodioiduimman loppukohtauksen, jossa pikkupoika ja hänen koiransa kuolevat yhdessä, ja taivaasta laskeutuu kolme pikkuenkeliä hakemaan heidät taivaaseen Beethovenin soidessa taustalla. Yltiösentimentaalista, naiivia, ja Ylittämättömän Suurta.

Korkean luokan yhteistuotantoja edustivat 1990-luvulla sellaiset elokuvat kuin Pikku Nemo ja Ghost In The Shell. Pikku Nemo perustuu Winsor McCayn sata vuotta vanhaan sarjakuvaan, joka tehtiin animaatioksi klassisella disney-tyylillä. Pikku Nemossa ei näy häivähdystäkään animesta eikä varsinkaan Winsor McCaysta. McCayn alkuperäinen Pikku Nemo oli mielikuvituksellinen, surrealistinen luomus. Nemon animaattoreiden joukossa vaikuttivat ex-disneyläiset Frank Thomas ja Ollie Johnson, ja hahmosuunnittelussa puuhaili muuan sarjakuvafriikkien kotijumala nimeltään Moebius. Tulos ei ole mitään animea vaan silkkaa Disneyä. Erittäin soljuvaa, pehmeää, ja liikkuvaa animaatiota. Mutta jos anime-Nemoa vertaa McCayn alkuperäisteokseen, kyseessä on täysi väärennys. Ghost In The Shellin ranskalais-japanilaista urbaania angstia voi pitää onnistuneena. Tosin tarinakin on hyvin universaali.  Androidi Kusanagin elämä ja kohtalo edustaa enemmän puhdaspiirteistä science-fictionia, ei niinkään juuri japanilaisuutta. Silti Ghost In The Shell vaikutti 1995 länsimaisiin katsojiin silmiä avaavasti kuten Akira 1988: Tällaistakin animaatio voi olla, julma tarina julmasta maailmasta vailla disneymäistä hyvänyön iltasadun kuorrutusta ja makeilua. Sillä oli myös hintansa. Animeen voitiin lyödä jälleen uusi leima: armoton kyynisyys.

Suomi animessa

1970-luvulta alkaen Nippon Animation valmisti joka vuosi uuden noin 50-osaisen klassikkoanimoinnin. "World Masterpiece Theatre" esitteli ansiokkaasti länsimaisia tyttökirjoja aina Vihervaaran Annesta alkaen. Vuonna 1984 oli vuorossa Auni Nuolivaaran "Paimen, piika ja emäntä", alias Makiba no shoujo Katori. Kirjailija Veijo Meri kävi Japanissa, ja kertoi ällistyneenä Suomen Kuvalehdessä: "Minä avasin Tokiossa television, ja siellä meni piirretty, jossa oli pellavapäisiä tyttöjä ja poikia koivujen keskellä, heinäsuovat ja lypsylehmät, kaikki 1920-luvun elinkeinot!" Minkä jälkeen ryhdyttiin vuodattamaan 1980-lukulaista valitusta Suomi-kuvasta.

Saattaa pysyä ikuisena arvoituksena, miksi kaikista mahdollisista suomalaisista lasten- ja nuortenkirjoista animoitiin juuri Auni Nuolivaaran romaani, oikeastaan romaanitrilogia. Suomessa tämä teos on armeliaasti unohdettu. Jos lähtee kysymään yliopistojen kirjallisuuden laitoksilta, mitä heillä on sanottavaa Auni Nuolivaarasta, saa kuulla että häntä käytetään malliesimerkkinä huonoudesta. Nuolivaara on pateettinen ja kömpelö. Hänen teoksensa ovat pekoraaleja. Mutta jos tarinaa ajattelee saippuaoopperana, kaikki nämä määritelmät kääntyvät äkkiä ansioksi. Ennen kaikkea Nuolivaaraa oli käännetty japaniksi jo 1930-1940-luvuilla, joten sitä oli saatavilla, ja sovitettavissa animeksi.

Ensimmäinen Muumi-sarja valmistettiin jo 1969, sille saatiin jatkoa 1971. Kun Tove Jansson istui kutsuvieraana kuuntelemassa kuinka japanilainen lapsikuoro lauloi Muumi-sarjan lauluja, Tovelle jäi epämiellyttävä olo. Hän kertoi myöhemmin 1980-luvulla TV-haastattelussa että "lapset lauloivat raikkaasti, mutta kovaa, melkeinpä aggressiivisesti. Siinä oli jotakin pelottavaa, mikä mielestäni ei kuulu Muumeihin." Myöskään TV-sarjan tasosta Janssonille ei jäänyt kovin korkeaa käsitystä. Ehkä ecolainen kulttuurishokki oli iskenyt toiseen suuntaan. Japanilaisessa käsittelyssä muumeista oli jäänyt jäljelle ehkä vain Pikku Myyn jatkuva kiusanteko. Tosiasiaksi jäi, että ensimmäiset Muumi-animaatiot olivat pettymys Tove Janssonille. Hollantilainen animaatiotuottaja Dennis Livson (mm. Tohtori Sykerö) joutui ylipuhumaan Janssonin sisaruksia Tovea ja Larsia seuraavat 20 vuotta, ennen kuin hän sai luvan aloittaa uuden Muumi-projektin TV Tokyon kanssa. Tuloksena oli se pehmeän pastellisävyinen karamellimuumi, jonka me nykyään tunnemme tuttuna TV:stä. Heiluri oli heilahtanut taas toiseen äärimmäisyyteen. 1990-luvun Muumeista jää puuttumaan kaikki se elämän karheus ja piikikkyys, mikä Muumi-kirjoissa on niin selvästi läsnä, puhumattakaan psykologisista luonnetutkielmista. TV Tokyon Muumi vuosimallia 1990 on korkeatasoisempi kuin ensimmäiset tekeleet parikymmentä vuotta aiemmin, mutta Muumi Mark Kakkonen on korostetusti lastensarja, mitä Muumi-kirjat eivät välttämättä ole - kuten eivät mitkään muutkaan klassiset lastenkirjat.

Zuiyo-muumi 1969

Anime itse

Animea on moneksi. Vuosittain esitetään yli kaksikymmentä uutta TV-sarjaa eri yleisöille eri lähetysaikoihin. Lisäksi tulevat lukuisat uusinnat, joista saa käsityksen animen eri kehitysvaiheista aina 1960-luvun alusta alkaen. Aamulla ennen kouluunlähtöä esitetään taikurityttösarjoja, iltapäivällä ovat vuorossa robotti- ja seikkailusarjat pojille. Japanin yleisradio NHK lähettää illalla tunnin verran lasten animea. Myöhäisillassa puolenyön jälkeen tulevat aikuisten sarjat, jotka voivat sisältää mitä tahansa mukaansatempaavasta draamasta ronskiin parodiaan. Kultaisena huippuvuotena 1996 TV Tokyon lauantai-illan ohjelmisto sisälsi tuntikaupalla animea parhaaseen katseluaikaan. Animaatio on tietysti kallista TV-tuotantoa. Ennen Japanin talouden lamaa sarjoissa oli 26 tai 39 jaksoa, jokainen kestoltaan 25 minuuttia.

Vedenjakajaksi animen, pseudo-animen ja länsimaisen animaation välille nousee aikuinen asenne. Vaikka netti on täynnä ironisia luetteloita animen laeista, joiden mukaan yksi luoti aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin tykinkuula, ja ihmiseen mahtuu verta kolme kertaa kehon tilavuuden verran, on silti sanottava, että anime ei pelkää hiljaisuutta. On lukuisia hienovaraisia sarjoja, joissa yksittäinen katse, käsi teekupin ympärillä, tai vain kolmen sekunnin tuijotus tyhjyyteen kertoo äärettömän paljon. Tällaisia ovat Sentimental Journey, To Heart, tai Kokoro Library. Näitä vaivihkaisia tehokeinoja käytetään jopa sellaisissakin tuotannoissa kuin Maison Ikkoku, joka muilta osin on rajatonta ja ratkihauskaa ihmissuhdekohellusta. Tai kulttisuosikki Neon Genesis Evangelionissa, psykologisessa robottianimessa (onkohan sellaistakin olemassa?). Evangelionin yksi latautuneimmista hetkistä koetaan hississä, jossa Rei ja Asuka nojaavat seinään vastakkaisilla puolilla koppia 45 sekunnin ajan sanomatta sanaakaan. Etenkin amerikkalaisen tällainen saattaisi epätoivoon. Mitä animaatiota tämä on, kun kuvassa ei tapahdu mitään? Ja vieläpä parhaaseen katseluaikaan lauantai-iltana kello 19.30! Action, action!

Fanservice ja sensuuri

Selvää on, että Amerikassa seksi ja alastomuus on tabu, muualla maailmassa se on tosiasia. Japanissa se on fanserviceä, jonka tarkoitus on saada murrosikäiset pojat - eli noin 13 - 90 -vuotiaat - ruudun ääreen. Fanservice ei ole varsinaisesti pornoa. Sitä voi esiintyä missä sarjassa tai elokuvassa tahansa. Suihkukohtaukset, kylpylät (onsen), ja tavanomaisesta poikkeavat kuvakulmat hameen alle suoraan pikkuhousuihin ovat fanserviceä. Vuosien varrella siitä on tullut enemmän tai vähemmän tavaramerkki, pakollinen numero, josta ei välttämättä tarvitse tehdä numeroa. Kylpykohtauksia esiintyy luontevasti sellaisessakin maailmankuulussa koko perheen huumorianimessa kuin avaruussaippuaoopperassa Tenchi Muyo, eikä siitä luulisi sinänsä kenenkään häiriintyvän. Alastomuudella ja pornografialla on vissi ero.

Megami Paradise

Animesarjojen kohtalosta länsimaisen sensuurin kynsissä on lukuisia anekdootteja, jotka vaihtelevat traagisesta säälittävään. Ei mitenkään yllättävää, että ennen kaikkea amerikkalaiset ovat kunnostautuneet sensuroijina. Sailor Moon, joka alkaa olla kaikille tuttu (tai ainakin sen pitäisi) koki amerikkalaisen dubbauksen yhteydessä muuntelua, josta ei enää tiedä itkisikö vai nauraisiko. Tyttörakastavaiset Haruka ja Michiru tehtiin amerikkalaisessa dubbauksessa serkuksiksi. Kaiken huipuksi Harukan sukupuoli vaihdettiin tytöstä pojaksi. Tämä voidaan ehkä jotenkin vielä ymmärtää. Mutta yli ymmärryksen menee, kun jaksossa 68 pikkulapsi Chibiusa kastelee yöllä äitinsä vuoteen, ja lakanaan jäänyt märkä läiskä sensuroidaan amerikkalaisessa versiossa kuvasta pois. Tiettävästi amerikkalaisissakin kodeissa on lukuisia pikkulapsia, jotka kastelevat yöllä vuoteensa, ja katsovat varmaan myös Sailor Moonia.

Lännessä draamaelokuva näyttelijöillä, Japanissa draamaelokuva animaationa

Parhaimmassa animessa kerrotaan sellaisia tarinoita, joita länsimaissa ei kuviteltaisikaan piirrettyjen juoneksi. Hahmojen luonne, heidän motiivinsa, ja heidän tekonsa ovat joskus hämmästyttävän aikuisia sanan myönteisessä merkityksessä. Käsikirjoituksista huomaa selvästi, että ne on laadittu lukija- tai katselijakunnalle, jolla oletetaan olevan päässään muutakin kuin finnejä tai märkiä sahajauhoja. Esimerkiksi jo mainitussa Rumiko Takahashin luomassa Maison Ikkokussa parhaat jaksot pitävät sisällään suorastaan maailmankirjallisuuden tasoisia novelleja, mikä on jo aika paljon sanottu mistä tahansa sarjakuvasta.

Masami Yukin käsikirjoittamat Patlabor-sarjat ja elokuvat ovat päällisin puolin mecha-animea, jossa poliisin erikoisjoukot taistelevat poliisirobottien avulla rikollisuutta vastaan. Todellisuudessa Patlabor on pätevä yhteiskunnallinen thrilleri, joka tapahtuu lähitulevaisuuden Japanissa. Patlaborin maailmassa korruptio on olemassoleva tosiasia, ihmisten väliset suhteet ovat usein monella solmulla, ja kaiken yllä pisaroi Kenji Kawain musiikki kuin ne lumihiutaleet, jotka sotilasvallankaappauksen aattona leijailevat Tokion keskustassa panssarivaunujen päälle. Jos tällainen käsikirjoitus olisi laadittu Hollywoodissa, siitä olisi tehty enempiä miettimättä suuren budjetin toimintaelokuva, pääosissa Bruce Willis ja Sandra Bullock, mutta koska ollaan Japanissa, on itsestäänselvää että siitä tehtiin kokoillan anime, jossa on väkivaltaa tuskin nimeksi. Poliisimechat ovat kuvassa vain kymmenen viimeisen minuutin ajan. Sitä ennen näemme toisenlaista henkeäsalpaavaa jännitystä, kun yhteiskunnan eri instituutioiden välillä alkaa esiintyä pahaenteisiä murtumia, ja kun erittäin uskottavien henkilöhahmojen sisäiset ja heidän välisensä jännitteet kasvavat lähelle räjähdyspistettä.

Kokonaan oma lukunsa on puolestaan kuuluisa Hayao Miyazaki, jonka Studio Ghibli valmistaa äärimmäisellä huolella elokuvia, jotka ovat tyypillisesti joko nuoren tytön tai pojan kehityskertomuksia (Kiki, Nausicaa, Laputa, Mononoke Hime), tai sitten häpeämättömän nostalgisia tarinoita menetetystä aikakaudesta omine pienine iloineen ja suruineen, kertomuksia joissa on elämän maku ja täyteys, ja joihin on silti onnistuttu yhdistämään lapsenomainen viattomuus (Totoro, Omoide Poro Poro, I Can Hear The Sea, Porco Rosso). Tällaista on tapana kutsua runoudeksi, eikä sellainen jää huomaamatta länsimaissakaan. Etenkin, kun animaatiorunoilijoita on läntisellä pallonpuoliskolla vaikuttanut skandaalimaisen vähän. Mikään ei sitä periaatteessa estäisi, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt japanilaisten yksinoikeudeksi.

Yhtymäkohdat ja tuotteistus

Silti, anime on animaatiota, jossa kulkevat samat 24 kuvaa sekunnissa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa. Animaatiota voi käyttää, ja on käytetty, propagandaan, opetukseen, viihteeksi. Japanin ensimmäinen kokoillan animaatio oli sotapropagandaelokuva toisen maailmansodan ajoilta. Japanin Koulu-TV on lähettänyt opetusanimaatiota tuhansia jaksoja 1960-luvulta lähtien, ja se sarja jatkuu yhä. Suomessa tehtiin 1960-luvulla kansanvalistuksellisia animaatioita, joissa havainnollistettiin muun muassa kuinka hitaasti olut palaa maksassa.

Animaatio on kallista ohjelmaa. Japanin talousvaikeuksien pitkittyessä 1990-luvun lopussa jaksojen pituus saattoi kutistua varttituntiin. Jopa 7- tai 3-minuuttisia jaksojakin esitettiin. 2000-luvulle tullessa on palattu jälleen 25-minuuttisiin jaksoihin, mutta sarjat sisältävät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enää 13 jaksoa. 1983 alkaen suuri määrä animea on julkaistu pelkästään myyntikasetteina, aluksi videona ja laserlevynä, nykyisin DVD:nä. Tämän tavan myydä uustuotantoa (OVA, OAV) kopioi länsimaissa Disney vasta 1990-luvun lopulla.

On selvää, että anime on tuotteistettava, jotta sitä kannattaisi valmistaa. Malliesimerkki on Naoko Takeuchin manga Sailor Moon. Jo ennen kuin ensimmäistäkään sarjakuvajaksoa oli edes piirretty, oli suunniteltu jo huolella, kuinka tuotanto toteutetaan. Samaan aikaan mangan kanssa tulisi Asahi TV:seen animesarja. Samaan aikaan leluyhtiö Bandai toisi markkinoille leluja, penaaleja, avaimenperiä, kahvikuppeja, tietokonepelejä, ja kaikkea kuviteltavissa olevaa krääsää, jossa esiintyvät sarjan hahmot. Anime ja manga toteutettiin siis rinnakkain. Ne kumpikin kertoivat samaa tarinaa, mutta aivan eri tavalla, eri kuvakulmista, eri painotuksin, niin että tänä päivänä meillä on kaksi eri versiota Sailor Moonia. On mangan versio, ja animen versio. Toisin kuin esimerkiksi toisessa suurmenestyksessä, Ranmassa, jossa anime noudatti uskollisesti jopa alkuperäisen mangan kuvakulmia.

Tämä huolellinen ja yksityiskohtainen laskelmointi onnistui täydellisesti. Sailor Moon on tahkonnut riihikuivaa rahaa jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään loppua näy. Samalla on syntynyt käsittämättömät mittasuhteet saanut kultti, Sailor Moonin palvonta, joka saa vanhat karvaiset miehetkin liikuttumaan ja tekemään uskomattomuuksia rakastamansa sarjan eteen. Minä tiedän. Esimerkiksi minä olen tehnyt.

Joten. Oliko Sailor Moon kylmän markkinoinnin loistavin voitto? Vai kävikö niin ihmeellisesti, että kaiken laskelmoinnin ja maksimoinnin takana syntyi jotakin oikeasti unohtumatonta, liikuttavaa ja tärkeätä. Kenties jopa jotakin, mitä voisi paremman sanan  puutteessa kutsua vaikka - taiteeksi? Jos näin on, onko se sitten synti? Meille, jotka olemme kaikki kasvaneet Disneyn parissa, tahtomattammekin.

Disney-Tezuka-Miyazaki-Disney

Disneyn Leijonakuningas oli 1994 studion uuden ajan voimannnäyte, erittäin kaunis, suunnattoman taitavasti tehty ja näyttävä kokoillan animaatio leijonanpennusta, jonka vanhemmat kuolevat, ja joka ystäviensä avulla taistelee tiensä viidakon kuninkaaksi. Heti kun elokuva tuli teattereihin, ryhdyttiin puhumaan, että kyseessä ei ole vain plagiaatti, vaan suoranainen ryöstö. Kaikki Simba-leijonan elämään liittyvä tuntuu olevan suoraan varastettu Osamu Tezukalta, jonka Jungle Taitei oli sattumoisin englanninkieliseltä nimeltään Kimba The White Lion.

Tezukan vuosina 1965-1966 tuotettu TV-sarja nähtiin Yhdysvalloissakin aikanaan englanniksi dubattuna. Disneyn version ollessa valmistusvaiheessa monet studion animaattorit ja ääninäyttelijät tiesivät hyvin mitä olivat tekemässä - he puhuivat avoimesti, että he tekivät kunnianosoitusta Tezukalle, uudelleenversiointia Jungle Taiteista. Monia teorioita on esitetty, miksi Disney myöhemmin kiisti kaiken. Ehkä he luulivat vilpittömästi, että heille oli ostettu oikeudet, ja myöhemmin havaitsivat että hupsis, eipäs ollutkaan. Ehkä he varoivat oikeussaliseikkailuja. Kuka tietää. Monien mielestä paljon pahaa verta olisi säästetty yksinkertaisesti tunnustamalla alkuteksteissä "perustuu Osamu Tezukan tarinaan". Mutta kenties siinäkin Disneyn lakimiehet haistoivat vaaran, eli rahanmenoa.

Joka tapauksessa on kokonaisia verkkosivuja, joissa esitellään yksityiskohtaisesti Jungle Taitein ja Leijonakuninkaan yhtäläisyydet. Koska kummatkin tarinat tapahtuvat viidakossa, ja pääosassa on leijona, totta kai ne ovat pitkälti samankaltaisia. Mutta kun yhtäläisyydet ulottuvat jopa kuvakieleen, visuaalisiin ideoihin, ja tilanteetkin ovat 1:1, kuten huomaatte, niin tämä kaikki ei enää voi olla pelkkää sattumaa.

Mutta vaikutteet kulkevat Tyynen Meren ylitse molempiin suuntiin joka tapauksessa. Sittemmin Disney on ryhtynyt levittämään maailmanlaajuisesti Miyazakin elokuvia, ja epäonnistunut siinä perusteellisesti. Aivan kuin disneylainen ajattelu ei pystyisi käsittämään animaatioelokuvaa, joka ei istukaan siihen muottiin, jonka Disney itse on luonut. He eivät tunnu tietävän mitä myyvät, eivätkä sitä miten sitä pitäisi markkinoida. Miyazakin Laputa on selvästi antanut vaikutteita Disneyn tekeleeseen Atlantis, joka oli Disney-elokuvaksi suorastaan heikko. Jotakin heiltä puuttuu. He eivät pysty pitämään kasassa monitahoista materiaalia, jonka pitäminen yhdessä ei ole Miyazakille mikään ongelma.

Tezukan Jungle Taitei oli TV-tuotanto ja siinä näkyy monet TV-tuotannon rajoitukset. Sitä ei voi verrata teknisesti Disneyn kokoillan elokuvaan, koska Tezukan piti tuottaa uusi jakso joka viikko. Mutta sellaisenakin siinä on hämmästyttäviä, luovuutta pursuavia kohtia. Jungle Taitein Neljän Pantterin tanssi (1965) rinnastuu ainakin minun mielessäni välittömästi Disneyn Dumboon ja sen vaaleanpunaisten elefanttien marssiin (1941). Tezuka arvosti suuresti Disneytä, ja tunsi perusteellisesti Disneyn animaatiotuotannon, myös Dumbon. Joten ympäri käydään, yhteen tullaan. Ympyrä on sulkeutunut.

Loppupäätelmä

Japanilaisille, joilla on tuhatvuotinen kuvan perinne, ei ole ongelma tehdä suurelle (aikuiselle) yleisölle animaatiota, joka on samaan aikaan sekä nokkela että viihdyttävä, jännittävä ja hauska, ja josta löytyy myös viesti, jos niin haluaa, ja joka kaiken lisäksi on sekä taiteellinen että kaupallinen voitto. Vasta Titanic keräsi Japanissa enemmän teatteriyleisöä kuin Mononoke Hime, Japanin historian kallein elokuva. Ja sen jälkeen ykkössijan vei jälleen uusin Miyazaki, Henkien kätkemä. Ehkä "meillä lännessä" olisi tietoisesti unohdettava että tehdään animaatiota, silloin kun tehdään animaatiota. Ei tulos ainakaan siitä huononisi.