Animen genret
- esitelmä on pidetty Oulun Manga- ja Animekerhon Omaken animeseminaarissa Oulun kaupunginkirjastossa 21.9.2003.

Koska animea ei ole ilman mangaa, on lähdettävä lyhyesti mangasta. Maailman ensimmäinen manga, yhden ruudun eläinsarjakuva, oikeastaan karikatyyri, leikattiin puulevylle jo keskiajalla. Muita puupiirrosten aiheita olivat taistelut, maisemakuvat, tarusto, luonnetutkielmat, ja erotiikka. Tässähän ovat kaikki animen peruslajit jo nähtävissä  puuleikkauskaudella.

Taruihin perustuu seikkailuanime ja saippuaoopperat. Taistelukuvauksiin perustuu tietysti mecha ja scifi. Luonnetutkielmista saa alkunsa shoujo ja komedia. Eläimistä juontuu vaivattomasti eläin- ja lastenanime. Avaruusseikkailut sisältävät henkeäsalpaavia maisemanäkymiä. Ja erotiikasta saadaan vähällä vaivalla hentai, itse asiassa se ei ole muuttunut miksikään satojen vuosien aikana.

Tässä joitakin liukuvia ja limittäisiä lajityyppejä.

Samurai - vaikea polku uuden ja vanhan etiikan välimaastossa

"Minulla ei ole vanhempia, teen taivaasta ja maasta vanhempani. Minulla ei ole jumalallista voimaa, teen vilpittömyydestäni jumalallisen voiman. Minulla ei ole taikavoimia, teen persoonallisuudestani taikavoiman. Minulla ei ole ruumista, teen kieltäytymisestä ruumiini. Minulla ei ole silmiä, teen salamasta silmäni. Minulla ei ole korvia, teen herkkyydestä korvani. Minulla ei ole periaatteita, teen itsepuolustuksesta periaatteeni. Minulla ei ole strategiaa, teen oikeudesta tappaa ja oikeudesta palauttaa elämä strategiani." Tällainen samurain uskontunnustus valaisee puhdasoppista japanilaisen soturin tietä. Monet eivät ota tätä todesta, ennen kuin näkevät ensimmäisen samuraielokuvansa.

Tällainen puhdasoppinen soturin tie tietysti soveltuu kovin huonosti nykymaailmaan. Samuraietiikan rapautuminen alkoi kuitenkin jo 1800-luvulla, jolloin Hagakuren kirjoittaja valitti: "Nykypäivän munkit omaksuvat vääriä ajatuksia ja haluavat tulla äärimmäisen helliksi. Kukaan ei kulje Tietä. Lisäksi soturien keskuudessa on pelkureita, jotka edistävät buddhalaisuutta. Nämä ovat valitettavia asiantiloja. Nuorelle samuraille on suuri virhe opiskella buddhalaisuutta. Näin siksi, koska hän tulee näkemään asiat kahdella tavalla. Henkilö, joka ei suuntaa yhteen ainoaan päämäärään, on arvoton. Buddhalaisuuden opiskeleminen sopii mainiosti vanhojen vaarien huvitukseksi..."

Rurouni Kenshin

Ei mitenkään yllättävää, että tällaisen vanhan ja uuden etiikan törmäysaikaan sijoittuvat kiinnostavimmat ja psykologisesti todentuntuisimmat samuraitarinat. Ennen kaikkea Rurouni Kenshin. Kenshin on menneisyydessään edustanut kylmäveristä samuraietiikkaa, mutta kun tarina alkaa vuodesta 1867, hän on läpikäynyt täydellisen muodonmuutoksen kiertäväksi kulkuriksi, jonka miekan ulkoreunaa ei ole edes teroitettu.

Itsepuolustuksen ja fyysisen voimanmittelön jalo taito on ollut aiheena monia kertoja, ja vaikka päähenkilö olisi nyrkeillä tappeleva muskelimies ydinkatastrofin jälkeisessä maailmassa, kuten Hokuto no Ken, hänen hahmossaan voi nähdä monia suoraan samuraietiikkaan pohjautuvia hyveitä. Ken ei ole samurai, mutta voisi hyvin olla. Dagger Of Kamui puolestaan tuo animen kuvastoon viimeistellyimmän ninjasoturin, mitä elokuvassa on nähty.

Perusteoksia: SaSuKe (1968), Dororo (1969), Hokuto no Ken / Fist Of North Star (1984), Ninpu Kamui no Ken / Dagger Of Kamui (1985), Rurouni Kenshin (1996), Samurai Deeper Kyo (2002).
 

Mecha - Jotta pimeään uhkaan voisi varautua
 

Alkuperäinen Godzilla, kuminen nukke 50-lukulaisessa trikkifilmissä, ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Japanissa. Ydintuho on se hirviö, jota vastaan Japani oli voimaton 1945. Silloin kävi selväksi että vain edistyneellä teknologialla voi haastaa ja voittaa tulevaisuuden uhkakuvat. Tämähän on science-fictionin ideologinen perusoletus. Mekaaninen ase (mecha) voi olla robotti, panssari, muotoaan muuttava avaruuspuku tms. Hirviöelokuvat ja -animet, jotka liittyvät likeisesti aiheeseen, tottelevat nimeä kaiju, mikä on geneerinen nimitys Hirmuiselle Hirviölle.

	Animelle ja mechalle onneksi siitä on tuhat eri muunnelmaa, eikä itsensä parodioiminenkaan ole mecha-animelle vierasta. Parodiahan lähinnä tulee mieleen, jos alkaa todella ajatella sellaisia scifi-sarjojen ja supersankareiden nimiä kuin Eightman, Ultraman, Par-Man, Devilman, Charge-Man, Gatchaman, Tekkaman, Ojamaman, Yattaaman, Otasukeman, Lensman, Wingman, Doteraman ja Robotto Keiji Kei. Erityisesti Time Bokan -sarjojen luoja Ippei Kuri on kunnostautunut parodisilla huumoripläjäyksillä, jotka tekevät selvää jälkeä niiden joukossa, jotka erehtyvät ottamaan supersankarit liian vakavasti.	Gatchaman
	Mechan huippukausi oli 1970-luvun testosteronia uhkuva robottiörvellys, tunnusmusiikkina aina ja ikuisesti Ichirou Mizukin miehekkään reippaasti takova laulu. Aktiivisimmin 1970-luvulla robotettiin Tatsunokon tuottamissa sarjoissa. Mukaan liittyi samoihin aikoihin myös Nippon Sunrise, josta kuultiin vielä paljon.  1980-luvulla Bubblegum Crisis esitteli aivan uuden käsittelytavan. Sankariryhmä koostuu yksinomaan naisista. Joukon ainoa mies, erään jäsenen mekaanikkoveli, on huvittava tyhjäntoimittaja, joka ei saa paljoa tähtihetkiä osakseen. Voimapuvut ja rokkaava teemamusiikki sitovat kuitenkin Bubblegum Crisisin mecha-animen perinteeseen.  Samoihin aikoihin syntynyt Patlabor kertoi nimellisesti poliisin erikoisyksiköstä, mutta keskittyi todellisuudessa henkilöiden välisiin suhteisiin.	Bubblegum Crisis

Vuonna 1996 Neon Genesis Evangelion teki lopulta mechasta selvää jälkeä ja asetti koko tyylilajin joko a) ansaittuun konkurssiin, tai sitten b) avasi sille uuden tien, jota ei ole seurattu.

Perusteoksia: Tetsujin 28 Go (1963), Mazinger Z (1972), Kotetsu Jeeg (1975), Tekkaman (1975), Mutekikojin Daitarn 3 (1978), Tatake! Chorobot seimeitai Transformers (1985), Bubblegum Crisis (1988), Mobile Police Patlabor (1989), Key The Metal Idol (1995), Neon Genesis Evangelion (1996).

Sci-Fi - Avaruuden eeppiset ulottuvuudet

Robottimelskeestä on syytä pitää erillään avaruuteen sijoittuvat pitkät saagat, joilla on eeppisiä ulottuvuuksia. Gundam, joka on mecha-anime, kasvaa yli mecha-animen mittojen. Ensimmäiset 5 TV-sarjaa ovat malliesimerkki. Päähenkilöissä tapahtuu kehitystä, sivuhenkilöitä tulee mukaan, näyttämöä vaihdellaan, kunnes eepos on kerrottu eri puolilta, ja tarina jatkuu vielä senkin jälkeen, kun siirretään se toiseen universumiin ja toiseen ajanjaksoon.
 

Erikseen on mainittava Osamu Tezukan Astro Boy, Tetsuwan Atom, joka ei ollut Japanin ensimmäinen TV-anime, vaan toinen. 193:sta jaksosta kaksi ensimmäistä tehtiin väreissä vuonna 1963, mutta väritelevisio oli vielä silloin samantapaista turhuutta kuin digiboksi nykyään, joten loput jaksot tehtiin  säästeliäästi mustavalkoisina. (Tekniikassakin oli parantamisen varaa. Jouni Lompolo on kuvaillut japanilaista väritelevisiota vuonna 1962: "Television kuvaruudussa [taifuunin nostattamat] valtavat aallot iskivät Kyushun rantaan; väritelevision luonnottomat, violetinsävyiset värit antoivat kuvalle  oman, kammottavan sävynsä.)

Leiji Matsumoto on kirjoittanut ja piirtänyt yli kolmekymmentä vuotta legendaansa, jonka kaikki osat liittyvät yhteen. Avaruusmerirosvot kuningatar Esmeraldas ja kapteeni Harlock kansoittavat samaa universumia, jossa vaikuttaa myös ikuisesti elävä eteerinen Maetel venäläisessä turkishatussaan, ja sisukas pullukka poika Tetsuro Hoshino, joka matkustaa avaruuksien halki mystisellä junalla nimeltään 999. Matsumoton tarinat ovat filosofisia seikkailuja, joissa matka avaruuden halki on symboli uuden löytämiselle ja vanhan ymmärtämiselle. Matsumotolla on muutenkin viehtymystä erikoislaatuisiin avaruusaluksiin, sillä Yamato on Toisessa Maailmansodassa upotetun japanilaisen taistelulaivan näköinen ja niminen alus, joka kuljettaa ihmiskunnan viimeiset eloonjääneet kohti tuntematonta määränpäätä, uutta maata.

Yamato

Nuku-Nuku

Mechan ja scifin epämääräisillä murtumakohdilla hyppelee hilpeästi muutama määrittelemätön tapaus, joita on vaikea sivuuttaa. Huomion ansaitsevat kaksi maineikasta tuotantoa, joita voisi paremman puutteessa nimittää scifiksi. Project A-Ko (1986) - supersankarikoulutyttöjä ja avaruuslaivueita - sekä Bannou Bunka Nekomusume Nuku Nuku (1993) - kissatyttö androidin koneruumiin sisällä. Kummassakin tuotannossa lähestymistapa on humoristinen. A-Kon lopussa on kuuluisa, ei mitenkään korostettu kohtaus, jossa esitellään A-Kon vanhemmat., ja samalla selittyvät A-ko -tytön valtavat yli-inhimilliset voimat. Vihjaistaan sen verran, että A-Kon äiti on nimeltään Lois Lane.

Perusteoksia: Tetsuwan Atom (1963), Uchuu Senkan Yamato (1974), Galaxy Express 999 (1978), Gundam (1979), Macross (1982), Dirty Pair (1985), Wings Of Honneamise (1987), The Legend Of Galactic Heroes (1988), Akira (1988), Gunbuster (1988), Irresponsible Captain Tylor (1992), Ghost In The Shell (1995).

Shoujo - tyttöenergiaa enemmän kuin lääkäri määrää
 

Tätä ei länsimaissa olekaan. Koska kaikesta pitää aina syyttää Osamu Tezukaa, näin tehdään nytkin. Ribon no kishi (1954) perusti shoujo(tyttö)mangan, ja siitä alkaen ovat konventiot säilyneet liikuttavan samankaltaisina: lautasen kokoiset pyöreät silmät, hoikka keskeltä katkeamaisillaan oleva vartalo, söpö terävä nenä, ja tyttömäisen sisukasta asennetta enemmän kuin lääkäri määrää. Girl Power oli vaikuttanut Japanissa jo 40 vuotta ennen kuin se keksittiin Englannissa markkinointitarkoituksiin.

Wedding Peach

Shoujossa tyypillinen päähahmo saa jollakin tavalla haltuunsa maagisia voimia ja hienoja koruja, joiden avulla hän muuntuu (henshin) supersankariksi. Mikäli mahdollista, niin sitä parempi, jos hän sankariroolissaan vielä vanhenee sopivasti kolme-neljä vuotta. Sankarin avustajana toimii hänen maaginen lemmikkinsä tai muu söpö taruolento.  Kaksoishenkilöllisyyden toinen puoli pitää tietysti salata kaikilta. Vain joskus sankarilla on muutama ystävätär, joka jakaa salaisuuden.  Taikatyttö-aiheen lisäksi shoujoon voidaan laskea suuri joukko eri oppilaitoksiin sijoittuvia enemmän tai vähemmän realistisia draamoja, jotka ovat yleensä ihmissuhdekomedioita.  Suurimmat silmät kautta aikojen on ollut muuten Pikku Angiella, Viktorian ajan tyttösalapoliisilla.

Perusteoksia: Mahoutsukai Sally (1966), Ribon no kishi (1967), Rose Of Versailles / Lady Oscar (1979), Magical Princess Minky Momo (1982), Mahou no tenshi Creamy Mami (1983), Sailor Moon (1993), Ai to seigi no Pig Girl Tonde Buurin (1994), Fushigi Yuugi (1995), Marmalade Boy (1995), Magic Knights Rayearth (1996), Card Captor Sakura (1997), Mahou no Stage Fancy Lala (1998), Kamikaze Kaitou Jeanne (2000).

Kaze no Fantasia
 

Fantasia-animeksi voi kutsua tarunomaisia sekä humoristisia seikkailuja, jotka tapahtuvat jossakin ajan ja paikan käänteispuolella rinnakkaisuniversumeissa. Läntisen mytologian haltijat, ritarit ja peikot lyövät kättä itäisen mytologian lohikäärmeille, korpeille, ja oneille. Tarinoissa voidaan pitäytyä  perinteiseen magiaan ja loihtimiseen (Slayers, Lodoss Wars), tai käyttää hyväksi mielikuvituksellista teknologiaa (Sabermarionettes, Escaflowne).

Escaflowne

Arkielämän fantasiaa edustaa Fujiko Fujio -piirtäjäparin luomus Doraemon, Japanin historian suosituin sarjakuva. Doraemon on robottikissa, joka pystyy toteuttamaan isäntäväkensä toiveet. Koska maailma on siten rakennettu, että jokainen ratkaisu luo kymmenen uutta ongelmaa, ja pikkupoikien toiveet ovat aina ehtymättömiä, anime-Doraemon on yltänyt lähes tuhanteen jaksoon vuodesta 1979 alkaen, ja päälle tulevat lukuisat parodiat ja muut Doraemon-sovitukset, mm. Tähtien Sodasta.

Japanilaiset tarut ovat olennaista aineistoa Rumiko Takahashin sarjakuvissa, olematta silti varsinaisesti fantasiaa vaan enemmän posketonta huumoria. Takahashi on tunnetuimpien piirtäjien joukossa harvinaisen uskollinen japanilaiselle alkuperäiselle tarustolle. Kätevin pikakurssi japanilaiseen mytologiaan on lukea Takahashin Urusei Yatsura, Inuyasha ja Mermaid Saga. Fantasiaan on lopulta nivottava myös suurin osa Hayao Miyazakin teoksista, joista ei tässä yhteydessä sen enempää.

Urusei Yatsura

Perusteoksia: Doraemon (1973), Urusei Yatsura (1981), Kaze no tani no Nausicaa (1984), Dragonball (1984), Tenkuu no shiro Laputa (1986),  Saint Seiya (1986), Vampire Princess Miyu (1988), Records Of Lodoss Wars (1991), Devil Hunter Yohko (1993), Dragon Half (1993), Please Save My Earth (1994), Slayers (1996), Sabermarionettes J (1996), Vision Of Escaflowne (1996), Mononoke Hime (1997), Henkien kätkemä / Sen to Chihiro (2002).

Urheilu - hikeä ja sankaritekoja
 

Urheiluanimen lukuisuus voi yllättää, ellei huomaa kuinka suosittua se on mangalehdissä. Perinteisten kamppailulajien lisäksi Japanin suosituinta urheilua on baseball ja eurooppalainen jalkapallo. Animen historiassa on käyty läpi myös sellaisia lajeja kuin kilpa-autoilu, paini, golf, nyrkkeily, naisten lentopallo ja tennis. Karaten harrastajia pidettiin muuten Japanissa suurinpiirtein barbaareina, ennen kuin sarja Karate baka Ichidai teki heistä suosittuja. Urheilu tarjoaa luonnostaan mainion dramaattisen kehyksen monenlaisille tarinoille. On selvää, että mutkattomasta "tulin näin ja voitin" -tyylisestä tarinasta ei saa aikaan yli sataa kiinnostavaa jaksoa. Niinpä sankari kulkee vaikeuksien kautta voittoon, oppien samalla uusia asioita itsestään, ystävistään, ja vastustajistaan. Sankari voi myös käyttää oppimiaan taitojaan hyväksi kilpa-areenan ulkopuolella. Koomisesti koheltava antisankari saattaa viimeisessä jaksossa pelastaa lopulta koko joukkueensa. Tai sitten ei. Menestyshän on yliarvostettu asia.

Perusteoksia: Kyojin no hoshi (1968), Attack No1 / Ashita e Attack (1968), Tiger Mask (1969), Arrow-emblemed Grand Prix (1977), Captain Tsubasa (1983), Kuningas Jalkapallo / Ganbare! Kickers (1986), Yawara! (1989), Hikaru no Go (2001).

Saippuaooppera - rakastaa ei rakasta

Ikuinen kertomuksen aihe on kaksi rakastavaista, jotka kohtalon iskusta eivät millään tahdo päästä yhteen. Jos aihetta varioidaan orpolapsilla tai sisaruksilla, jotka etsivät vuosikausia toisiaan tai vanhempiaan, nenäliinojen myynti kohoaa räjähdysmäisesti.
 

DNA^2

Rumiko Takahashin Maison Ikkoku on kihisevä keitos väärinkäsitysten komediaa ja vakavia tunteita. Kaikki lukijat ja katsojat arvaavat heti ensimmäisestä jaksosta alkaen, kuinka Yusakun ja Kyokon tarina päättyy. Juuri siitä syystä, ei siitä huolimatta, se onkin suurenmoisen viihdyttävä teos.  Masakazu Katsuran sarjat, kuten DNA2, I"s ja Video Girl Ai, on suunnattu mieslukijoille. Katsuran sarjoissa pikkutuhmien ja näyttävien tyttökuvien takana piilee tuttu tarina ujosta miehenalusta, joka on epävarma tunteistaan, mutta valmis kulkemaan vaikka helvetin läpi rakastettunsa vuoksi.  Kosuke Fujishiman Oh My Goddess on liian monitasoinen ollakseen pelkkä saippuaooppera, mutta se voidaan mainita myös tässä.

Perusteoksia: Sasurai no taiyo (1971), Tentoumushi no uta (1974), Candy Candy (1976), Marco (1977), Haikarasan ga tooru (1978), Kabocha Wine (1982), Nanako S.O.S. (1983), Gurasu no kamen (1984), Maison Ikkoku (1986), Kimagure Orange Road (1987), Tenchi Muyo! (1993), Video Girl Ai (1993), Fruits Basket (2001).

Lasten- ja eläinanime - olen söpö, pörrrr!

Söpöys (kawaii) on japanilaisten silmissä arvo sinänsä. Pelkistetyimmillään tämä söpöys näyttäytyy tuotemerkissä Hello Kitty, joka vuodesta 1976 on hallinnut maailmaa pehmeän pörröisillä tassuillaan niin valloittavasti, että sitä vastaan ei keksi mitään sanomista. Hello Kitty ei ole anime, mutta sen piirteitä löytää jokaisen lasten- ja eläinanimen hahmoista, ehkä ainoana poikkeuksena Crayon Shin-Chan, jossa epämuotoisuus on korostettu tehokeino. Se tehokeino ei toimikaan missään muualla kuin japanilaisessa kuvamaailmassa, jota muuten kansoittavat pikkuiset (chibi) imelänsöpöt (punipuni) hahmot, malliesimerkkinä pikku piippolakkinen Memoru.

Hyper Police

Japanilaiset rakastavat ennen kaikkea kissoja. Paitsi että kissa on luonnostaan söpö otus, sillä on eleganssia, johon voi liittää myös eroottisia määritteitä, kuten 1990-luvun lopun kissatyttöbuumi on osoittanut. Tietysti tähänkin soppaan työnsi Tezukakin oman kuononsa jo 1984 elokuvalla Bagi.

Suomalaiselle yleisölle eläinanime on yhtä kuin Hopeanuoli. Hopeanuolen koirat ovat viimeisteltyjä persoonallisuuksia kuin Disneyn oppikirjan mukaan. Yksinomaan videolla levinnyt Hopeanuoli on noussut Suomessa kulttimaineeseen, joka saa aikuisikään ehtineetkin katselijansa toivomaan sarjan uudelleenjulkaisua DVD:nä.

Aivan oma lukunsa on Night On Galactic Railroad, Gisaburo Sugiin ohjaama vakava elokuva, joka perustuu nuorena kuolleen Kenji Miyazawan 1920-luvun romaaniin. Tätä ei pidä sekoittaa Galaxy Express 999:ään. Night On The Galactic Railroadin tähdet ovat kissanpennut Giovanni ja Campanella, ja elokuvan maisemat on tyylitelty rohkean taiteellisella tavalla.

Perusteoksia: Jungle Taitei (1965), Kerokko Demetan (1973), Dog Of Flanders (1977), Tongariboshi no Memoru (1984), Sherlock Koira / Meitantei Holmes (1984), Hopeanuoli / Silver Fang / Ginga Nagareboshi Gin (1984), Night On Galactic Railroad (1985), Tonari no Totoro (1988), What's Michael (1988), DiGi Charat (1999), Eco-Ice (1999), Chicchana Yukiyousei Sugar (2001).

Rikos- ja jännitystarinat - Lupin kävi täällä

Rikos- ja jännitystarinat on universaali aihe, josta tapaa kaksi silmiinpistävää hahmoa.
 

Samuraietiikan kylmyys on saanut modernin vastineensa Takao Saiton Golgo 13:ssa. Golgo on palkkamurhaaja. Hänen ammattinsa on tappaminen, ja siinä hän on erittäin hyvä. Golgo ei tunteile, hän ei makeile, hän hoitaa hommansa. Länsimainen katsoja voi kauhistua Golgon kylmäverisyyttä. Golgolle moraali on sitä, että hän tekee työnsä hyvin, oli se mitä tahansa. Golgo ei ole täysin vailla moraalisia kannanottoja. Niitä vain ei tuoda toitottavasti esille niin ilmiselvän tekopyhällä tavalla kuin mitä meillä on totuttu näkemään. Golgossa ei ole mukana yhtään tippaa keventävää huumoria. Golgon maailmassa kuolema tulee yleensä perin ikävällä tavalla ja varoittamatta, eikä se ole mikään naurun asia. Kumpi lienee sittenkin vastenmielisempää; Golgon tyyni ammattilaisuus, vai Indiana Jones -tyylinen kuoliaaksinaurattaminen ihmisiä listittäessä.

Monkey Punch -nimimerkin luoma kaikkien aikojen herrasmiesvaras ja ovelus, Lupin III, on hämmästyttävä ilmiö. Ranskalaisen mestarihuijarin Arsene Lupinin oletettu pojanpoika on seikkaillut vuodesta 1966 alkaen, eikä loppua näy. Anime-Lupin on aivan erilainen kuin mangan Lupin. Sarjakuvana Lupin on korostetusti aikuisten sarjakuva, jossa joka jaksossa Lupin tekee ruumiita ja rakkautta. Anime-Lupin on puolestaan koko perheen playboy, neuvokas seikkailija, johon liittyy lukuisia James Bond-maisia piirteitä, ennen kaikkea Lupinin muodokas huijarityttöystävä Fumiko. Anime-Lupinissa hersyy veijarimainen huumori, mikä sopii Lupinin hahmoon täydellisesti.

Japanissa kun ollaan, okkultiset rikostutkijat, henkien ja haamujen manaajat, ovat jatkuvasti saaneet oman tärkeän sijansa. Muinainen taivaasta karkoitettu jumala saattaa ottaa nuoren miehen, oikeastaan pojan, ilmiasun itselleen ja ryhtyä ratkomaan ihmisten maailman rikoksia ja muita konnantöitä kuten Sakura Kinoshitan mangassa Meitantei Loki.

Perusteoksia: Lupin III (1971), Golgo 13 (1983), Cat's Eye (1983), City Hunter (1987), Ghost Sweeper Mikami (1992), Detective Konan (1998), Cowboy Bebop (1999).

Hentai - ecchi, H = outo, vieras, sairas, pervo
 

Cream Lemon

Japanin lain mukaan penistä ei saa näyttää, koska se olisi pornografiaa. Mustekalaa syövät japanilaiset kehittivät tilalle monikäyttöisen lonkeron. Lonkeroa on vaikeaa sovittaa tavanomaisen miesrakastajan varustuksiin, ja harva nainen haluaisi olla tekemisissä lonkeron kanssa, joten vakiojuonena sai luvan toimia tarina, jossa muinainen demoninen seksihirviö herää henkiin ja alkaa raiskata tyttöjä. Klassinen esimerkki on pahamaineinen Urotsukidoji, jota joskus Anttilassa myytiin pahaa aavistamatta Nalle Puhin vieressä. Lainsäädäntö on sittemmin muuttunut, mutta lonkeropornosta on tullut pysyvä instituutio, jonka maine on levinnyt sinnekin, missä ei ole nähty sekuntiakaan animea, mitään animea. Kaikesta elokuvatuotannosta on aina ollut tietty prosentti pornoa jo Lumieren ajoista alkaen, mutta on erehdys kuvitella, että se on filmiteollisuuden koko kuva. Sama koskee animea.

Voisi kuvitella, että maailman katsotuin suomalainen elokuva on varmaankin jokin Henry Saaren tekele. Mitä se kertoo meille suomalaisesta elokuvasta? Tuskin mitään. Länsimaisittain anime-erotiikassa silmiinpistävää on kauniiden poikien (bishounen) välinen rakkaus (shounen ai), joka saattaa yltyä halailusta ja suukottelusta kiihkeämmäksikin (yaoi). Lesborakkaudella (yuri) on myös aina oma ihailijakuntansa. Hentai-anime on ollut taantuva lajityyppi, koska tämäntyyppinen materiaali yhä useammin sovitetaan tietokonepeliksi, joka tuo aivan uusia mahdollisuuksia. Pelissähän pelaaja pystyy vaikuttamaan tapahtumien kulkuun ja olemaan niissä itse mukana. Oma ilmiönsä on sekin, että hentai-animen hahmoja ja tarinoita on ryhdytty sittemmin sovittamaan live-pornoelokuviksi.

Cream Lemon

Perusteoksia: Cream Lemon (1984), Urotsukidoji (1987), La Blue Girl (1992).

Kolmiulotteisiin genreihin

Suorasukaista typerää lokerointia ja pelkistämistä kiinnostavampaa voisi olla tutkia, kuinka monta eri lajityyppiä voi yhdistyä ja toimia sulassa sovussa samassa animessa/mangassa. Esimerkiksi Hayao Miyazakin TV-sarja Sherlock Koira on lapsille sopiva rikossarja, jossa eläinhahmoinen mestarietsivä Holmes apulaisineen ratkoo rikostapauksia näennäisen historiallisessa 1900-luvun vaihteen maailmassa, joka kuitenkin täyttää täysin sellaisen scifin alalajin kuin steampunkin kriteerit. Fruits Basketin luokittelin aiemmin saippuaoopperaksi, koska tärkeintä siinä ovat henkilöhahmojen väliset suhteet. Samalla se on fantastinen kertomus suvusta, jota vainoaa kirous. Päähenkilö, äitinsä menettänyt, teltassa asuva köyhä tyttö, on puolestaan shoujoa par excellence.

Tuntuu suorastaan olevan niin, että heti kun on määritelty genre, on oikeastaan määritelty juuri se, mitä kyseinen teos ei ainakaan ole. Toisin sanoen, on määritelty pintataso, se mitä teos on olevinaan. Mitä se on todella, sen näkee vasta kun sen katsoo itse. Summa summarum: Älkää lukeko animeartikkeleita. Katsokaa animea!

Parodinen johdatus kaikkiin eri lajityyppeihin on Heppoko Jiken Anime Excel Saga (1999), anime joka parodioi animea.