Jari Lehtinen

ARJEN RUNOUS


tai:
Tutkimusmatkoja ilmeiseen
tai:
Vaeltavat miehet ja robottitytöt
tai:
Ohikiitävien hetkien ikuisuus Jiro Taniguchin ja Hitoshi Ashinanon mangassa

Jiro Taniguchi: Aruku hito
Päähenkilömme on keski-ikäinen pulleahko mies harmaassa pusakassa. Hän on kävelyllä kaupungilla, kun hänet ohittaa huopahattuinen herrasmies, joka kulkiessaan naputtaa hopeahelaista kävelykeppiään asvalttia vasten. Päähenkilömme virnistää ja ohittaa hänet kuin näyttääkseen että hän on vielä nuori ja reipas. Herrasmies kiihdyttää hieman tahtia. Päähenkilömme huomaa sen, ja jättäytyy pari askelta jälkeen. Herrasmies pääsee kadun yli. Päähenkilömme joutuu odottamaan että autot ehtivät edestä pois. Alikulkutunnelissa päähenkilömme saa jälleen herrasmiehen kiinni, ja pistäytyy hänen edellään näyttääkseen että hän on yhä mukana. Vastaan tulee junarata. Herrasmies pääsee jälleen karkuun sillä välin kun päähenkilömme odottaa puomin takana. Juna ajaa ohitse, ja osoittautuu että herrasmies on odottanut kävelykumppaniaan radan toisella puolella koko ajan. He pääsevät viihtyisän puistikon alitse rantatielle, ja alkavat kulkea rinnakkain.
Siinä kaikki tapahtumat Jiro Taniguchin Vaeltavan Miehen (Aruku hito) 8-sivuisessa jaksossa "Pitkä tie", jossa ei käytetä ensimmäistäkään puhekuplaa, eikä kuulla ensimmäistäkään vuorosanaa. Tämäkö on sarjakuvaa, kysyy tottumaton lukija tyrmistyneenä. Ja jos se ei ole sarjakuvaa, voi vain kysyä, mitä muutakaan se olisi.
Tapahtumien minimaalisuudesta huolimatta Aruku hiton 8-sivuinen jakso on kuin jännitysdraama. Karkaako herrasmies päähenkilön näkyvistä? Miksi hän lähti seuraamaan häntä? Oliko päähenkilö utelias näkemään, minne herrasmies oli matkalla? Eikö ukkopahan ole vaarallista kulkea yksin, junaratojen ja katujen poikki? Kuinka tuo mykkä kilpakävely lopulta päättyy? Hyvin pieniä ja vähäisiä kysymyksiä, mutta osaavatpa ne ollakin oudon vangitsevia. Melskeeseen ja räjähdyksiin kaavoittuneelle lukijalle tarinan jännitysmomentit ovat naurettavan mitättömiä, mutta ne ovat siellä ja nousevat esiin, koska mitään muutakaan ei ole, eikä myöskään ole mitään ylimääräistä, mikä harhauttaisi huomion pois niistä.

Jiro Taniguchi: Aruku hito
Iloisesti virnistäen voi panna merkille, kuinka Jiro Taniguchin Vaeltava Mies (Aruku hito, 1990) syöksee länsimaiset sarjakuvakirjoittajat huvittavaan epätoivoon. Esimerkkejä Belgiasta, jossa Casterman julkaisi Aruku hiton ranskaksi käännettynä: "Mahdotonta kuvailla. Ei juonta. Ei tyylilajia. Hahmoilla ei nimiä." Ja sitten: "Parasta sarjakuvaa mitä pitkään aikaan olen lukenut."
150 sivun mittainen Aruku hito on nimensä veroinen. Päähenkilömme, Vaeltava Mies, ei tee juuri muuta kuin vaeltaa kotikaupunkinsa kaduilla. Näemme tarinan aikana, että hän tekee pitkää työpäivää, että hän on todennäköisesti arkkitehti, mutta niillä seikoilla ei ole yhtä suurta merkitystä kuin sillä että hän kävelee kaupunkinsa kaduilla ja puistoissa, katselee ympärilleen, tekee havaintoja, löytää kiinnostavia pieniä asioita, ja osaa nauttia niistä. Hän on anonyymi jokamies, kuka tahansa vastaantulija, palkkaa nauttiva salaryman, jolla on tuikitavallinen koti, vaimo ja koira. Hän ei ole millään tavalla poikkeuksellinen henkilö, kuten ei kukaan muukaan tarinan hahmoista. Hänen kaupunkinsa on yksityiskohtaisen tarkasti tallennettu jokakaupunki, eikä hänelle tapahdu mitään sellaista, mitä ei voisi tapahtua kenelle tahansa, jopa useina päivinä viikossa.

Jiro Taniguchi: Aruku hito
Viimeinen luku: Kymmenen vuotta myöhemmin. Vaeltava miehemme seisoo pysäkillä salarymanin harmaassa univormussa pukuineen ja salkkuineen. Kaikki on kuten aina, ja äkkiä hän tuntee että tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista. Hän haistelee ilman tuoksua, kulkee rannalle, ja katselee virtaa. "Ihmettelin mistä tämä joki saa alkunsa. Tunsin tarvetta seurata sitä jonkin matkaa ja ottaa selville." Hän kohtaa kalastajan, joka ei halua saada kaloja. "Olen ollut menossa koko elämäni ajan. Nyt haluan vain ottaa rauhallisesti. Eikö se ole mukavaa? Rauhallisesti." Vaeltava mies on samaa mieltä. "Ajan kulku on hidas kuin joki", hän ajattelee ja jatkaa matkaansa. Hän miettii mitä hyvää siinä on, että piiskaa itseään jatkuvasti. "Hitaasti taivalsin polutonta joenrantaa" lukee viimeisen sivun viimeisessä kuvassa.
Novellikerronnan ydinasia on, että lukijalle annetaan kaikki se informaatio mikä on tarpeen tarinan kertomiseksi, eikä yhtään enempää. Aruku hito on sikäli poikkeuksellisen ansiokas sarjakuva, että sen luvut noudattavat täydellisesti tätä periaatetta, sarjakuvanovelleina. Selitykset ja merkitykset jäävät lukijan itsensä täydennettäväksi. Suuria spekulatiivisia maailmoja ei taustalla ole, ei mitään mikä antaisi aiheen loputtomaan ylianalysointiin. Meille esitetään palasia siitä osasta salarymanin arkea, minkä hän muistaa parhaiten vielä kymmenen vuoden päästä: puistonpenkin alle unohtuneen huulipunan, bambuverhon kantamisen kaupungin poikki. Joutavaa, arkipäiväistä, ja yksinkertaista.
Jokainen päivä ei ole yhtä ikimuistettava kuin ne päivät, jolloin nimetön Vaeltava mies kävelee nimettömän kaupunkinsa kaduilla. Voi olla että niiden päivien välillä voi olla kymmenenkin vuoden tauko, kuten viimeistä edellisen ja viimeisen luvun välillä. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä seisahtua ja nuuhkia ruusuja, kuten kulunut iskulause asian ilmaisisi. Aika on hidas joki ja elämä on pitkä laulu. Poluttomia rantoja riittää kuljettavaksi. Jokainen hetki tekee itse itsestään elämisen arvoisen, jos sille antaa mahdollisuuden. Minimaalisista, vähäeleisistä tarinoista välittyy lämmin aavistus, että olemme elämän todellisten olennaisuuksien äärellä, ja kohtaamme jotakin mikä on aina ollut ja on aina oleva.

Hitoshi Ashinano: Yokohama kaidashi kikou
Mikä taikuus arjen havaitsemiseen sisältyy, tulee osoitetuksi neljä vuotta Jiro Taniguchin Aruku hiton jälkeen 1994, kun Hitoshi Ashinano aloitti maailman sarjakuvahistorian merkkiteoksen Yokohama kaidashi kikou ("Ostosmatka Jokohamaan"), jolle sopivin käännös on Quiet Country Cafe, Hiljainen maalaiskahvila.
Aruku hitossa juoni on höylätty niin ohueksi, että sen läpi kuultaa itsekunkin jokapäiväisyys, joka täynnänsä vastaavia joutilaita mitäänsanomattomia hetkiä. Tarvittaisiin taiteiijan herkät ja huomiokykyiset silmät näkemään niiden arvo. Vaeltava mies huomaa sen ajoittain. Yokohama kaidashi kikoun (YKK) päähenkilö Alpha on sellainen henkilö kokopäiväisesti.
Alpha pitää sadetta hylätyllä bussipysäkillä. Salama iskee. Kuuro menee ohi. Pilvien värit vaihtuvat. Aurinko jossakin näkymättömissä antaa merkin itsestään värjäämällä kauimmaisen pilven punaiseksi. Alpha kulkee märällä maantiellä keveästi eteenpäin viimeisessä kuvassa, josta suorastaan tuoksuu, kuinka ilma on täynnä happea. Siinä kaikki tapahtumat luvussa 61, Punainen vuori, joka on kuin puhdasta Aruku hitoa, kuten monet muutkin YKK:n luvut.
YKK eroaa Aruku hitosta huomattavasti näyttämönsä ja kehyskertomuksensa takia. Aruku hito sijoittui puhtaasti meidän aikamme todelliseen maailmaan. YKK:ssa olemme muutaman sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, jossa on tapahtunut suuria mullistuksia. Niitä ei ikinä selosteta. Näemme vain tulokset. Rannikko on jäänyt meren alle, Fuji-vuori on purkautunut, puisista lyhtypylväistä on tullut mutanttipuita, jotka osoittavat missä tie kulki kauan sitten, persimoneista on tullut kurpitsan kokoisia, bensiini on loppumassa, ihmisten määrä vähenemässä, ja tulevaisuus näyttää kuuluvan ikuisesti samanikäisinä pysyville ihmishahmoisille roboteille.
Tällaisessa maailmassa elää robottityttö Alpha, joka pitää pientä kahvilaa syrjässä kaikesta. Asiakkaita ei ole oikeastaan lainkaan. Kahvilan omistaja on lähtenyt matkoihinsa kauan sitten, ja Alpha pitää tunnollisesti kirjaa kahvilan tuloista ja menoista sitä päivää varten, jolloin tuntemattomaksi ja hahmottomaksi jätetty omistaja palaisi.

Hitoshi Ashinano: Yokohama kaidashi kikou
Lapsena jokainen meistä tiesi täydellisesti, kuinka rajattoman hauskaa ja mielenkiintoista kaikki maailmassa on. Sitten tapahtui jotakin. Meistä tuli vakavia aikuisia, sammuneita ihmisiä, jotka turtuivat ja unohtivat. Alpha näkee yhä lapsen silmin. Hän ei halua lähteä kahvilan omistajan mukana pois, koska niin paljon on vielä tekemättä. Hän ei ole vielä kulkenut kahvilan ympäri vastapäivään. Hän ei ole vielä nähnyt lehtien toisen puolen väriä. Niin paljon on vielä tutkimatta ja kokematta. Jokainen päivä on täynnä uusia asioita. Hänen maailmansa on nuori ja täynnä tuoreutta. Taiteilijan silmä, lapsen silmä, sama asia? Aikanaan Alpha haluaa laajentaa maailmaansa, ja lähtee vuoden mittaiselle vaellukselle.
YKK:n fantastisen tulevaisuudenvision kauneus on haikeaa kauneutta. Aruku hiton vaeltavalla miehellä oli aikaa kävellä silloin kun hän itse malttoi sitä haluta. YKK:ssa Alpha on samassa asemassa, mutta muilla kuin roboteilla aika on loppumassa. Ihmiset vanhenevat. Kun Alpha palaa vuoden mittaiselta retkellään, hän huomaa Takahiron kasvaneen häntä pidemmäksi. Siinä on konkreettinen todiste ajan armottomasta kulumisesta, joka yllättää heidät kummatkin. Nämä kaksi teosta kuvaavat yhden ja saman ajan virran kaksi eri ominaisuutta. Jos Aruku hitoa saattaa luonnehtia sanalla "kiireettömyys", niin YKK:n adjektiivi on "vääjäämättömyys".

Hitoshi Ashinano: Yokohama kaidashi kikou
Eikä se tee YKK:ta loppujen lopuksi yhtään sen surullisemmaksi kuin Vaeltavan miehenkään kokemuksia. Yokohama Kaidashi Kikoun runollisuus rakentuu pienten asioiden varaan, kuten tosi runous aina. Arjen runous perustuu pienille asioille, todellakin sille, että istutaan kahvikupin ääreen autiossa kahvilassa, annetaan omien ajatusten vaeltaa samalla kun päähenkilö Alpha antaa omienkin ajatustensa vaeltaa, sivukaupalla, ilman ensimmäistäkään puhekuplaa, joita ei tarvita. Arjen runoutta on, kun Alpha katsoo auringon laskevan pocari-juoma-automaatin ylitse, automaatin joka on seissyt taivasalla niityllä hylättynä ties kuinka monta vuotta, ja toimii yhä.

Hitoshi Ashinano: Yokohama kaidashi kikou
Kuin kunnianosoituksena Taniguchille, Ashinanon YKK:ssa on mukana Vaeltava mies. Hän on nimeltään Ayase, kulkuri joka tutkii ympäristöään Alphan tavoin. Hän vain tekee pidempiä retkiä. Kun YKK:ta on lukenut useita vuosia, mielessä on alkanut kummitella ajatus, että Ayase on Ashinano itse, joka on sijoittanut itsensä omaan sarjaansa, milloin parran kanssa, milloin ilman. En tiedä onko ajatuksella mitään katetta, mutta se on kiehtova mahdollisuus.
Etenkin kun Hitoshi Ashinano on itse Vaeltava mies. Haastattelussa Ashinanolta on kysytty, mistä hän saa ideansa. Vastaus oli paljonpuhuva: kävelyretkillä. Ideoita on riittänyt jo kymmenen vuotta, 120 lukua, eikä loppua ole näköpiirissä, vaikka kärsimättömimmät lukijat sitä jo odottavat ja pelkäävät.
Senkaltainen sarjakuva kuin Aruku hito tai YKK, jossa ei välttämättä tarvita vuorosanoja eikä puhekuplia, eikä edes varsinaista juonta sellaisena kuin me olemme tavallisesti sen oppineet tuntemaan, pelaa aivan muilla tekijöillä ja ominaisuuksilla kuin tavanomainen huumori- tai jännityssarja. Se luottaa järkähtämättä kuvasarjan voimaan ja esittää niissä hahmojen mielialat, ajatukset ja tunteet niin tarkasti kuin se ulkoa kuvattuna on mahdollista. Sellaisena se on kukaties kaikkein puhtainta sarjakuvaa, olematta silti sarjakuvaa sarjakuvasta. Ehkäpä sarjakuvan todellisin luonne on runous. Jiro Taniguchi ja Hitoshi Ashinano ovat osoittaneet sen suurenmoisella tavalla.
Taidanpa lähteä tästä kävelylle. Olen utelias näkemään, mitä matkan varrella kohtaan.

Hitoshi Ashinano: Yokohama kaidashi kikou