Poltetaanhan kirjojakin

Täydennetty lukuisia kertoja, viimeksi 4.9.2004. Täsmennyksiä on täsmennetty, laajennuksia on laajennettu, Wertham on esitelty paremmin, on lisätty hurttia huumoria Väestöliiton toimintakertomuksesta ja laitettu paikalleen muuan kiinnostusta herättävä taulukko. Olennaisia lisäyksiä ei ole enää odotettavissa. Luulen että nyt tämä tosiaan loppui tähän vuoden mittaisen kirjoittelun ja hionnan jälkeen. Mutta kuka tietää. Tämä koko aihe kaikkine maailmaan ja elämään liittyvine merkityksineen on sellainen loputon suo ja samalla mittaamaton aarreaitta, ehtymätön ajatusten ja inspiraatioiden lähde, etten näemmä pysty ikinä sitä käsittelemään loppuun. Sanotaan että ihminen kokee elämänsä varrella juuri ne asiat jotka hänen on tarkoituskin kokea, jotta hän oppisi ja avartuisi niiden myötä. Minulle totisesti on käynyt näin. Ehkä myös Dragon Ballin tuomitsijoille. Jos niin olisi, kalabaliikki ei ole ollut turha, ehkä jopa hedelmällinen. Minulle mennyt vuosi on ollut hedelmällistä aikaa. Hermot ovat samalla menneet niin monta kertaa, että riekaleet ovat vain jääneet jäljelle, mutta se kuuluu asiaan.

Dragon Ballin julkaisemisesta Suomessa on kulunut huhtikuussa 2004 yksi vuosi. Toivon että olen nyt saanut sanotuksi lopullisesti sanottavani. Tällä sivulla on vuoden mittaisen pohdinnan tulokset. Se ei sano mitään muuta kuin sen, että olen hidas. Toivotonta tällaisen hiturin on kilpailla tarmokkaiden asiantuntijoiden kanssa, jotka selvittävät asioiden totuuden viikossa.

On ehkä väärin lausua, että eläisimme erityisen ahdasmielistä tai fundamentalista aikaa, mutta mielikuvitukseni ylittävää sivistymättömyyttä ajassamme totisesti on. Mikä on hätänä? Eikö enää osata ajatella, vai eikö siihen ole enää aikaa? Fiktiota ei osata lukea, huumoria ei suvaita, ja kirjan itseisarvosta ei ole kuultukaan.

Rintamalinja näissä asioissa ei kulje aikuisten ja lasten kirjallisuuden tekijöiden välillä. He ovat tekijöitä, jotka ovat yhteisellä asialla. Se ei kulje myöskään miesten ja naisten välillä. Useat tästä sensuurista tuohtuneimmat ihmiset ovat naisia. Jos edessämme olisi matemaattinen epäyhtälö, joka täytyisi sieventää pienimpään yhteiseen nimittäjäänsä, se nimittäjä olisi Iso Veli, raaka valta, ja niiden ruumiillistuma Sosialidemokraattinen Puolue, jolla on eri apupuolueineen 200 paikkaa valtiopäivillä.

Yritetään nyt sitten pärjätä parhaan mukaan. Tällaisessa maailmassa. Tällaisilla asiantuntijoilla. Tällaisilla poliitikoilla. Tällaisella lehdistöllä. Ei iloja monta ihmislapselle suotu, ja kuka kieltää naurun, kieltää mielenterveyden. Yritetään jaksaa nauraa. Niidenkin puolesta jotka eivät ole sitä ikinä osanneet.

Olemme massiivisten, järkälemäisten ristiriitojen äärellä. Kysymys ei ole sen vähemmästä kuin maailmankatsomuksista. Ja kun maailmankatsomukset törmäävät toisiinsa, jälki ei ole kaunista.

Vuonna 2003 oli tapahtua käsittämätön asia. Maailman suosituin ja luetuin sarjakuva Dragon Ball, jota on julkaistu kaikkialla maailmassa yli 300 miljoonaa kappaletta, oli vähällä tulla kielletyksi Suomessa, ainoana maana koko maailmassa. Sarjakuvaa syytettiin eduskuntatasolla asti lapsipornosta.
Selittäkää se, jos osaatte. Sähköpostini: jln@sdxl.org
Minä en osaa selittää sitä vieläkään.

Tässä muistiinpanoni pähkähullulta vuodelta. Tulevat sukupolvet, taltioikaa tämä sivu. Sen kuvaamat tapahtumat naurattavat, karmaisevat ja suututtavat teitä vielä vuonna 2103.

Huhtikuussa 2003 Kustannus Oy Kolibri tuo Suomen markkinoille suomeksi käännettynä Dragon Ball -sarjakuvan.

Heti samassa kuussa huhtikuussa 2003 Turkulainen-lehdessä klassinen nimimerkki "Huolestunut perhenisä" kuin tilauksesta moittii Dragon Ball -sarjakuvaa. Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore kirjoittaa Eduskunnan naisverkostolle "erittäin huolestuneen kirjeen", jonka perusteella - teokseen tutustumatta, sitä sivuakaan lukematta - naisverkoston työvaliokunta, allekirjoittajana Susanna Rahkonen, tekee eduskuntakyselyn teoksen vetämisestä myynnistä. Kolibri vetää teoksen vapaaehtoisesti myynnistä. Päivi Räsänen tekee oman lakiesityksensä kaiken audiovisuaalisen lapsipornon kieltämiseksi. Lakialoitteen johdannossa hän mainitsee nimeltä Dragon Ballin, josta hän itse sanoo että "ei ole teokseen tutustunut eikä näin ollen voi ottaa siihen kantaa". Räsänen toteaa omasta aloitteestaan kuitenkin, että "Mikäli Dragon Ball ei ole lapsipornoa, silloin laki luonnollisesti ei sitä koske."

Pedofiileja ja lapsipornoa nämä ihmiset ilmeisesti lähtivät ajamaan takaa ja ottamaan kiinni. Se apaja veti vesiperän. Sen sijaan heidän nuottaansa tarttui maailman tämän hetken suosituin ja luetuin sarjakuva sekä Suomen aktiivisimmat sarjakuvien harrastajat, tuhannet mangan ja animen fanit, jotka olivat kiukkuisia kuin ärmätit.

Kysyin Eduskunnalta, ketkä olivat eduskunnan naisverkoston työvaliokunnan jäseniä vuonna 2003. Minulle vastattiin ketkä istuvat työvaliokunnassa vuonna 2004:
Naisedustajien verkosto 2004: Naiskansanedustajien verkoston työvaliokunnan puheenjohtajana 2004 toimii kansanedustaja Mikaela Nylander (Rkp) ja varapuheenjohtajana kansanedustaja Susanna Haapoja (keskusta). Työvaliokunnan muita jäseniä ovat kansanedustajat Minna Lintonen (SD), Raija Vahasalo (Kok), Minna Sirnö (Vas) , Tarja Cronberg (Vihr) ja Päivi Räsänen (KD). Työvaliokunnan varajäseniä ovat kansanedustajat Aila Paloniemi (Kesk), Susanna Rahkonen (SD), Sirpa Asko-Seljavaara (Kok), Annika Lapintie (Vas), Irina Krohn (Vihr), Eva Biaudet (Rkp) sekä Leena Rauhala (KD).
Ystävällisin terveisin
Rainer Hindsberg/Eduskuntatiedotus
Jos Eduskunnasta kysyisi, kuka oli Suomen pääministeri vuonna 1959, vastattaisiinko sieltä että pääministeri on tänä vuonna Matti Vanhanen?

Helena Molander, Mannerheimin Lastensuojeluliiton lapsiasiahenkilö, tuo asian Ilta-Sanomien tietoon (kertoo IS 9.1.2004). Ilta-Sanomat tarttuu empimättä myyvään herkkupalaan ja tekee asiasta tasapainottoman ja tosiasioita uhmaavan uutisen, joka on luettavissa täällä. Yleensä toimittajien tapana on teeskentellä olevansa puolueettomia ja avoimen kriittisiä joka suuntaan. Tämän artikkelin laatijat eivät sitä tee. Sitä on mahdollista kunnioittaa rehellisyyden osoituksena.

Sivuhuomio: Uutisen oheiskolumnissa tituleerataan Japania maana, jossa "miljoonat koulutytöt" harrastavat prostituutiota. Lähdettä ei mainita. Mainichi Daily News on uutisoinut vuoden kuluessa joitakin tällaisia tapauksia. Uutiset ovat sensaationhakuisia ja epämääräisiä, mutta julkaisun päivittäisenä lukijana silmiini on sattunut vuoden aikana kahdeksan tällaista tapausta. Pikaisella laskutoimituksella selviää, että jotta kokoon kertyisi ne miljoonat, siis vähintään 1 000 001 kpl, niin päivänvaloon tulleiden tapausten uutisointivauhdilla kestäisi 125 000 vuotta, ennen kuin ne miljoonat ovat koossa. Toivottavasti Ilta-Sanomat on silloin vielä olemassa uutisoimassa että se oli oikeassa. Julkaisee Mainichi toki paljon muitakin uutisia. Japanin yhteiskuntaa on järkyttänyt vastikään kesäkuussa 2004 koko maan historian ensimmäinen ampumistapaus metrossa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sellaiset tapaukset ovat arkipäivää ja pikku-uutisia. Se ei merkitse kummempaa kuin mitä se merkitsee. Asiasta on kuitenkin ehkä hyvä mainita.

Journalismissa tunnetaan sääntö, että irrallisten lauseiden ja väittämien irroittaminen asiayhteydestään on huonoa journalismia. Sillä voidaan todistaa mitä tahansa mistä tahansa. Toimittaja, joka irrottaa vaikka lauseen presidentin uudenvuodenpuheesta, ja käyttää sitä irti kokonaisuudesta, on huono toimittaja, ja häntä yleensä nuhdellaan. Sellaista pidetään halpamaisena ja laiskana toimitustyönä. Mutta kun tarkastellaan yksittäisiä kohtauksia kirjoissa, elokuvissa, TV-ohjelmissa - ja sarjakuvissa, ja paheksutaan niitä irrallaan tarinasta, sen motiiveista, kuvauksesta ja kokonaisuudesta, se ei olekaan enää huonoa journalismia - se on totista tiedettä.

Lähihistoriamme loistavin esimerkki sen tieteen tieteellisyydestä oli 23.5. Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Väestöliiton verkkosivuillaan julkaisema vetoomuksen nimellä kulkeva julkilausuma, jonka allekirjoittivat sellaiset tunnetut sarjakuvan asiantuntijat ja ystävät kuin mm. Eeva Kuuskoski. Julkilausuman syytökset sisältyvät ensimmäiseen kappaleeseen: "Tarinassa on mukana vanha ukko joka tahtoo katsella alastomia tyttöjä, himoitsee kosketella pikkutyttöjä ja kerää heidän pikkuhousujaan. Vastineeksi tytöt saavat lahjoja. Tytön vilauttaessa kuvatekstinä ukon kohdalla on ROISKIS. Sarjakuvassa mm. juotetaan salaa unilääkettä tytölle ja käytetään seksuaalisesti hyväksi. Tyttöjä pakotetaan pukeutumaan eroottisiin asuihin seikkailun ajaksi. --- Nämä kohtaukset normalisoivat pedofiliaa, tekevät sen toistuvaksi, luonnolliseksi, tavanomaiseksi ja hyväksytyksi osaksi lasten ja aikuisten välistä toimintaa. Tässä paha kuvataan hyväksyttävänä, mikä vääristää lapsen ymmärrystä oikeasta ja väärästä ja heikentää ymmärrystä seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta."

Tuon kun olette lukeneet, suosittelen tutustumaan Valtion Elokuvatarkastamon tarkastusperusteisiin jotka ovat kuin toisessa maassa tai aivan vieraalla planeetalla kirjoitettuja. Niissä todetaan puolestaan tällaista:

"Olennaista on, että väkivaltaa sisältävät ohjelmat, etenkin ns. väkivaltaviihde, vaikuttavat vakavimmin psyykeltään hauraisiin, sosiaalisesti irrallisiin ja jo ennestään väkivaltaisiin lapsiin ja nuoriin."

Olennaista? Minulle ovat asiantuntijat huutaneet korvaan niin kauan kuin muistan, lapsesta asti, kuinka sarjakuvien lukijasta ja animaatioiden katsojasta tulee nuorisorikollinen, natsi, juoppohullu ja ties mitä vielä. 2000-luvulla nyt myös pedofiili. Ja nyt luen ensimmäistä kertaa, että asiassa olisi jotakin olennaista josta koskaan ei ole puhuttu julkisesti. Kiitän.

Valtion elokuvatarkastamo jatkaa: "Väkivalta on ollut aina osa elokuvan, television ja myös pelien maailmaa, eikä väkivallasta puhdistettuun ohjelmistoon ole mahdollista päästä. Väkivaltaa on kuitenkin varsin monenlaista Chaplinin potkuista äärimmäisen raakaan väkivaltaan. Kuvaohjelman kokonaisuus ja väkivallan tapahtumayhteys ratkaisevat."

"Kuvaohjelman seksuaalista sisältöä arvioitaessa on ratkaisevaa sen mahdollinen haitallisuus lapsen seksuaaliselle kehitykselle. Kulttuuriin liittyvät asenteet ja perinteet ovat seksuaalisen sisällön arvioinnissa erityisen tärkeitä. Esimerkiksi alastomuuteen suhtaudutaan Suomessa saunaperinteestämme johtuen monia muita maita vapaamielisemmin."

Hyvä, meillä on psykologiaa ja psykologiaa. On tiedettä ja tiedettä. Tällaisen uskonnollisen fanaattisen oppiriidan keskellä tavallinen maallikko tarvitsisi jotakin, missä ei ole tulkinnanvaraisuutta. Olisiko apua rikostilastoista? Katsotaanpa.

Valhe, emävalhe, tilasto? Joka tapauksessa tässä on taulukko, jota ette koskaan näe pedagogien, psykologien saati seksologien lähdekirjallisuudessa. (Fredrik L. Schodt: "Dreamland Japan - Writings On Modern Manga, Berkeley 1996.)
Järkevä käytännön johtopäätös: (Seksuaali)rikollisuuden ja sarjakuvien välillä ei ole korrelaatiota. Tämäkö olisi uutinen?

Kaikki vetoomus-uhkaus-kiristys-julkilausuman esimerkit ovat peräisin Dragon Ballin osasta 1. Sattumoisin Dragon Ballia ilmestyi samanaikaisesti neljä osaa. Osista 2, 3, ja 4 ei lausuta sanaakaan. Kuinka kätevää. Minä olisin voinut vastaavassa tilanteessa lausua pitkän vuodatuksen siitä, kuinka Dragon Ball on huono, pitkäpiimäinen tappelusarjakuva, jonka pääaiheena on päähenkilön pitkä matka kohti kamppailutaidon maailmanmestaruutta. Että päähenkilö on koominen sankari, joka puolustaa kaltoin kohdeltuja kliseisen tutuksi tulleen kaavan mukaan, mutta sehän kuulostaisi aivan eri sarjakuvalta kuin mitä Väestöliiton taidearvostelijaraati on lukenut. Kaikkiaan esimerkeissä on kysymys kuudesta, kahdeksasta sivusta 42-osaisen sarjakuvan ensimmäisessä 200-sivuisessa osassa. Kyllä, ne ovat härskejä vitsejä, mutta mikä on niiden merkitys koko kokonaisuuden kannalta? Tähän asiaan Mannerheimin Väestöliitot eivät kiinnitä minkäänlaista huomiota.

Lapsen seksuaalinen itsemääräämisoikeus on itsestäänselvästi tärkeä ja vakava asia. Mutta onko kiellettyä tai jopa älyllisesti mahdotonta puhua vastaavalla vakavuudella lapsen kulttuurellisesta itsemääräämisoikeudesta? Siitä, että vastaavanikäinen nuorison edustaja länsinaapurissa voi ostaa ja lukea tätä paheksuttua Dragon Ballia esteettä? Selvästikään sellainen perusoikeus ei käy Väestöliiton lukuraadin mielessäkään. Sitä ei edes mainita.

Raisa Cacciatore jatkaa esiintymistä useissa lehtihaastatteluissa pitkin kevättä ja kesää. Lukuisilla foorumeilla hän esittää näkemyksiään sarjakuvan vahingollisuudesta, mikä perustuu hänen kiistettyyn väitteeseensä siitä, että sarjan naispäähenkilö on "pikkutyttö". Se vaikuttaa asiantuntijoiden ikiomalta päähänpistolta, josta on tullut pinttymä. Bulman käsittäminen pikkutytöksi on kiistetty lukuisia kertoja mitä erilaisimpien henkilöiden toimesta.

Syyskuussa 2003 vetoomus selittämättömästi katoaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton verkkosivuilta. Sitä ei enää löydä edes julkisesta vanhojen artikkeleiden arkistosta, joka muuten on laaja. Egmont-kustannus ilmoittaa ryhtyvänsä julkaisemaan suomeksi Ranma 1/2:a.

Meillä on sarjakuva, jonka 1. osassa on seksivitsejä, 2. osassa pikkuhousu- ja pieruhuumoria, ja 3. ja 4. osassa tappeluhuumoria, joka perustuu siihen että kamppailuturnauksen osanottajat ovat alan taitajia ja tietävät mitä tekevät. Kuten mainos sanoisi, "kuvatut henkilöt ovat alan ammattilaisia, älä toista temppuja kotona".

Mihin lokeroon me tällaisen sarjakuvan työntäisimme? Valmiita malleja ja valmiita lokeroita ei ole. Tai onhan niitä, mutta jos sitä yrittää survoa johonkin valmiiseen hyllyyn, sille tekee vääryyttä.

Jos pistämme sen myyntiin pornokauppaan, vimmastuneet asiakkaat haluavat rahansa takaisin, koska se ei ole kyllin pornografinen. Osat 3 ja 4 eivät lainkaan. He saisivat rahansa takaisin.

Jos laitamme sen lastenhyllyyn amerikkalaisen supersankariroskan viereen, vimmastuneet vanhemmat vaativat sen poistamista myynnistä, koska se on jotain muutakin kuin surutonta seikkailua.

Lasten sarjakuva länsimaisen määritelmän mukaan: Viatonta, konservatiivisen vaaratonta hoopoilua, joka ei uhkaa ketään eikä mitään.

Aikuisten sarjakuva länsimaisen mittapuun mukaan: Ei huumoria, ei seikkailua, vaan loputonta hinkkausta joka puuduttaa niin ylä- kuin alapään.

Lastenpsykiatri tai innokas ammattikasvattaja joka lukee osan 1, sokeutuu välittömästi osille 3 ja 4, ja hänen pitääkin sokeutua, koska muuten hänen lokerointinsa ei toimisi. Hän on henkilö, jonka ammattina ja elämäntehtävänä on etsiä vaarallisia asioita, ja varoittaa niistä mahdollisimman monia. Joskus tulee väärä hälytys. Hyvin käsitettävää.

Käsittämätöntä on sen sijaan se, että rakkaat asiantuntijamme saavat oman yksipuolisen kantansa julkisuudessa täydellisesti lävitse kenenkään esittämättä yhtäkään kriittistä kysymystä. Asia saa edetä kaikessa rauhassa ostoboikotista eduskuntakyselyihin ja lakialoitteisiin asti, samalla kun kaikki muut vasta haukkovat henkeään ja yrittävät ylipäätään käsittää tapahtunutta. Koko kevään ja kesän asiantuntemuksen viralliset edustajat hallitsivat televisio- ja lehtikeskustelua suvereenilla yksinoikeudella. Vastineita, oikaisuja tai toisenlaisia näkökantoja ei julkaistu edes lehtien mielipidepalstoilla, joille kyllä kelpasivat hysteriaa lietsovat mielipiteet.

Tämänkaltaisesta asiasta olisi hyödyllistä harrastaa kansalaiskeskustelua, mutta sille asettaa huomattavia rajoituksia se tosiseikka, että asiantuntijat keskustelevat vain itsensä kanssa, vain julkisuudessa, ja vain tilatuissa lehtihaastatteluissa, joissa surutta julkituodaan kaikkein epätieteellisimpiä ja ehdottomimpia väitteitä. Minulle tarjoutui maaliskuussa 2004 ensimmäinen tilaisuus esittää lehdistössä toisenlainen näkökanta. Siihen tilaisuuteen tartuin. Kun tuuli oli kääntymässä, mitä teki Ilta-Sanomat? Julkaisi kolumnin, jossa hysterikoiksi leimattiin Dragon Ballin puolustajat, jotka kehtasivat asettua hyvin rasvattua asiantuntija- ja virkamiesyhteiskunnan koneistoa vastaan. Sellainen omistautuminen asialle on kieltämättä tyylikästä.

Väestöliitto on lokerointinsa tehnyt, ja valinnut kaikista leimaavista lokeroista ylivoimaisesti pahamaineisimman, loukkaavimman ja sensaatiomaisimman: pedofilian. Koko argumenttirakennelma joko seisoo tai kaatuu sen myötä, onko Dragon Ballin naispäähenkilö pikkutyttö. Ja pikkutytöksi Raisa Cacciatore on itsepintaisesti Bulmaa nimittänyt, niin Helsingin Sanomissa kuin Seura-lehdessä. Cacciatoren lausuntoja toistettiin orjallisen kuuliaisesti myös 13 järjestön vetoomuksessa.

Voisin tehdä jopa mielestään pikkutytön tunnistaneelle asiantuntijalle myönnytyksen. Jokaisen Dragon Ball-kirjan hahmoesittelyssä mainitaan että Bulma on 16-vuotias, mutta eihän kaikkea mitä lukee, tarvitse uskoa. Unohdetaan siis kokonaan se, minkä ikäiseksi Bulmaa väitetään. Katsotaan sen sijaan miltä tämä pikkutyttö näyttää.

Katson Dragon Ballin 1. osan sivua 135, ja ihmettelen. Bulma nähdään sivukuvassa suihkussa. Hänellä on naisen rinnat. Hänellä on naisen lantio. Onko hänellä häpykarvat, sitä emme tiedä, sillä hänen alapäätään ei kuvata. Kaksi kysymystä herää. Tämäkö on pikkutyttö? Jos tämä kuvattu hahmo on pikkutyttö, niin mikä sitten on tarinan varsinainen pikkutyttö, Chichi? Sikiökö? Ja kun kerran minkäänikäisen naishahmon alapäätä ei tässä "pornosarjakuvassa" nähdä, niin miten perustellaan Aamu-TV:n tokaisu "Kovaa pornoa! Todella kovaa!" Minulla kun on ollut sellainen käsitys, että pornossa naishahmojen alapäitä näytetään ja kovassa pornossa niihin työnnetäänkin jotakin.

"Kovan luokan pornoa, sen luokan pornoa ei livenä löydä", totesi ykkösen Aamu-TV:n juontaja keskustelussaan kulttuuriministeri Tanja Karpelan kanssa. Ja päivittelipä samassa, että kyseistä tuotetta on saatavilla "maitokaupasta". Ministeri Karpela myös otti suhteellisen voimakkaasti kantaa asiaan, vaikka mainitsi että "ei ole itse tutustunut tuotteeseen". Puhekuplan keskustelulistalla huomautettiin Aamu-TV:n railakkaasta show-asiaviihteestä että "Aamuteevessä tänään Mannerheimin Lastensuojeluliiton Juha Aromaa puhui vasten parempaa tietoaan ja heitti lisää vettä myllyyn mm. valehtelemalla, että DB:ssä se ukko koskettelee Bulmaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu."

Yksi monista asioista, joista olen halunnut kysyä Raisa Cacciatorelta, on kysymys siitä, minkä ikäinen henkilö sitten yleisesti ottaen on pikkutyttö. Onko 5-vuotias pikkutyttö? Totta ihmeessä. Onko 10-vuotias pikkutyttö? Monissa asioissa on, toisissa ei. On asioita joissa häneltä jo edellytetään vastuunkantoa niin koulussa kuin kotona. Onko 15-vuotias pikkutyttö? Oikeastaan ei. Häneltä edellytetään aikuismaista käyttäytymistä, ja myös sukupuolinen vastuu on jo mukana kuvassa. Bulma on 16-vuotias ja näyttää 16-vuotiaalta. Jos 16-vuotias on pikkutyttö, olisin enemmän kuin utelias kuulemaan, missä iässä tämän Väestöliiton mallin mukaan sitten murrosikä alkaa. 30-vuotiaanako? Jos 16-vuotiaiden asiakkaiden kohtelu pikkutyttöinä ja -poikina edustaa yleisesti Väestöliiton harjoittaman sukupuolivalistuksen laatua, alan minäkin olla erittäin huolissani. Sanotaanko heille kuten pikkutytöille ja -pojille, että teidän ei tarvitse asiasta mitään vielä tietää, tulkaa takaisin kymmenen vuoden päästä?

Jos kyseessä oleva tulkinta "pikkutytöstä" perustuu siihen että Bulma tirskahtelee ja hänellä on suuret silmät, niin tulkinnan perusteet ovat niin ummikkomaiset, että niiden käyttäminen hipoo anteeksiantamattomuutta. Älkää vain sanoko minulle, että tarmokkaat sukupuoliroolikriitikot, jotka vastustavat mainosten, naistenlehtien ja miestenlehtien naiskuvaa - ja tekevät sen erittäin hyvästä syystä - ovat erehtyneet pitämään Bulmaa pikkutyttönä, koska hänellä ei ole länsimaisen viihteen naisihanteen mukaisia kahden litran silikoneja.

Jos naishahmolle piirtää isot rinnat, niin syyllistyy vääristyneen naiskuvan levittämiseen. Jos naishahmolle piirtää pienet rinnat, niin silloin hahmo on pikkutyttö, ja syyllistyy pedofiliaan. Ainoa ratkaisu lienee jättää naishahmot kokonaan sarjakuvasta pois, jolloin syyllistyy sukupuolisyrjintään. Elämä on mielenkiintoista, kun on vaihtoehtoja. Asiantuntijat saisivat kertoa, mitä lempoa he oikein haluavat.

Sen sijaan tarinassa useassa kohtauksessa villi pikku apinapoika ui vedessä pippeli paljaana. Tähän voisikin ehkä puuttua, mutta juuri tätä ei Mannerheimin Väestöliittojen vetoomuksessa edes mainita. Kaikkein lähimpänä "pedofiliaa" Dragon Ball käväisee kohtauksessa jossa esiintyy tarinan oikea pikkutyttö Chichi, ja Son Goku. Son Goku, joka viattoman tottumattomana ei osaa erottaa tyttöjä ja poikia toisistaan, tutkii onko Chichi tyttö potkimalla tätä haarojen väliin. Siis potkimalla. Yksikään asiantuntija ei ole lausunut tästä kohtauksesta yhtäkään moitteen sanaa.

Asiantuntijoiden viisaus on selvästikin tässä tapauksessa kerrankin minun tavoittamattomissani. Ilmeisesti meillä on eri käsitys sarjakuvasta, pornosta, ja naishahmojen anatomiasta. Ehkäpä kaikesta.

Järjestöjen vetoomuksesta osoittautuu että japanilaisen sarjakuvan semantiikka on tuntematonta. "Tyttö nostaa hametta vanhan ukon edessä, kuvassa lukee roiskis." Kieltämättä kesti kolme viikkoa ennen kuin tajusin, että kirjoittajalle oli tullut mieleen jotakin muuta kuin japanilaisen sarjakuvan ja elokuvan tuttu vanha symboli, verensyöksy nenästä. Se ei olekaan siis kaikille yhtä tuttu eikä vanha. Asia korjaantuisi lukemalla sarjakuvia. Sarjakuviin kun yleensä tapaa saada tuntuman lukemalla niitä. Mutta eihän se käy, koska ne ovat jotain mitä lie lapsipornoa.

"Eroottinen asu" tarkoittanee puputyttöpukua. Onpas eroottista. Joka tapauksessa, kun Bulma joutuu pukeutumaan siihen, hän moittii sarjan piirtäjää. Hienous menee täysin ohi Väestöliiton lukuraadilta.

Lapsen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden heikentyminen viitannee siihen, kuinka Kamesennin kiristää palveluksen haluamalla hiplata Bulman rintoja. Bulmahan ei tietenkään sellaiseen itse suostu. Hän kiristää vuorostaan muotoaan muuttavaa possua Oolongia muuntautumaan itsensä näköiseksi. Bulman sijasta Kamesennin hiplailee sikaa (hiplailua ei näytetä), mutta menee ilmeisesti liian pitkälle, koska Bulma suuttuu ja lyö Oolongia sanoen "Idiootti, teit minusta pervonaisen".

Pikkuhousuhuumorin huipentumana osassa kaksi Oolong voisi toivoa taikalohikäärmeeltä mitä tahansa. Siis todellakin mitä tahansa. Mutta koska hänellä on kiire, ja hänen ajatuksissaan vain yksi ainoa rata, hän sanoo sen mitä ensiksi mieleen tulee, ja huutaa "tahdon naisten pikkuhousut!" Mistä häntä sitten pilkataankin. "Mitä aiot tehdä pöksyilläsi?"

Opetus? Seksillä ei kannata kiristää, idiootit saavat mitä ansaitsevat, ja kaikessa absurdiudessaan käy päivänselväksi, että koko teosta ei kannata ottaa vakavasti.

Väestöliiton vetoomuksessa todetaan: "On tärkeää että nimenomaan 12-16-vuotiaille selitettäisiin erityisen tarkasti, että seksuaalisuus on ihmisen sisäinen voimavara (ei kaupan väline), opetettaisiin siihen liittyvät rajat ja normit (eikä niiden ylityksiä), painotettaisiin sitä että seksuaaliset loukkaukset on kielletty, ja että jokaisen (myös omaa) koskemattomuutta ja intimiteettiä on tärkeää kunnioittaa." Näinhän Dragon Ball nimenomaan opettaa, kuten edellä on havaittu! Reima Mäkinen kirjoitti kvaak.fi -portaalissa artikkelissaan vielä lisää: "Sensuurin kouriin joutui sarjakuva, jossa pedofiilisiä ajatuksia hautovaa ukkoa paheksutaan sekä pidetään säälittävänä ja naurettavana. Bulman mallia seuraamalla tytöt voisivat ehkä oppia miten lääppijöihin, namusetiin, vilauttelijoihin ja vemputtajiin pitäisi suhtautua. Arvostettu ja hyvämaineinen aikuinen voi siis olla lapsen hyväksikäyttäjä. Dragon Ballissa kukaan ei kuitenkaan hyväksy hänen toimintaansa, eikä alistu pervon uhriksi. Onko tämä se viesti ja toimintamalli, jota tietyt piirit eivät halua lasten tietoon?"

"'Jo on hurjaa. Todella rajua' arvioi tyrmistynyt Väestöliiton seksuaalineuvoja, kouluterveydenhoitaja ja kouluikäisten lasten äiti Erja Korteniemi-Poikela." kertoo Ilta-Sanomat.

Uskokaa tai älkää, sarjakuvat ovat kerrontaa, ja kerrontaan sisältyy dramaturgisia elementtejä. Nuorten ja aikuisten hahmojen sananvaihdot ja seksiasioiden käsittely korostaa teoksessa Gokun hahmon lapsellista naiiviutta ja viattomuutta. Hän lentää pilven päällä, koska vain viaton ja puhdassydäminen pystyy tekemään niin. Bulma ei sellainen selvästikään ole, se käy ilmi jo ensimmäisiltä sivuilta. Jos Bulmaa pitää väenväkisin pikkutyttönä vielä ensimmäisten 20 sivun jälkeen, on kyseessä niin omituinen pikkutyttö, että kysymys ei ole enää todellakaan Bulmasta, vaan ongelma on niillä jotka käsittävät hahmon pikkutytöksi. Ja paha ongelma onkin. Keskustelufoorumeilla sarjakuvaharrastajat ovat sanoneet asian paljon suoremmin: "Jos Dragon Ball on lapsipornoa, minä syön kilon lemmikkisian -yhdyskuntajätettä-".

Näyttää pahasti nyt siltä, että Väestöliiton suhtautuminen Dragon Balliin on osoitus mahtavasta medialukutaidottomuudesta. Kirjaa voi lukea useammallakin tavalla kuin sillä mikä työn, levon tai sairauden johdosta ensiksi mieleen tulee, ja tähän asiaan palaamme kohta.

Absurdia huumoria on kahta lajia. On nonsenseä, jonka mielekkyys on siinä että siinä ei ole mitään mieltä, ja sitten ylivetämistä, jossa asioita liioitellaan niin burleskilla ja mahdottomalla tavalla, että kukaan ei voi ottaa sitä vakavasti. Dragon Ball on luonteeltaan jälkimmäistä.

On ihmisiä, joihin absurdi huumori luonnostaan ei vain pure. He eivät pysty käsittämään sitä, koska he haluavat käsittää sen. Jokainen, joka rakastaa absurdeja vitsejä, ja kertoo niitä muille, huomaa heti että on ihmisiä, jotka eivät vain naura. Ei se mitään. Pitää vain todeta, että jaha, tämä ei sitten mennyt läpi.

On tietysti liikaa vaadittu, että ammattipsykologit tunnistaisivat tämän psykologisen piirteen itsestään, kyvyttömyyden ymmärtää burleskia. Jokainen humoristi sen sijaan on kyllä siitä tietoinen.

Olennainen kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä sarjakuvien yhteydessä pitäisi kuunnella kaikista mahdollisista maailman ihmisistä juuri niitä neropatteja, joiden mielestä elämä ei ole leikin asia? Asiahan ei minulle kuulu, mutta minä vain kysyn, sanoisi Masa Niemi.

Hokusain keksimä sana "manga" tarkoittaa "rumia kuvia". Rumia, koska ne olivat luonnoksia, joissa ei ollut puupiirrosten edellyttämää asetelmallisuutta eikä niiden edellyttämiä aiheita. Sarjakuva on lähtökohtaisesti karrikointia, jossa kaikkea maan ja taivaan alla pannaan halvalla. Jos sen huumori ei aina kaikkia jaksa naurattaa, sille ei voi mitään. Kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten, ja se on maailman laki.

Jos halutaan kieltää taiteesta fantasia ja leikki, silloin olen samaa mieltä siitä, että se ei tosiaan ole leikin asia.

Kaiken kaikkiaan vetoomuksen nimettömäksi jäänyt kirjoittaja, ensimmäinen allekirjoittaja Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila, ottaa harteilleen tavattoman suuren todistustaakan. Pelkkiä ehdottomuuksia. Ei yhtäkään "voi", tai "on mahdollista"-ilmaisua. Tässä on totuus, koko totuus, piste. Tämä sarjakuva antaa lukijalleen pedofiilisia yllykkeitä. Mikään muuta ei ole ajateltavissa. Tämäkö on tieteellistä analyysia ja kielenkäyttöä?

Humanististen tieteiden koko idea on juuri siinä, että lopullisia totuuksia ei ole. Humanistinen tiede synnyttää keskustelua. Keskustelu synnyttää lisää keskustelua. Keskustelu on se arvo ja päämäärä sinänsä, se on keino jolla rikastutamme kuvaamme maailmasta.

Vetoomus-julkilausuma-mielipidekirjoituksen nimettömäksi jäänyt kirjoittaja kuuluu selvästi niihin harvinaislaatuisiin ihmisiin, joilla on hallussaan koko totuus. Valitettavasti todellisessa elämässä asioita ei voi kukaan sanella kenellekään, vaan on oltava valmiutta keskusteluun ja kompromisseihin. Kuinka paljon tilaa edes vähäiselle kompromissille Väestöliitto - MLL - Kirkon Nuorisasiain Keskus - Pelastakaa Lapset -etc:n vetoomuksesta löytää?

Tällaista ehdottomuutta lastensuojelun hovitoimittajat kutsuvat valistuneisuudeksi. Valistuksen, sen oikean 1700-luvun ranskalaisen valistuksen keulakuva oli Voltaire, jolta jäi elämään ajatus järkevän kohtuuden tähdellisyydestä. Onko käsiteltävänä olevassa vetoomuksessa jälkeäkään järkevästä kohtuudesta? Edustaako sitä järkevää kohtuutta Raisa Cacciatoren sanomalehtilausuma, että Dragon Ball on kiellettävä kaikilta, täysi-ikäiset mukaanluettuna? Onko järkevää kohtuutta, että eduskunnan naisverkosto teokseen itse lainkaan tutustumatta vaatii sitä pois myynnistä? Onko järkevää kohtuutta, että Päivi Räsänen tästä innostuneena määrittelee Dragon Ballin eduskunnassa "ilmeiseksi lapsipornoksi"? Edustaako mikään tästä vähimmässäkään määrin valistuneisuutta?

Jos ne sarjakuvassa vilahtelevat pikkuhousut ja muu "pedofiliaan yllyttävä" aines on tieteessä niin kiistatta, kenenkään lausumatta poikkipuolista sanaa, vahvistettu ja todistettu tosiasia kuten eräässä mainiossa vetoomuksessa väitetään, on allekirjoittaneilla ollut runsaasti aikaa osoittaa väite todeksi viittaamalla asiasta ilmeisesti tehtyihin tutkimuksiin. Mahdollisuuksia siihen on ollut jo aivan ensimmäisestä vetoomuksesta alkaen. Yhtäkään lähdeviitettä ei ole missään yhteydessä mainittu.

Harrastajien keskuudessa on luettu referaatteja Yhdysvaltojen Comics Coden tieteellisestä perustelusta, järkälemäisestä aikoinaan ajankohtaisesta tilaustyöstä vuodelta 1954: Fredric Wertham: Seduction of the Innocent. Se lienee sarjakuvien vaikutuksen tutkimuksen viimeisin sana, vasta 50 vuoden takaa, niiltä vanhoilta hyviltä nostalgisilta vuosilta, joilloin koululaisille opetettiin viimeisimmän niinikään tieteellisen tiedon pohjalta, että ydinpommilta voi suojautua ryömimällä pulpetin alle. Sillä teoksella oli vaikutuksensa. Kuten Marshall McLuhan huomautti, "typerinkin idioottirikollinen oppi sanomaan 'Juu, sarjakuvia minä olen lukenut koko ikäni, ne just teki musta tämmöisen'." (Väline on viesti).

Werthamin "tutkimat" sarjakuvat olivat maailmansodasta palanneiden miesten piirtämiä kovakouraisia tekeleitä, joita nykypäivänä luetaan niiden sisältämän tahattoman huumorin takia. Yleisesti tänä päivänä ollaan sillä kannalla, että vahingollisinta niissä on niiden tarinoiden typeryys. Unohtaa ei myöskään pidä nostalgia-arvoa. Ne ovat todistuskappaleita McCarthyn ja vetypommin ajalta. Werthamin "Mein Kampf" ei vaatinut ikinä sarjakuvia totaalisesti kiellettäväksi. Hän suositteli ikärajoituksia, miten niitä sitten valvottaisikaan. Poliitikot eivät tyytyneet siihen. He määrittelivät 1954 Comics Coden, jonka neronleimauksia olivat seuraavat periaatteet:

- Rikollista ei saa kuvata myötätuntoisessa valossa.
- Rikollisten menetelmiä ei saa kuvata siten että niiden avulla voisi suorittaa rikoksen.
- Poliiseja, tuomareita, hallituksen edustajia ja kunnioitettuja instituutioita ei saa kuvata epäkunnioittavassa valossa.
- Jokaisessa tapauksessa hyvän tulee voittaa paha ja rikollisia rangaistaan väärinteoistaan.

Luettelo jatkuu vielä monta sivua ja antaa yksityiskohtaiset rajoitukset taiteilijalle siitä, miten hänen tulee kuvata yhteiskuntaa ja ympäröivää todellisuutta. Kaikki tämä voidaan tiivistää näppärästi yhteen lauseeseen, jonka lausui Fredrik Wertham itse: "Sarjakuvien oletetaan olevan satuja." (Ja mitä ovat sadut, saako kysyä? Prinsessa Ruususen vanhimmassa tunnetussa versiossa Prinssi saapuu Ruususen lasiarkun luo, ja raiskaa nukkuvan prinsessan. Sadut ovat faabeleita ja metaforia jostakin toisesta. Mitä pitäisi ajatella Punahilkasta, joka kysyy sängyssä makaavalta sudelta "miksi sinulla on noin suuri" moneen kertaan? Punahilkka oli oman aikansa Dragon Ball, joka varoitti lapsia oman aikansa susihukista. Älä mene tyttö hyvä metsässä vieraan miehen matkaan. Haluaisin nähdä Väestöliiton ponnistelevan Grimmin ja Perreaultin satujen kieltämiseksi.)

Laajan paheksunnan voimalla aikaansaatu Comics Code, jota tähän päivään mennessä ei ole kumottu, osoittautui tehokkaaksi. Elinvoimainen sarjakuvalehdistö käytännössä hävisi Yhdysvaltojen markkinoilta. Rajoitusten ansiosta jäljelle jäi vain kaksi vaihtoehtoa: disneymäiset eläinsarjat ja kirkasotsaiset supermuskelimiehet. Kaikki muu oli siitä alkaen undergroundia. Undergroundin luominen on tavattoman helppoa: tarvitsee vain kieltää se.

Mutta pitää olla iloinen Comics Code -kokeilusta. Se on osoittanut kiistatta, missä määrin julkaisuja sensuroimalla, kertomusten aiheita kieltämällä, ja taiteellisia kuvaustapoja rajoittamalla saadaan nuoriso- ja väkivaltarikollisuus vähenemään ja lopulta täysin loppumaan. Kunhan saataisiin Comics Code vielä ulotettua määräämään uutisten sisällöstä, niin olisimme turvassa kaikelta pahalta, orwellilaisen uuskielen unimaailmassa, onnellisina idiootteina Guy Montagin tavoin.

(Mitä tulee Werthamin metodeihin ja johtopäätöksiin, kirjassaan hän käyttää samaa shokeeraavaa tehokasta tekniikkaa, jota hän kritisoi ja kammoksuu 1950-luvun amerikkalaisissa sarjakuvalehdissä. Hänen väitteensä ja perustelunsa on kyseenalaistettu monesti. Koska emme elä enää 1950-lukua, eivätkä Amerikan Yhdysvaltoja uhkaa enää kommunistihomot, vaan vihollinen on nyt jossakin muualla, Werthamiin viitataan asiallisessa keskustelussa hyvin harvoin. Eilen syntyneitä ja puutteellisesti informoituja ihmisiä lukuunottamatta harva jaksaa ottaa tänä päivänä Werthamia vakavasti.)

Ehkä julkilausuman antaminen voidaan rinnastaa mielipidekirjoitukseen. Mielipidekirjoituksena sitä on parasta pitääkin. Muuten se kaatuu hetkessä omaan naurettavuuteensa ja itsevarmuuteensa. Sen väitteet voisivat ehkä pitää paikkansakin, yleisellä tasolla, mutta käytännössä tässä nimenomaisessa tapauksessa on vain yksi pikku ongelma. Päähänpinttymä siitä, että sarjakuvassa nakuilee pikkutyttö.

Tämäkin on mielipidesivu. Mutta minäpä en kuvittelekaan sen olevan mitään muuta.

On äärimmäisen vaikeaa uskoa että Väestöliiton tyylisellä sanelevalla julistamisella olisi ollut tarkoitus herättää keskustelua. Sellaista tekstiä ei kirjoiteta keskustelun avaukseksi. Se on keskustelun lopetus. Tässä on kaikki mitä kenenkään on tarpeen tietää, ja jos ette usko, aloitamme ostoboikotin, piste. Kuinka ollakaan, keskustelua kumminkin tuli.

Keskustellaanpa siis, mitä tarkoittaa se, että länsimainen lapsi-, seksi- ja lapsiseksipsykologi hyppää kattoon, kun hän saa eteensä jotakin, mikä ei sovikaan hänen tuttuihin tai turvallisiin lokeroihinsa.

Japanilainen sarjakuva sopii ylimalkaan harvinaisen huonosti näihin lokeroihin. Sopikaamme, että se on aikuisten sarjakuvaa, ja sitten tulee eteemme jokin sellainen teos kuin Yokohama Kaidashi Kikou, jossa ei ole yhtään alastomuutta, ei lainkaan väkivaltaa, eikä edes yritystäkään puhkinaurattamiseksi, ja joka on kaikkein syvimmin aikuinen sarjakuva, mitä minulla on koskaan ollut kunnia lukea. Lapset tuskin lukisivat sitä. Se olisi ehkä heistä tylsä. Mutta eihän se olisi länsimaisen kliseen mukainen aikuisten sarjakuva, koska siitä puuttuu kokonaan seksi ja väkivalta. Joten mitä se on?

Mitä me teemme tällaisilla lokeroilla? Kuka ylipäätään on keksinyt, että sellaisia on oltava? Mihin niitä tarvitaan?

Nyt herää totinen kysymys, aluksi täysin selittämätön ja käsittämätön kysymys siitä, miten ihmeessä asiantuntija oikein tätä sarjakuvaa lukee. Hän näkee siinä tapahtumia, eleitä, kuvia ja vuorosanoja, jotka muuttuvat hälyyttäviksi ja pahaenteisiksi, jos ne siirtäisi tosielämään. Psykologi tunnistaa aineistosta lahjontaa, kiristystä, uhkailua, sun muita konsteja, jotka kuuluvat jokaisen namusedän työkalupakkiin.

Jos psykologi kokeilisi, sopiiko malliin irstaasta vanhasta äijästä ja nuoresta naisesta hyväksikäytön subjekti-objekti-asetelma, niin silloin hän joutuisi huomaamaan että kuvio toimii myös toisinpäin. Bulma käyttää yhtä ronskisti ja empimättä kaikkia vastaantulevia ukkeleita hyväkseen, jos hän hyötyy siitä jotakin. Tämä olisi kuitenkin hänen mallinsa kannalta ongelmallinen asia. Se tekee sen moniselitteiseksi. Samaa peliä voi pelata kaksi.

Mikä kauheinta, tässä sarjakuvassa kaiken huipuksi käsitellään seksiä humoristisesti. Siitä suorastaan tehdään pilkkaa. Kaikki lähentely-yritykset päättyvät naurettavasti. Ensin Goku torjuu Bulman puhumalla likaisesta takapuolesta. Sitten Bulma nostelee hametta tietämättä että hänellä ei ole pöksyjä. Sitten Bulma suostuttelee sian muuntautumaan itsensä hahmoiseksi ja ärisee että possu teki hänestä pervonaisen. Ja vanhan irstaan äijän koko säälittävyys tulee ilmaistuksi täydellisesti repliikissä "Kannatti elää näin vanhaksi, se oli sen arvoista." Niinpä kai.

Väestöliitolla ja Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on asiantuntijoita, jotka ovat omistaneet koko elämänsä sukupuolielämän tutkimiselle ja siitä valistamiselle. Nyt he saavat eteensä sarjakuvan, joka suoraan sanoen halventaa seksiä, ja tekee siitä koomista, typerää ja idioottimaista. Dragon Ballin seksihuumori ei ole kaksimielistä ja hyväntuulista Benny Hillin tyyliin, vaan absurdia ja pistävää. Seksologille Maailman Ainoa Tärkeä Asia ja Elämän Tarkoitus esitetään Dragon Ballissa nihkeänä pöllömäisyytenä. Onhan se toden totta törkeää! Suorastaan jumalanpilkkaa seksialan asiantuntijoille, jonka koko ammatillinen ura ja elämänsisältö on ihmisten haarojen välissä. Kuinka voi kuvitella, että reaktiota ei olisi odotettavissa? Voisi suorastaan kysyä, tästäkö koko meteli juuri johtuukin.

Son Goku ei piittaa sivuhahmojen parinmuodostus- ja tissileikeistä. Bulma hylkää lohikäärmekuulat heti, kun hän löytää viereltään poikaystävän, mutta Son Goku jatkaa seikkailuaan. Hänellä on elämässään päämäärä. Hän pyrkii aste asteelta voimakkaammaksi kunnes hänestä tulee maailman vahvin. Hän antautuu ankariin harjoituksiin, tekee ihmisten hyväksi sankaritekoja, herättää lohikäärmekuulien avulla intiaanipojan isän kuolleista, ja jatkaa matkaansa pilven päällä. Hän kääntää selän opettajansa ja ystäviensä nihkeänpöllölle yhden asian liikkeelle, ja pyrkii toisaalle, ylemmäksi. Ei tämä ero tulisi näkyviin, ellei sitä kuvattaisi. Onko kiusallista, että näin selvästi näytetään, että sankaripoikamme valitsee maailmassa tien joka kulkee muualta kuin rintojen välin kautta? Sehän olisi kuin itse päättäisi omasta elämästään.

Odotan innolla väestöliittolaisen kulttuurikritiikin jatkoa. Mikäli on tarkoitus että tämä toiminta kuuluu Väestöliiton toimenkuvaan (Vetoomuksessa vaaditaan että vääräoppista ajattelua ei saa julkaistussa fiktiossa esiintyä, etsikää se sieltä, minä en enää viitsi, mutta kyllä se sieltä löytyy), siinä tapauksessa on johdonmukaista odottaa että vastaava kriittinen tarkastelu on ulotettava tasaveroisesti kaikkeen kaunokirjallisuuteen, runouteen, kuvataiteeseen, TV-ohjelmiin, elokuviin, teatteriesityksiin, radiokuunnelmiin, jne. Muussa tapauksessa koko närkästyksen ilmaisu on yksittäinen joutava ele, joka on suunnattu sitä taiteenlajia kohtaan, josta perinteisesti on ollut aivan liian helppoa kerätä irtopisteitä. Koko ajatus näin johdonmukaisesta kaikki kentät kattavasta kriittisestä työstä on samalla mahdoton, eikä jatkoa olekaan kuulunut.

Jos halutaan, voin antaa listan tuhannesta kirjasta, jotka voitaisiin kieltää moraalia rappeuttavina syystä tai toisesta. Siinä ovat edustettuna maailmankirjallisuuden kaikki klassikot, ja sen listan voi koota kaivamalla netistä luettelon teoksista, jotka on kielletty Amerikan Yhdysvalloissa milloin missäkin piirikunnassa sillä perusteella että ne menevät yli paikallisen apulaissheriffin vastaanottokyvyn. Hauskaa matkaa Washingtonin-Moskovan-tielle. Minä en sillä matkalla aio olla mukana.

Väestöliittolaisen valistustyön tavoitteiden toteuttamiseksi olisi olemassa paljon parempiakin keinoja kuin taidekritiikki, esimerkiksi oman toiminnan tehostaminen. Tosin, jos Väestöliiton Dragon Ball -argumentaatio kuvastaa sen toiminnan tasoa, on jyrkästi kyseenalaista kuka siitä hetkeäkään hyötyy.

Tätä en aivan heti löytänytkään: Jo huhtikuun alussa 2003 ennen Dragon Ballin ilmestymistä Raisa Cacciatore kirjoitti lehdistötiedotteen jossa aiheena ilmeisesti piti olla sukupuolivalistusta sisältävät CD-ROM-levyt, mutta kyseisessä kirjoituksessa ne jäivät suorastaan sivuseikaksi. Siitä tuli hyökkäys "seksiväkivaltamössöä" vastaan, missä yhteydessä hän ei tietenkään voinut olla mainitsematta erikseen pornosarjakuvia. Siis jo tuolloin oli ilmassa katastrofi joka etsi paikkaa missä tapahtua. Tämä tiedote on merkitykseltään suorastaan Todistuskappale A. Aika mykistävää luettavaa, jo senkin perusteella että lukijalle ei kertaakaan kerrota yksilöidysti mitä sitten on se seksiväkivaltamössö jota monet ovat täynnä. Mistä on kyse? Miettimään jää sitäkin, mitä kummaa on "quick flash"-toisto. Parin täyslaidallisen jälkeen lausutaan muutama sana CD-ROMeistakin, joita siinä piti esitellä.

Valistavia CD-ROMeja ei tuossa niinkään esitellä, mutta sitä vastoin esittäytyy täydessä mitassa asiantuntijan näkökanta maailman menoon. Rehellinen vaikutelmani, heti mykistymistä seurannut, oli että on ajateltava yksinkertaisesti ja selkeästi, että sukupuolikasvattajilla on ollut suuri hätä viime vuosina, ja voi ymmärtää hyvin että sille on ollut perusteitakin. Saa se toki tulla ilmi. Sen pitääkin tulla ilmi. Tästä aiheesta, asiantuntijan huolenpurkauksesta epäkohtia vastaan, julkaisi Suomen Kuvalehti laajan haastattelun kesällä 2003.

Kokonaan toinen kysymys on, korjaantuvatko nämä epäkohdat - mitkään epäkohdat - jotakin Dragon Ballia kieltämällä. Jää kysymään, onko se huhtikuussa 2003 ilmestynyt Dragon Ball todella se kivi kengässä, joka olisi sabotoinut asiallisen sukupuolivalistuksen kaikkina sen ilmestymistä edeltäneinä vuosina, ja jos ei, niin mikä sitten. Olihan meillä ilmestynyt jo 1970- ja 1980-luvuilla sellaisia aikuisten sarjakuvalehtiä kuin Jymy ja Huuli, joissa julkaistiin Robert Crumbin underground-sarjakuvia 10-20 vuotta ajastaan myöhässä, mukaanlukien pahamaineinen huoneentaulu "Perhe joka makaa yhdessä". Raisa Cacciatore muisteli näitä 1970-1980-luvun aikoja nostalgisesti Suomen Kuvalehdessä kesällä 2003. Hänen mielestään, oman ammattinsa näkökulmasta, ne olivat "vanhoja hyviä aikoja". Näin siis Jymyistä, Huulista ja porno-Tarzaneista huolimatta? Mielenkiintoista. Mikä vanhoina hyvinä aikoina oli sitten toisin, jos kerran silloin eivät pornosarjakuvat asiallista sukupuolivalistusta uhanneet? Ja huomatkaa, ne olivat oikeita, todellisia pornosarjakuvia, joihin verrattuna Dragon Ballista ei voi puhua edes samana päivänä. Missä vaiheessa niistä tuli kulttuurillinen ja moraalinen vaara, kuka näin ajattelee, ja miksi?

Ilmeisesti Dragon Ball oli se kuuluisa viimeinen pisara asiantuntijoille, jotka ovat ammattinsa puolesta täynnä seksiväkivaltamössöä. Pakko näin on ajatella, se on ainoa keino selittää järjellisesti kuinka Väestöliitossa luettiin tätä sarjakuvaa niin kuin sitä luettiin. En vain voi olla kysymättä mikä sitten sai heidät hakeutumaan alalle, jonka parissa he joutuvat sen mössön kanssa väkisinkin tekemisiin. Kuka tahansa olisi voinut kertoa tämän heille alun alkaenkin. Minä olisin valmis tarjoamaan live-porno-mössön tilalle sarjakuvia, mutta asiantuntijat varmaan ymmärtäisivät ehdotuksen pottuiluksi.

Maailmassa on aika paljon teoksia, elokuvia, TV-ohjelmia ja näytelmiä, jotka voisi kieltää sillä perusteella että ne eivät ole asiallisia sukupuolielämän kirjelaatikoita eikä siveyskasvatuksen virallisesti hyväksyttyjä oppikirjoja. Niitä on tapana kutsua fiktioksi. Se tarkoittaa sitä että esitetään jotakin mikä on kuviteltua. Sillä on pitkät perinteet, inhimillisen kulttuurin mittaiset. Väestöliitto ei ole aivan vähäistä tuulimyllyä vastaan hyökännytkään. Jos ei muuta, urheudelle voi osoittaa kunnioitusta.

Mitä pitää ja saa esittää lasten- ja nuortenkulttuurissa on sekin aivan eri suuruusluokan kysymys kuin mitä Väestöliitto osaa edes aavistaa. Tästä asiasta olen kirjoittanut erikseen artikkelin Lastenkulttuurin madonluvut jossa kritisoin perinteistä lastenkulttuurin kritiikkiä ja osoitan oikeaoppisuuden vaatimuksen järjettömyyden ja mahdottomuuden. Sillä tapetaan kulttuurista ilo, leikki, ja kaikki kasvatuksellisuus. Sille ei mitään voi, ei sille mitään voi Väestöliitto, enkä myöskään minä. Eronamme on se, että Väestöliitolla ei ole tarvetta pohdiskella, miten vääristynyt maailma heidän vaatimuksistaan käytännössä seuraa. Vaatimuksiaan he saavat toki esittää täysin vapaasti, koska se puhtaan oikeaoppinen maailma on niin mahdoton paikka, että juuri kukaan ei niihin vaatimuksiin voi yhtyä.

On olennainen ero siinä, lojuuko namusedän työkalupakki puskan vieressä vai sarjakuvassa. Nyt nimittäin ei olla puskan vieressä pimeässä puistossa. Edessämme ei ole oikeata elävää lasta, vaan sittenkin sarjakuva, ja sarjakuva nyt sattuu olemaan taideteos, kirjallisuutta.

Mitähän he asiantuntijat sanoisivat kirjallisuudentutkimuksen nykyisistä pulmakysymyksistä. Kuten siitä, että ei lukija vain lue kirjaa, vaan myös kirja lukijaansa, ja että on vaikeata välillä erottaa, kumpi on subjekti ja kumpi objekti, ja että asialla ei ehkä edes ole merkitystä. Markku Eskelinen on pohdiskellut, onko mielekästä puhua kirjallisuudentutkimuksesta ylimalkaan. Kunnollisista taiteen tutkimusmetodeista on tänä päivänä suuri pula. Yhä useammin tutkitaan teoksen luomaa vaikutusta tai vastaanottoa mieluummin kuin itse teosta, koska silloin ainakin saadaan tuloksia, jotka ovat mitattavissa ja vahvistettavissa tai kumottavissa. Kenties 2020 tarkastetaan yliopistoissa väitöskirjoja aiheesta "Japanilaisen sarjakuvan vastaanotto Suomessa vuosisadan ensimmäisellä vuoskymmenellä."

Olennainen itsestäänselvyys, joka on kai kirjoitettava tähänkin, kuuluu että ei ole olemassa ainoata oikeata tulkintaa taideteoksesta. Mistään taideteoksesta. Ei kurjimmasta viihderoskastakaan. Jos teoksia, mitä tahansa teoksia, luetaan esimerkiksi lastenpsykiatrin silmälasien lävitse, saadaan vääjäämättä tulkintoja, jotka ovat täydellisen käsittämättömiä muille lukijoille, joilla ei vastaavia silmälaseja ole. Ne toiset lukijat ihmettelisivät vain, mikä nyt on hätänä, ja pystyvät omaksumaan toisenlaisen tulkinnan erittäin hankalasti ja pitkien ponnistelujen jälkeen. Vaikka se onnistuisikin, ei mikään silti pakottaisi heitä olemaan samaa mieltä toisten kanssa, jotka käyttävät tietyn tyyppisiä silmälaseja.

Niin oikeassa kuin asiantuntijat mahdollisesti periaatteessa olisivatkin, millään sillä ei ole mitään merkitystä, koska käsiteltävänä on taideluomus, eikä pikkutytön raiskaaminen puskassa. Ja koska kyseessä on taideluomus, eikä rikos, niin sitä käsiteltäessä pätevät aivan eri lainalaisuudet, viitekehykset ja jopa täysin eri kielipelit kuin mitä esimerkiksi rikosoikeudessa käytetään. Tai lastenpsykiatriassa.

Taiteella on omat rajansa. Taiteen eräs konventio, suorastaan suuri perinne on, että niitä rajoja halutaan rikkoa. Siinäkin voi mennä liian pitkälle. Missäpä ei voisi. Olisi olemassa täysin järkevä, verifioitavissa oleva kriteeri sille, milloin taide menettää oikeutensa tulla kutsutuksi taiteeksi ja muuttuu rikokseksi. Esimerkiksi: Taide ei kelpaa tekosyyksi rikolliselle toiminnalle niissä tapauksissa, joissa taideteosta luotaessa on tarpeettomasti vahingoitettu ihmisiä ja eläimiä. Se ei saa olla taiteen tarkoitus, joten sellainen taide on hylättävä. Dokumentaarinen kerronta edellyttää inhorealististakin totuudenmukaisuutta, mutta fiktiossa asian laita on toisin. Jos teos olisi voitu luoda muilla menetelmillä, esimerkiksi erikoisefekteillä, silloin niitä on käytettävä. Muutenhan kuka tahansa voisi raahata pikkutytön puskaan, ja huutaa mennessään "olen performanssitaiteilija!"

Edellä oleva on vakava yritys muotoilla raja taiteen ja rikollisuuden välille. Toivon, että se otetaan sellaisena. Ehdotuksessani piirretty raja ei kulje ainoassa mahdollisessa paikassa, mihin se voidaan piirtää, mutta se kulkee sellaisessa paikassa, missä voidaan samalla kunnioittaa taidetta ja samalla suhtautua rikoksiin vakavasti.

Esimerkiksi siitä, että jokin sarjakuva ei aika ajoin täytä tiettyjä laadullisia ja sisällöllisiä kriteerejä, on tavattoman pitkä matka siihen, että se olisi rikollisuutta. Tämä on aivan olennainen asia, joka on huomautettava heti tuomarille sillä hetkellä kun asetetaan Dragon Ball syytettyjen penkille.

Kuuluisin suomalainen taide-esitys, jonka jälkeen jouduttiin ratkomaan taiteen ja pornografian rajoja oikeusistuimessa, tapahtui Vanhalla Ylioppilastalolla 1968. Tällöin esitettiin performanssi, jossa mies ja nainen kynttilöiden valossa harrastivat kanssakäymistä flyygelin kannella. Esityksen miesosapuoli Mattijuhani Koponen haastettiin oikeuteen julkisesta siveettömyydestä, ja hänet tuomittiin vankilaan.

Silminnäkijöiden mukaan salissa oli erittäin hämärää, eikä mitään näkynyt. Lisäksi Koposen performanssipartnerilla oli kuukautiset, joten hän esiintyi ihonvärisissä trikoissa, eikä todellista aktia tapahtunut. Oikeus ei ottanut huomioon lieventäviä asianhaaroja. Naispartneri ei tietenkään saanut rangaistusta. Kun Koponen suoritti 1970 vankeusrangaistustaan Kakolassa murhaajien ja raiskaajien keskuudessa, Helsingin Kaupunginteatterissa alkoi kohuttu alastonmusikaali Oh Calcutta. Koposen ystävät tekivät rikosilmoituksen siveettömän musikaalin esittämisestä, mutta nimismies ei katsonut aiheelliseksi nostaa syytettä.

Koposen sinänsä yhdentekevä performanssi on saanut historiassa aseman todistuskappaleena siitä, kuinka vähällä voi ihmiset shokeerata, ja kuinka epäloogisesti oikeuslaitos on valmis toimimaan, kun kyseessä sen varjeleminen, minkä uskotaan olevan moraalia. Arvoista on pakko olla kysymys, sillä järkeä asiassa ei ole.

Asettamalla arvot ja järki vastakkain ei myöskään edetä minnekään, sillä ne kummatkin ovat välineitä jonkin muun saavuttamiseksi, esimerkiksi tasapainoisen ja hyvän elämän. Jos tasapainoiseen ja hyvään elämään ei sisälly tietyn taiteellisen vapauden salliminen, sen elämän hyvyydestä ja tasapainoisuudesta tullaan esittämään moniakin mielipiteitä. Voidaan esimerkiksi väittää, että taiteessa tulisi sallia mahdollisimman suuri määrä vapautta, koska se on ainoa elämän kenttä, jossa se vapaus ainakin olisi mahdollinen. Jos sitä ei sallita toteutuvaksi edes taiteessa, missä sitten.

Ja mikä on vaihtoehto? Jos taiteella ei olisi erityistä asemaa - toisin sanoen sitä ei olisi olemassa - olisi kai johdonmukaisuuden nimissä haastettava jokaikinen dekkarikirjailija oikeuteen murhan suunnittelusta ja sen toteuttamistavan julkisesta esittelemisestä. Väestöliiton järjenjuoksua mukaillakseni: "Tällaisilla murhakohtauksilla normalisoidaan tappamista ja esitetään se jännittävänä viihteenä."

Onneksi koko asia vaivaa vain niitä byrokraattisen kaavamaisia sieluja, joilla on jostain käsittämättömästä syystä kantavana ajatuksenaan ja johtotähtenään mystinen "normalisoiminen".

Dragon Ballin kaltaisen sarjakuvan luomiseen on käytetty mustetta ja paperia. Sen mausta tai mauttomuudesta on luvallista olla montaa eri mieltä, mutta ainakaan sen luominen ei ole saanut aikaan vahinkoa rikollisessa määrässä. Jos halutaan kriminalisoida sellainen käsite kuin "huono maku", yritys on tuhoon tuomittu. Huono maku on avoin käsite. Yhtä mahdotonta on määritellä "terve järki". Minä voisin mainiosti syyttää vetoomuksen allekirjoittaneita asiantuntijoita terveen järjen puutteesta, mutta jos minulta kysytään, mitä se terve järki pitää sisällään, siihen on vaikeata vastata. Älykkyys ja kauneus ovat niin ikään moniselitteisiä käsitteitä. Näitä kaikkia käsitteitä käytetään ahkerasti, kun arvioidaan esimerkiksi taideteoksia, mutta jos haluaa kysyä, mitä ne todella tahtovat sanoa, määritelmistä ei tule loppua. Sellaiset käsitteet eivät kelpaa lakikirjaan, koska sen halutaan olevan yksiselitteinen ja selkeä.

Ja vielä lisää: Meillä näyttää olevan kaksi kokonaan erilaista ihmiskäsitystä! On psykologien ihmiskäsitys, jossa ihminen on mekaaninen automaatti, joka lähtee ulos kähmimään lukiotyttöjä heti Dragon Ballia luettuaan, ja sitten on oikeustieteen ihmiskäsitys, jossa "vahingollisten vaikutteiden" valtaan joutumista ei pidetä suinkaan lieventävänä asianhaarana. Oikeus lähtee siitä oletuksesta, että jokaisella on oma harkinta, oma järki, ja vastuu omista teoistaan. Voimmeko kuvitella pankkirosvon, joka vetoaa tuomariin "Anon lievennystä. Olin edellisenä iltana nähnyt elokuvan, jossa ryöstettiin pankkeja!" Kukaan ei todella odota tuomarin sanovan "Ahaa, selvä juttu. Saatte vain kaksi kuukautta.", eivät edes psykologit.

Tämä on merkittävää. Aivan kuten Yhdysvalloissa 1950-luvulla sarjakuvien vastainen kampanja tarjosi tyhmimmällekin idioottirikolliselle mahdollisuuden luikertaa pakoon tekojaan syyttämällä niistä sarjakuvien vaikutusta, nyt aivan samoin suomalaiset psykologian ns. asiantuntijat tarjoavat pedofiileille mahdollisuutta paeta vastuuta tekemisistään. Tästä lähtien kaikenkarvaisten jammujen ei tarvitse muuta kuin viitata 13 vakavastiotettavan järjestön ja asiantuntijapsykiatrin laatimaan vetoomukseen, jossa sanotaan selvästi, ilman yhtäkään varaumaa, että Dragon Ball on sarjakuva joka antaa pedofiilisia yllykkeitä. "Onko herra tuomari tutustunut asiakirjaan? Minä olen lukenut Dragon Ballia. Vika ei ole minun."

Tämä juuri nimenomaan on suora seuraus, jos haluamme olla johdonmukaisia ja uskomme että vetoomuksessa ilmaistu käsitys ihmisistä mekaanisina automaatteina vailla omaa tahtoa ja vastuuta pitää paikkansa. Pitäisiköhän psykologien vaatia laajemminkin, että heidän mekaaninen ihmiskäsityksensä otettaisiin oikeusistuimissa huomioon kaikissa rikostapauksissa. Seuraukset olisivat mielenkiintoiset.

Koska tällaista tilannetta ei selvästikään haluta, ja asiantuntijat eivät sellaista edes vaadi, niin siinä tapauksessa mekaanisuuden logiikka varmaankin pettää jossakin. Haluaisin kiihkeästi saada selville, missä kohtaa psykologian logiikka pettää. Asiantuntijoilta ei tämän kysymyksen selvittämisessä apua saa.

Olisikohan sittenkin ollut viisaampaa sisällyttää sen vetoomuksen ehdottomuuksiin edes pari pientä varaumaa. Jo senkin vuoksi, että psykologia ei ole eksakti tiede. Tämä seikka mainittiin ainakin vielä 1980-luvulla Helsingin yliopiston tieteenfilosofian luennoilla kiistattomana tosiasiana. Inhimillisessä käyttäytymisessä on aina ja iäisesti mukana ennustamaton, sattumanvarainen elementti. Emme ole robotteja, vaikka valtionvarainministeriö niin haluaisikin. Siksi talousennusteet epäonnistuvat, siksi pankit kaatuilevat, siksi budjettien raamit murtuvat, ja parasta mitä voi toivoa on, että tulo- ja menoarviossa virheet tapahtuisivat tasaisesti molemmin puolin niin että lopputulos olisi plus miinus nolla.

Eri foorumeita lukiessani olen huomannut että psykologien asiakkaita jatkuvasti tuntuu närkästyttävän se, kuinka ammattipsykologi ei koskaan sano mistään mitään. "Siinä se vain istua möllötti ja kuunteli eikä puhua pukahtanut!" tuhisee tyypillinen turhautunut psykologin asiakas. Näinhän sen toisaalta pitääkin olla. Ihmistieteissä ei ole olemassa ehdotonta totuutta. Parhaimmillaankin oikea psykologia pystyy esittämään vain todennäköisyyksiä, ja antamaan vinkkejä siitä kuinka asiakas voisi ratkaista ongelmansa itse. Järjestöjen vetoomuksessa Dragon Ballia vastaan 23.5.2003 kaikki tämä tieteellinen todennäköisyys ja epävarmuus on yhtäkkiä pois pyyhitty. Allekirjoittajien joukossa on silti runsaasti psykologian tuntijoina esiintyviä henkilöitä, eivätkä he kaihda sanomasta paljonkin. He esittävät vakavia ja raskauttavia väitteitä, uhkaavat ostoboikotilla, ja vetoavat toisaalla kansanedustajiin. Kuin olisi kaksi kokonaan erillistä psykologiaa. Yksi jota sovelletaan ihmisiin, ja toinen jota sovelletaan kertovaan taiteeseen. Eikä vetoomuksessa näy merkkiäkään mahdollisesti suoritetuista kollegiaalisista tiedusteluista siitä, miten asiantuntijatahot ovat suhtautuneet teokseen muualla. Asiantuntemus on toden totta ihmeellinen asia. Alkaa muistua mieleen, miksi olen sitä käsitteenä ja asenteena aina vieroksunut.

Pitäisiköhän luennoida seksologeille muutamia asioita seksistä. Muuan älyllisempi aikakauslehti (oliko se Image, en muista enää. Kirottua, pitäisi joka asiasta kerätä huolella indeksoidut arkistot) teki taannoin näkyvän ja huomiotta jääneen artikkelin aiheesta "Mikä nuorisoa vaivaa kun sille ei seksi kelpaa". Nähdäkseni on ilman muuta selvää, että mitä enemmän pornoa esiintyy mediassa, sitä yksityisempää seksistä tulee. 1960-luvun päivien jälkeen seksi on palannut yksityiselämän piiriin, joka on asiantuntijoiden katseelta tiukasti kaihtimilla suljettu, ja siellä tapahtuu paitsi kaikkea mahdollista, myös ei yhtään mitään. Tämä on tietenkin aivan toinen kehityskulku, kuin se asiantuntijoiden hellimä oletus että ihmiset apinoivat kaikkea mitä näkevät. Se on aivan toisenlainen todellisuus kuin se mitä elävät ne asiantuntijat, joiden maailma on täynnä seksiväkivaltamössöä ja pedofiliaa ja pahuutta joka kulman takana.

Ilmeisesti tosielämän logiikka ja aristotelinen logiikka ovat kaksi eri asiaa. Sen huomaa kun lukee Suomen Kuvalehdestä Raisa Cacciatoren haastattelua. Cacciatore lausuu: "Jos tälle (geneeriselle neitokaiselle) opetetaan että seksi on likaista ja yhdentekevää, niin mikä estäisi häntä menemästä kenen tahansa kelkkaan mistään välittämättä." (Laitan tähän tarkan sitaatin kun löydän sen kirotun lehden tuolta pinosta, mutta ajatus oli täsmälleen tämä.) Joku toinen voisi ajatella, että loogisempikin johtopäätös olisi mahdollinen: Jos ja kun seksi on likaista ja yhdentekevää, miksi kummassa se neitokainen uhraisi sille elämästään sekuntiakaan?

Sen kyllä ymmärrän, että seksologille, tuolle seksin kautta kaiken maailmassa mittaavalle henkilölle, tällainen ajatus ei ensimmäisenä tule mieleen.

Miksi meitä pitäisi tipan vertaa liikuttaa asiantuntijoiden ahdistus, ja miksi siitä pitäisi edes kirjoittaa? Koska nämä henkilöt haluavat sanella lakeja kirjallisuuden pään menoksi, ja eduskunnassa on vähemmän vihjeellisiä henkilöitä, jotka uskovat heitä kyselemättä. En tiedä teistä, mutta minua sellainen liikuttaa kohtalaisen paljon.

Pelkäänpä että nämä mainiot asiantuntijat eivät ole edes käsittäneet koko luomansa rakennelman mahdottomuutta ja ongelmallisuutta. Jos he sen ymmärtäisivät, ainakin kävisi vaikeaksi luoda sen jälkeen sensaationhakuisia otsikoita. Laihalta vaikuttaa.

Sietämättömän laihalta, suorastaan, jos pohdiskelee huolellisesti, mitä merkitsee Raisa Cacciatoren Seura-lehdessä lausuma, lievästi sanottuna kauaskantoinen todistelu: "Tämän kauheus on siinä, että jossain on taho, joka tietoisesti haluaa arkipäiväistää pedofilian."

Jossain on taho?
Jossain on taho, joka tietoisesti haluaa normalisoida pedofilian?
Jossain on salaliitto, joka sarjakuvien voimalla pyrkii tekemään pedofiliasta arkipäiväisen ja hyväksyttävän?
Dragon Ball on nimenomaisesti tietoisesti luotu pahuuden välikappale, jonka tarkoitus on arkipäiväistää pedofilia?

Jos tuo olisi totta, se olisi äärimmäisen vakava ja vaarallinen asia. Mutta siinä tapauksessa olisi aiheellista vaatia todisteita, ei vähiten siitä, miten juuri DB liittyy tähän salaliittoon. Sellaisia todisteita asiantuntijat eivät ole toimittaneet. Todisteluja kyllä, mutta ne eivät vakuuta lukijaa, joka on tutustunut teokseen lukemalla sen kaikki suomeksi ilmestyneet osat itse, omin silmin, toisin kuin eduskuntakyselyjä tehtailevat poliitikot, jotka luottavat sokeasti asiantuntijan sanaan.

Hän voisi tietysti tarkoittaa, että "jossakin on aina joku joka käyttää hyväkseen kaikkea mitä käsiinsä saa" jne, mutta niin Seura-lehden sitaatissa ei sanota.

Jos kaikki mitä Suuret Asiantuntijat sanovat, olisi totta, niin silloin edelleen jää jäljelle kysymys, mitä me sitten tekisimme Dragon Ballille, taideteokselle, joka on suosittu ja erittäin laillinen kaikissa niissä maailman maissa, joissa sarjakuvia ylipäätään luetaan. Laitammeko sen vitriiniin, vitriinin yläpuolelle kyltin "Entartete Kunst", ja sijoitammeko vitriinin laajalle hiekkakentälle, joka ympäröidään piikkilangalla ja sähköaidalla... ja kenties tarvitsemme parakkejakin...

Jos kaikki mitä Suuret Asiantuntijat sanovat, olisi totta, niin silloin on ainakin kaksi vaihtoehtoa: 1. Suomessa, ainoana maana koko maailmassa, on lopultakin oivallettu, että tämä teos onkin pedofiilien salajuoni, ja kaikkialla muualla kustantajat, kasvattajat ja lukijat ovat hulluja kun eivät ole tätä tajunneet. Tai 2. Muualla tiedetään jotakin sellaista mitä Suuret Suomalaiset Asiantuntijat eivät tiedä.

Kustannus Oy Kolibria kohtaan vastaan olen ampunut täyslaidallisen aiemmassa kolumnissani. Keskustelufoorumeilla heidät on nähty "geneerisinä pukumiehinä" jotka eivät tiedä, mitä myyvät, eivätkä siitä vähääkään välitä, kunhan rahaa tulee. Dragon Ballin ensimmäisen osan laittaminen lastenhyllyyn oli ainutlaatuista tumpelointia. Sille olisi pitänyt tehdä jotakin, sille ensimmäiselle osalle. Mistään muusta en heitä syytä.

Mutta jos mietimme, olisiko ikärajasuositus ratkaisu, ei sekään ole niin yksinkertaista.

Jokainen ikäraja toimii aina epäsuorana mainoksena. Jos haluaa myydä jonkin julkaisun vaikkapa 14-vuotiaille, kannattaa ehdottomasti iskeä kanteen leima "K-15". Se naula vetää. Ja tätä konstia on käytettykin maailmalla menestyksellisesti useita kertoja. Se on psykologiaa. On myös nähty, että käyttämällä ikärajoja mainosvalttina voidaan kiinnittää runsaasti huomiota mihin tahansa tautiseen tuubaan, joka muussa tapauksessa ohitettaisiin kaikessa hiljaisuudessa kenenkään osoittamatta siihen minkäänlaista kiinnostusta.

Ikärajojen ongelma on että niitä ei valvota. Miksi edes valvottaisiin. Tämän päivän alle 12-vuotias osaa käynnistää ja käyttää tietokonetta, asentaa siihen käyttöjärjestelmän ja ajurit, ja suoriutuu vaivatta monimutkaisista operaatioista, joita vanhemmat eivät lainkaan hallitse. Kuitenkin tämä samainen alle 12-vuotias joutuu lukemaan hissin seinältä "ALLE 12-VUOTIAS EI SAA YKSIN KÄYTTÄÄ HISSIÄ". Ei kysymys ole siitä, etteikö hän osaisi. Mikä monimutkainen laite, siinähän peräti painetaan yhden kerran nappia. Hän vain ei saa. Humoristisella tavalla koko tilanne muuttuu äkkiä toiseksi, jos hississä on kaksi alle 12-vuotiasta. Sitä ei ole missään kielletty.

Kirjastoissa on kylttejä "Intenetin käyttö kielletty alle 15-vuotiailta". Ketähän silläkin kuvitellaan huijattavan? Kuka hullu katselisi elävää nettipornoa kirjaston koneilta, kun sen voi tehdä kavereiden luona tai omassa huoneessa kaikessa rauhassa. Jollakin merkillisellä tavalla halutaan teeskennellä, suorastaan estottoman tekopyhyyden vallassa, että maailma ja asiat ovat kontrollissa. Minä en puhuisi Dragon Ballista ja livepornoilusta edes samana päivänä, mutta asiantuntijoiden mielestä - ottaen huomioon julkisuuden ja desibelit - sarjakuva onkin paljon pahempaa.

Dragon Ballin tapauksessa voisin kuvitella että ikärajat olisivat jyrkimmillään sentapaiset kuin 1. osa K-15, 2. osa K-13, 3. osa S, 4. osa S. Ja siinäpä ongelma onkin. Se on epätasainen, kehittyvä teos, joka hakee alussa muotoaan ja löytää sen lopulta, kun se keskittyy nuoren apinapojan kehityskertomukseen kamppailulajien maailmanmestariksi. Kun näin on, voisi ajatella että alkupään osista sensuroitaisiin kiistelyä herättäneet kohdat. Jos näin tehdään, on päivänselvää, että viikon sisällä netti on täynnä sivustoja, joille on skannattu ja käännetty kaikki ne kohtaukset, jotka suomenkielisestä versiosta on leikattu pois - jolloin ne saavat entistä enemmän huomiota osakseen.

Se on selvää, että kiitos internetin, sensuuri ei ole enää mahdollista länsimaisissa yhteiskunnissa. Hyvässä ja pahassa. Onneksi. Valitettavasti.

Mutta kaikki tämä spekulaatio ikärajoista on täysin turhaa, koska suomalaisten asiantuntijoiden mielestä tämä teos on kertakaikkisesti kiellettävä kaikilta! Näin sanoo Raisa Cacciatore Helsingin Sanomissa: "Pedofilian myynti [kyllä, hän tarkoittaa Dragon Ballia] millekään ikäryhmälle ei ole sopivaa. Sarjakuva on vahingollinen lapsille, nuorille ja aikuisille." Toimittaja toteaa, että Cacciatoren mukaan teos tulisi vetää myynnistä.

Sepä onkin erikoista, että kaiken aikaa Dragon Ballin ruotsinkielistä versiota on saanut tuoda maahan ja ostaa vapaasti esimerkiksi pääkaupungin kirjakaupoista. Miksi kummassa tähän ei ole puututtu? Olisiko se liian johdonmukaista toimintaa, kun ollaan hyvällä asialla, parhaalla mahdollisella asialla, lasten asialla.

Sekin on mielenkiintoista, että suomalaisissa kirjakaupoissa on vuosikymmenet myyty eurooppalaista eroottista sarjakuvaa, eikä kukaan ole siitä älähtänyt. Moralismi alkaa R-kioskilta.

Ehkäpä Suomen ruotsinkielinen nuoriso on kypsempää ja ja näin ollen sopivampaa lukijakuntaa näin vaaralliselle kirjallisuudelle. Ja ruotsalaiset itse puolestaan, kaikessa debateeraamisessaan, ovat kertakaikkiaan valistuneemman ja monin verroin demokraattisemman yhteiskunnan kansalaisia. Toisin kuin me suomalaiset, puolivillit alkuasukkaat, jotka tarvitsemme viisaiden Asiantuntijoiden opastusta jopa sarjakuvien lukemiseen.

Ikävintä on, että taas kerran on tullut esiin kaikenkarvaisten lastensuojelijoiden toiminnan kaikkein nurjin puoli: lasten mielipidettä ei kysytä, eikä sitä kuunnella. Ei ole ennenkään kysytty. Miksi kysyttäisiin tulevaisuudessakaan. Edelleen oletetaan, että lapsi yhtäkkiä saa kallonsa sisälle aikuisen järjen ja maltin sillä maagisella sekunnilla kun hän täyttää 16 tai 18 vuotta, eikä sitä olisi sitä ennen esiintynyt lainkaan. Toisaalta, sitä on hyvä syy epäillä. Eihän moisia ominaisuuksia näytä olevan edes yhteiskuntamme arvostetuilla asiantuntijoilla, jotka ovat olleet täysi-ikäisiä jo aika kauan.

Jos lastensuojelijat olisivat kiinnostuneita lasten ajatuksista, he voisivat lukea netin keskustelufoorumeilta monenlaisia repliikkejä: "Olen 13-vuotias poika. Olen lukenut Dragon Ballin. Olenko minä nyt pedofiili?" (kvaak.fi) "Äiti ei sitä halua minulle ostaa, mutta luenpa kuitenkin." (Kupoli) "Eikö hissi nouse vintille? Ettekö te tajua, että Dragon Ball on sketsi!" (Digimon Finland). Mutta nämähän ovat tietysti kohdeyleisön omia repliikkejä, ja siksi jo alunperin kompromettoituja. Tällaisia lausuvat hoivan ja erityisen suojelun kohteet, joten kaikki nämä esimerkit ovat keskenkasvuisten tolkuttomuuksia, joihin ei tarvitse kiinnittää minkäänlaista huomiota. Miten he voisivatkaan yltää samaan aikuiseen ilmaisuun kuin se aikuishenkilö, joka mylvii ruuhkabussissa harmittoman nuortenmangan nuorelle lukijalle "jumalauta, pornot piiloon julkisella paikalla!"

Asiantuntijoiden vetoomuksessa uhkailtiin kustantajaa ostoboikotilla. Mahtaako asiantuntijoita kiinnostaa, että militanteimmat lukijat ovat ryhtyneet nyt boikotoimaan Dragon Ballia, koska se on sensuroitu ja koska sen sensuroimattomatkin osat ovat pelkkää tylsää nujakointia ja tappelua. (Mitä? Eikö se ollutkaan lapsipornoa kannesta kanteen?)

Mielivaltaisten ikärajojen äärellä onkin monesti tullut mieleen, että sarjakuvat pitäisi kertakaikkisesti kieltää kaikilta yli 18-vuotiailta, koska herkillä ja totisilla aikuisilla ei selvästikään ole välineitä suhtautua siihen. Heitä pitää suojella tältä materiaalilta, jota he eivät ymmärrä.

Kaikki tämä olisi ollut puhdasta akateemista keskustelua, johon olisi voinut suhtautua rauhallisesti, jopa huvittuneena, ellei asiassa olisi ryhdytty vaatimaan lainsäädännöllisiä toimenpiteitä. Koska siihen ryhdyttiin, tästä asiasta on jatkettava.

Sillä sekunnilla kun eräs asiantuntija lähetti huolestuneen kirjeensä Eduskunnan naisverkostolle, akateeminen kysymys nimeltä Dragon Ball lakkasi olemasta, ja siitä tuli yhteiskunnallisen keskustelun kohde. Ja sillä samalla hetkellä siirryttiin areenalle, jolla ei ole asiantuntijoita, ei meriittejä, ei tiedettä, eikä totuutta, vaan pelkästään kansalaisia kansalaisten joukossa ja jokaisella heistä yksi ainoa ääni, oma äänensä. Tätä ääntä heillä on julkisessa keskustelussa täysi oikeus ja suorastaan kansalaisen moraalinen velvollisuus käyttää. Sitä ääntä onkin sittemmin käytetty.

Monesti pidämme yhteiskuntamme ja kulttuurimme arvoja itsestäänselvinä. Otamme annettuna, että taide olisi arvo sinänsä. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että taide olisi automaattisesti kulttuurin korkein ilmenemismuoto, ja että sellaisena se päivänselvästi olisi koskematon. Näin se ei ole. Taiteelle esitetään jatkuvasti monenlaisia ristiriitaisia vaatimuksia. Se ei millään pysty selviytymään niistä kaikista. Juuri tässä asiassa Dragon Ball on kuin onkin, kaiken touhottamisen ja vouhottamisen jälkeen, antanut arvokkaan opetuksen.

Kyseessä on mitä poliittisin asia. Se käy suoraan kiinni itsekunkin arvoihin ja siihen mihin järjestykseen ne arvot asetamme. Arvot ovat asiaintiloja, joihin sisällytämme yleispätevää merkitystä. Jos huomenna tulisi voimaan laki, jonka mukaan jokaisen kansalaisen on käytettävä samanmallisia kenkiä, noudattaisin sitä mukisematta, jos jostakin vain saisi sellaiset kengät. Jos huomenna tulisi voimaan laki, jonka mukaan jokaisen kansalaisen on luettava samanmallisia kirjoja, pistäisin pystyyn vallankumouksen. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Ei kummempaa kuin että kenkäasioissa olen idiootti. Asia ei vain ole minulle arvokas. Sellaista sattuu.

Jos taide on sallittava tai epäsallittava jonkin kriteerin mukaan, silloin taide on jollekin muulle arvolle alisteinen. Vähintäänkin se menettää itseisarvonsa. Jos taas haluamme ajatella, että taiteella on tietty itseisarvo, jota on kunnioitettava, silloin jotkin muut arvot joutuvat väkisinkin väistymään sen edessä. Tätä rajankäyntiä käydään joka päivä jokaisen uuden teoksen suhteen. Sitä ei voi välttää. Eikä tarvitsekaan. Eräällä tavalla siinä jo sinänsä on taiteen merkitys.

Millaisiin lopputuloksiin rajankäynnissä päädymme, ja kenen sallitaan määritellä se raja? Koska kyseessä on poliittinen, arvoihin liittyvä kysymys, ja koska olen demokraattisen yhteiskunnan kasvatti - olkoonkin että se demokratia on epätäydellinen - haluaisin antaa päätösvallan asiassa kansalaisille. Ei ikinä poliitikoille. Suomen tasavallan eduskunnassa on kymmenen vuoden väliajoin pidetty palopuheita jonkin ärsyttävän - ja siksi juuri mahdollisesti merkittävän - taideluomuksen pään menoksi, ja erityisen suuria mätäpaiseita ovat olleet teokset, joita myöhemmin on pidetty kirjallisuuden kiistattomina klassikoina; Tuntematon sotilas, Juhannustanssit, Huuto. Margit Borg-Sundman on esimerkki monipuolisesta yhteiskunnallisesta vaikuttajasta, joka sai paljon hyvääkin aikaan, mutta aina kun hänet mainitaan, kaikki muistavat kuinka hän repäisi vaatteensa kirjallisuudesta raivotessaan. Se oli niin majesteettisen typerää, että tämä yksi ainoa teko teki hänestä ikimuistettavan. Onhan sekin tietysti tapa päästä historiaan. Arkkipiispa Simojoki on niinikään henkilö, josta on hienotunteisempaa vaieta.

Usein pitää paikkansa että kansa on tyhmää. Tähän olen aina halunnut lisätä, että vähintään yhtä usein asiantuntijat juuri tekevät karmaisevia munauksia, joihin tavallinen pulliainen ei ryhtyisi. On ajateltava, että laajasti ottaen loppujen lopuksi nämä munaukset tasapainottavat toisensa.

Tärkeintä on, että me kaikki munaajat kommunikoisimme toistemme kanssa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman aktiivisesti, ja vaatisimme vuoropuhelua ja reagointia vaikka väkisin. Sillä demokratia ei toimi, ellei sitä käytä.

Jos haluaa, että demokratia ei toimi, niin se onkin sitten kokonaan toinen juttu.

Missä viipyy Väestöliiton näkyvä huolenilmaus sen johdosta, että 14-15-vuotiaat etsivät tv-chateissa "seuraa"? Missä on Mannerheimin Lastensuojeluliiton vetoomus kansanedustajille sitä vastaan, että 13-vuotiaat juovat pussikaljaa pankin rappusilla? En ole julkisuudessa nähnyt minkäänlaista meteliä asiasta. Sen sijaan tähän verrattuna sarjakuvien lukeminen tuntuu olevan vaarallista ja jopa perverssiä touhua alaikäisille!

Aikoinaan muuan luokkatoverini teki itsemurhan 11-vuotiaana. Ei sellaisesta siihen aikaan lehdissä kirjoitettu. Siihen aikaan lehdissä kirjoitettiin siitä, kuinka Aku Ankalla ei ole housuja. Hän ei juuri lukenut sarjakuvia, eikä katsonut animaatioita. Minä luin ja katsoin, ja siitäpä juuri ammattivouhottajat aikanaan minua lapsena niin ankarasti ja kovasti syyllistivät kaikissa mahdollisissa TV-ohjelmissa, artikkeleissa ja julkisissa puheenvuoroissa.

Minulle koulukiusatulle toi suurta lohtua Tom ja Jerry, klassinen kertomus Daavidista ja Goljatista. Tarina siitä, kuinka pieni ja heikko, luokan kurjin rääpäle, kukistaa älyllä ja nokkeluudella vahvan korston, luokan suurimman gangsterin. Ammattikasvattajat savustivat tämänkin ohjelman pois televisiosta, koska he neropatit ymmärsivät siitä vain väkivallan. Tänä päivänä Tomia ja Jerryä saa lainata vapaasti videolla kirjastojen lastenosastoilta. Mitä siis tällä saavutettiin, paitsi runsaasti pahaa mieltä?

Ja samaan aikaan juuri nämä organisaatiot kovasti puhuvat siitä, kuinka lasten pitäisi saada olla lapsia. Heidän käytännön toimintansa räikeä ristiriita ei käväisekään heidän mielessään. Alkaa olla aihetta kysyä, mitä nämä lastensuojeluorganisaatiot ylipäätään edes tietävät lapsuudesta, maailmasta ja todellisuudesta.

Keskustelupalstalla kirjoittaa 13-vuotias poika. "Olen lukenut Dragon Ballin. Olenko minä nyt pedofiili?" Kukaan asiantuntija ei julkilausumien ja lehtihaastattelujen tekemisen kiireessään ennätä vastaamaan kysymykseen juuta eikä jaata. Asiaa kummeksuva lapsi jätetään mieluummin tietämättömyyden ja epäilysten valtaan.

Uutiset kertovat, että Adventtikirkon piirissä on tapahtunut lasten hyväksikäyttöä. Todelliset tapaukset ovat vaikeampia käsiteltäväksi suurella metelillä kuin sarjakuva, joka kyllä palaa kiltisti ja hiljaa roviolla jos niin halutaan. Ilkeitä ajatuksia hiipii mieleen, kun silmäilen vetoomuksen allekirjoittaneita lukuisia kirkollisia tahoja. Millä perkeleen oikeudella jotkut helvetin julkikristityt saavat jatkuvasti pilata tavallisten rehtien kristittyjen maineen? Kun etsin netistä informaatiota siitä, keitä henkilöitä nämä allekirjoittajat oikein ovat, löysin Kirkon nuorisotyön edustajalta Martti Eskolta yhden ainoan nettiartikkelin. Arvatkaa kolme kertaa, mikä oli otsikko. Totta kai. "Martti Esko rauhoittelee pedofiliakohua". Näin se siis tapahtuu. (Tietysti hän kirjoittaa siinä kokonaan eri tapauksesta, mutta voi tätä elämän loistavaa ironiaa. Ei tällaisia sattumuksia voi keksiä. Johdatusta, sitä se on.)

Olisi luullut että kohtuuton reaktio Dragon Balliin kertoo siitä, että Suomessa ei ole kovin suuria todellisia lastensuojelun ongelmia. Nyt mieleeni tulee väistämättä, että kyseessä oli taidokas, pirullisen juonikas hämäys, jolla tahdottiin kiinnittää huomio pois jostakin muusta. Ainakin se olisi paljon luontevampi salaliittoteoria kuin se, mitä Seura-lehdessä mainostetaan. Seura-lehden artikkelista muuten keskusteltiin lehden nettipalstalla. Yksi kirjoittaja oli jyrkästi samaa mieltä Cacciatoren kanssa. Loput kymmenkunta puolustivat Dragon Ballia. Jos enemmistödemokratia olisi Suomessa sallittua, koko asia olisi ylimalkaan ollut kaiken aikaa selvä.

Minä esimerkiksi rakastan animea, koska olen romantikko. Yleinen ennakkoluulo on että anime, miksei mangakin, on pelkästään pervoa pornoa. Kuuluisin syyllinen tähän on Urotsukidoji, yksi teos neljäntuhannen joukosta. Lastensuojelun ja lastenpsykologian kannanotto Dragon Ballia vastaan on vahvistanut tätä harhaista yleistä ennakkoluuloa tehokkaammin kuin mikään muu yksittäinen teko. Minä olen aina kuvitellut, että asiantuntemuksen tehtävä on taistella ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä vastaan. Olen siis erehtynyt.

Tietysti on niin, että arkielämässäni en törmää psykologiaan missään muussa yhteydessä kuin sarjakuvien ja animaatioiden yhteydessä. Se on antanut ehkä minulle liian yksipuolisen ja negatiivisen kuvan psykologiasta. Mutta kertakaikkiaan, jos se on tätä, sitä ei tarvita.

Sinänsä Mannerheimin Väestöliitot eivät ole yksin maailmassa tällä asialla. Vapauden suuressa ihmemaassa Amerikan Yhdysvalloissa on lukuisia painostusjärjestöjä, jotka vaativat yksityiskohtaista sensuuria. Sarjakuvien alalta kannattaa eritoten mainita muuan verkkosivu, joka on koristeltu Ranman naku-fanartilla, ja jossa lauotaan sellaisia ajatuksia, että on noloa ja sietämätöntä, että aikuiset ihmiset piirtävät, kirjoittavat ja lukevat sarjakuvia ja katselevat animaatioita. On myös amerikkalaisia psykologeja, joiden mielestä on lapsen seksuaalista häirintää, jos lapset ja vanhemmat näkevät toisensa alasti. Suomalaisessa saunakulttuurissa tämä aikaansaisi kiinnostavia, jopa täysin ratkaisemattomia ongelmia.

Jos amerikkalainen perinteisen epäonnistunut ajattelu pysyisi Amerikassa, olisi paljon vähemmän huolenaiheita, ja sen myötä kenties todelliset pedofiliatapaukset ja niiden uhrit saisivat enemmän huomiota osakseen, kuten luulisi tärkeintä olevan. Mutta ei. Aivan kuin mikään tällainen ei kiinnostaisi lainkaan Mannerheimin Lastensuojeluliittoa, Väestöliittoa, Pelastakaa Lapset ry:tä, Eeva Kuuskoskea, ynnä muita julkilausumien allekirjoittajia.

Kaikki hävisivät. Kaikkeen mitä Väestöliitön seksologit ja lastensuojelujärjestöjen lastenpsykologit tästä lähtien sanovat, suhtaudutaan suurella varauksella, ja siihen varauksellisten joukkoon sattuu lukeutumaan enemmän kuin muutama sarjakuvia lukeva kasvattaja. Poliitikot osoittivat olevansa parodioita itsestään ja pöllöilevansa juuri niin kuin viihdeohjelmien sketseissä näytetään, mistään mitään tietämättä, itse tuskaa tuntematta. Mannerheimin Lastensuojeluliitolta pitäisi tällaisen tolloilun seurauksena oikeastaan riistää kaikki sen nauttima valtionapu - se on ainakin selvää että sentin hyrrää ei siihen puljuun enää tästä taloudesta lahjoiteta. Ja sarjakuvien ystävät menettivät Dragon Ballin vähintään vuodeksi, ellei pysyvästi.

Joskus maailma vielä antaa minulle esimerkin siitä, että Suuret Asiantuntijat tekevät elämässään muutakin kuin vahinkoa.

Aiemmin tällä paikalla tällä sivulla oli luettelo maailman maista, joissa Dragon Ball on julkaistu tai julkaistaan paraikaa. Sen listan hallitseminen ja tarkastaminen kävi massivisuudessaan mahdottomaksi, ja päätin lopulta että ei sen asian selvittäminen kuulu minulle. Parempi tapa olisi listata julkaisukielet, mutta mitä erikielisimpiä painoksia myydään mitä erikielisimmissä maailman maissa joten täydellistä kuvaa emme tule koskaan saamaan. On käytännöllisintä todeta että 300 miljoonan yhteispainoksesta riittää kappaleita jokaikiseen maailman maahan. Jos se ei riitä vastaukseksi, sitten ei mikään riitä. Kotitehtävänä voitte laskea, kuinka monta Dragon Ballin sivua on asetettava päällekkäin jotta ne ulottuisivat kuuhun.

Päivi Räsänen on kirjoittanut minulle 3.9.2003: "Haluan vain vielä kerran kiittää kaikista kommenteistasi (luin nimittäin viimeisimmät viestisi nyt vielä uudestaan). Ne antoivat kyllä kovasti ajattelemisen aihetta. Toivottavasti jatkossa kykenen kaiken hässäkän keskellä parempaan asioihin paneutumiseen." Toivomme sitä yhteisesti.

4.10.2003 UUTISET kertovat että Dragonball on Ruotsin suosituin nuortenkirja, painos 800 000 kappaletta. Ja me kun olimme oppineet pitämään ruotsalaisia valistuneena kansana. Onneksi Suomessa ei tällaista sallita tapahtuvaksi. Siitä suuri kiitos kuuluu ennen kaikkea Väestöliitolle, Mannerheimin Lastensuojeluliitolle ja verrattomille Suomalaisille Asiantuntijoille, joita en enää kehtaa edes mainita nimeltä suojellakseni heitä itseltään. Tämä jää suurimmaksi ja hohdokkaimmaksi kruununjalokiveksi näiden organisaatioiden kruunuun. Toivottavasti he osaavat iloita saavutuksestaan, ja on syytä toivoa, että kun näiden laitosten historiaa kirjoitetaan, sille annetaan mahdollisimman suurta huomiota.

31.12.2003 Sangatsu Manga jatkaa Dragon Ballin julkaisemista. Kaupparekisteriote osoittaa kyseessä olevan Kolibrin tytäryhtiön. Viides osa on luvattu kauppoihin 9.1.2004.
Väestöliiton sivuilta löysin yllättäen muistoja vanhoilta barbaarisilta ajoilta, tutun Väestöliiton lehdistötiedotteen. (Väestöliitto, tuo suomalaisen kulttuurikritiikin henkinen koti.) Kiinnittäkää erityistä huomiota viimeiseen riviin: "Lisätietoja antaa Raisa Cacciatore". Tämän perässä on hänen sähköpostiosoitteensa, joka kesällä 2003 ei toiminut, vaan pullautti postit takaisin lähettäjälle.
Todellisuudessa lisätietojen antaja ei ole katsonut soveliaaksi antautua minkäänlaiseen yhteydenpitoon asiasta, eikä hän varsinkaan ole vastannut hänelle esitettyihin kirjallisiin kysymyksiin. Sama koskee kaikkia muitakin vetoomuksen allekirjoittaneita asiantuntijatahoja. Kaikkiin heihin en ole jaksanut ottaa yhteyttä, en varsinkaan sen jälkeen kun minulle ilmeni, ettei kukaan tärkeimmistä allekirjoittajista halua keskustella ainakaan minun kanssani.
Erään kolumnini keskusteluosassa muuan kirjoittaja epäili, että asioista kirjoittavat henkilöt ovat hiiltyneet ja ruvenneet esittämään sellaisia oletuksia toisistaan, että heidän olisi syytä istuutua saman pöydän ääreen ja puida asia yhdessä läpi. Se olisi erittäin tervetullutta. Olisi todella. Niin. Tässä minä istun. Missä muut ovat?

10.1.2004. Tammi-konsernin toimitusjohtaja, kulttuurikustantaja Pentti Molander sai vihdoin suunvuoron Ilta-Sanomissa 9.1.04. Hän ei halunnut enää kaivella menneitä, mutta esitti sivistysyhteiskunnan edustajana mitä ymmärrettävimmän ihmettelynsä siitä, kuinka keskustelu alun alkaenkin lähti niin omituisille raiteille.
Mikä "keskustelu"?
Toivon, että tämä sivu on osoittanut lukijalleen edes yritystä valaista asiaa.

Esko Valtaojan kolumni Turun Sanomissa 13.7.2003 saattaa kiinnostaa myös. Jos Tieto-Finlandian ja Tietopöllö -palkintojen voittajat asetettaisiin TV-studioon vastakkain, saataisiin koko perheen asiaviihdettä koko rahan edestä.

Tammikuusta 2004 Dragon Ballia on julkaistu osittain sensuroituna. Sensuroinnin kohteita ovat mm. kohtaus jossa Bulma kaivaa timantin esiin housuistaan, ja yksi (1) ruutu, jossa Kamesennin ehdottaa Bulmalle "Miten olisi pienet paf-pafit", ja Bulma vastaa vihaisesti torjuen ehdotuksen. Lastensuojelun hyväksymä versio täytyy olla kyseessä: ei siis saa näyttää, että nainen voi vastata ei. Tätä ilmeisesti juuri haluttiin. Goku-pojan pieni, vaatimattomasti piirretty harmiton pili on joissakin ruuduissa peitetty kömpelöillä teksteillä, mikä lisää huomattavasti teoksen huumoriarvoa. Tosin siinä ei naureta enää sarjalle, eikä sen kustantajalle, vaan Mannerheimin Väestöliitoille, joilla ei ole ollut parempaa tekemistä kuin tehdä alastomuudesta taas kerran amerikkalaisen mallin mukaisesti häpeällistä ja peiteltävää, tässä saunakulttuurin luvatussa maassa. Vielä osassa 9 toukokuussa 2004 on Bulman rinnat peitetty plop-efektin alle. Tämä on todellakin suomalaisen lastensuojelun suurin saavutus mitä se koko historiansa aikana on saanut aikaan: Ei saa oppia sarjakuvasta että naisella on rinnat. Sellainen asia tulee saada tietoonsa vasta 16-vuotiaana suurena yllätyksenä sillä hetkellä kun Väestöliiton luennoitsija saapuu siitä kertomaan, eikä hetkeäkään aiemmin. Tämähän on vallan huikeaa. Maailma on pelastunut!

Ehdottoman typerää ainakin, mutta sensuurista äkämystyneille on hyviä uutisia. Osien 1 ja 2 jälkeen seuraavissa 40 osassa ei ole mitään sellaista, mikä vaatisi sensurointia. Jos nyt menee ostamaan Dragon Ballin uusimman osan, eikä löydä mitään epäilyttävää, niin se ei ole todistus sensuroinnin toimivuudesta, vaan siitä että mitään sensuroitavaa ei ole koskaan ollut. Puuttuisi vain että asiantuntijat ja toimittajat mainostaisivat tätä suurena saavutuksensa ja tekisivät sillä itsensä lopullisesti naurunalaisiksi. Ehkä Sangatsu-manga on yliherkällä sensuroinnillaan naurunalaistamista tavoitellutkin.

Dragon Ballia on turvallista julkaista nyt, kun tarina on muuttunut mätkimiseksi. Se ei huolestuta ketään. Mutta teinitytön nännit olisivat siveellinen ja moraalinen vaara. Tämähän on tuttua ja turvallista amerikkalaismallista ajattelua.

Kontrolli toimii. Paitsi että nuortenmangan lukijoille mylvitään korvaan busseissa, olemme saaneet kuulla että 13-vuotiaita sarjakuvan ostajia vaaditaan todistamaan ikänsä. Näin maassa, jossa 16-vuotiaat onnistuvat usein ostamaan tupakkaa ja kaljaa marketeista kenenkään välittämättä. Tällaisesta yhteiskunnasta voi olla vain ylpeä. Miksiköhän ne nuoret haluavatkaan aikuistua niin nopeasti?

Retorinen kysymys. Päästäkseen eroon epätasa-arvosta. Siitä huutavasta epäsuhdasta millä varhaisnuoriin ja nuoriin suhtaudutaan kun he liikkuvat hyväksytyn raja-alueilla. Ainoa keino on kasvaa mahdollisimman nopeasti, eikä se kuitenkaan voi tapahtua yhtään sen nopeammin kuin miten se tapahtuu. Luetteko nuorten kirjoittamia yleisönosastokirjoituksia? Ettepä tietenkään, eihän niitä julkaista. Yksi silmiini vastikään osunut oli ihmettely, kuinka nuorille tytöille, asiakkaille, oli sanottu kahvilassa "Menkääpäs siitä että ihmiset pääsevät ottamaan". Kuka näin sanoi? Kukapa muukaan kuin valveutunut täti-ihminen, ehkä se sama joka mylvii mangan lukijoille bussissa.

Olen kirjoittanut toisaalle erikseen artikkelin Ahdistuneet aikuiset ja simputetut lapset siitä, kuinka varhaisnuorille ei tarjota muuta olemassaolon roolia kuin oleminen erityisen suojelun ja hoivan kohteina, monesti vailla ihmisen oikeuksia ja arvoa. Suosittelen tutustumaan. Siinä artikkelissa siteeraan mm. erään toimittajaäidin, teatteriohjaajan ja sosiologin havaintoja. Jos kiinnostaa. Sanon siinä monia samoja asioita kuin tässäkin. Ehkä joku päivä otan ja toimitan kaikki nämä sivut ja tämän pienen vuoren todistemateriaalia kokonaan uusiksi, todelliseksi hypertekstiksi, jossa kaikki liittyy kaikkeen, kuten elämässä ainakin.

Mutta koska sensuurin lapsellisuuden ja koomisuuden näkee kuka tahansa, ja on selvää että ennemmin tai myöhemmin Dragon Ball väkisinkin julkaistaan Suomessa vielä uudestaan, kokonaisuudessaan sensuroimattomana, niin tämänhetkisellä sensuurilla ei ole suurta merkitystä. Dragon Ball on jälleen myynnissä marketeissa ja kioskeissa. Se että Dragon Ball on kaupan, on täysin riittävä viesti tavalliselle kansalaiselle. Kuka tahansa voi selata sitä ja todeta mitä se pitää sisällään. "Kappas, tuohan on se Dragon Ball josta niin kovasti puhuttiin. Ja tuossa se kuitenkin on telineessä. Höh." Mangan perusteoksen Ranma 1/2:n ilmestymisen jälkeen tärkeintä mitä kuvitella saattoi oli että Dragon Ball palaisi takaisin. Näin tapahtui. Se materiaali mikä saattoi kiihdyttää "hassuja ihmisiä" kuten Dragon Ballin kääntäjä Antti Valkama asian muotoili, on jo julkaistu. Siinä koko suuri spektaakkeli. Tähän perään äänitehoste, ammattikasvattajien ja asiantuntijoiden itse itselleen antamia raikuvia, pitkään kestäviä suosionosoituksia. Noin. Kiitos.

Tämä olisi tietysti pitänyt tietää jo alun alkaen. Sellaista aikaa ei ikinä koita, etteikö tarvitsisi valvoa tarkasti ettei vain sensuuri tule normaaliksi, ettei poliitikoista tule niitä suuria makutuomareita jotka määräävät mikä on taidetta ja mitä se saa olla, ja ettei mustavalkoinen yksiulotteinen ajattelu muodostu normiksi.

Tietysti jokainen voi ottaa tästä opikseen. Ei pidä lukea iltapäivä- ja aikakauslehtiä. 1980-luvulla se oli vielä mahdollista, mutta Seitsemän Vaivaa -aikakaudella maassamme ilmestyy enää yksi yleisaikakauslehti, joka on toimitettu aikuisille. Loput ovat viihteellistä sontaa jotka eivät edes teeskentele olevansa vakavastiotettavia. Ne uutisoivat sensaatioita ja järkytyksiä, tekevät puheenaiheita joistakin - kaada minut höyhenellä - mitättömistä TV:n viihdeohjelmista, ja seuraavat niitä päivästä päivään, ikään kuin aikuisten ihmisten pitäisi sellaisesta kiinnostua. Ne käärivät rahaa ja yltävät huomattaviin levikkeihin myymällä päivittäisen paheksunta- ja shokkiannoksen tietämättömille ja johdateltavissa oleville ihmisille. Ne välittävät auttamatta jo median luonteesta johtuen tietyn yksittäisen, rajatun ja valikoidun kuvan todellisuudesta, jonka herkkäuskoisimmat lukijat käsittävät koko totuudeksi. Bussissa mylvivä idiootti on esimerkki henkilöstä, joka on sellaisen todellisuuskuvan uhri. Fundamentalistisesti (suomeksi: tosikkomaisesti) maailmaan asennoituvat asiantuntijat ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka luovat tätä todellisuuskuvaa saadakseen huomiota millä keinoilla tahansa omille väitteilleen, joita harva toimittaja osaa asiantuntijauskossaan kohdella kriittisesti.

Tietenkään, se ei ole mikään syy kieltää näitä lehtiä ilmestymästä. Niitä vain ei tarvitse lukea. Ei Dragon Balliakaan tarvitse lukea. En ole ostanut Ilta-Sanomia kolmeen vuoteen, Iltalehteä kuuteen vuoteen. Ehkä minulta on jäänyt sen takia oppimatta jotakin, mikä kaikkien olisi näköjään olisi syytä mukamas tietää. Jos jossakin numerossa on jotakin, mikä herättää hälyä, niin lehtiä saa keräyspaperilaatikoista ilmaiseksi.

Kohtuuden nimessä on annettava myös tunnustusta. Sattuneesta syystä olen lukenut Raisa Cacciatoren haastatteluja vasta vuodesta 2003. Voisin kuitenkin allekirjoittaa 95% kaikesta mitä hän on lausunut, ja hänhän on puhunut mm. lapsuuden liian nopeasta loppumisesta ja sukupuolivalistuksen yleisestä kehnosta tilasta. Monet toivomuksemme ovat yhteisiä. Hänellä on vain tämä yksi sokea piste. Bulman käsittäminen "pikkutytöksi" on yhä anteeksiantamonta, semminkin kun sarjakuvassa on oikea pikkutyttökin, Chichi, jonka luulisi huomanneen jokaisen henkilön, joka on todella "tutustunut teokseen" kuten toimittajat väittävät tapahtuneen. Totta on, että jos ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan. On vain suututtavaa että se räikein virhe kerää eniten huomiota, ja meillä on poliitikkoja, jotka uskovat häntä kyselemättä. Poliitikot ovat osoittaneet innokasta valmiutta kieltää oitis yksittäinen teos vielä vuonna 2004. Tuntemattomasta sotilaasta, Juhannustansseista, ja Huudosta ei ole opittu mitään, ehkä ei ole edes haluttu. Susanna Rahkonen, joka edustaa SDP:tä, on ilmeisesti hurskaan tietämätön siitä kuinka esimerkiksi työläiskirjailijoiden sananvapautta ei maassamme aika ajoin ole haluttu kunnioittaa.

Uusimmissa lakiehdotuksissa kiellettävän määrittely on jätetty avoimeksi, tapauskohtaisesti tutkittavaksi. Ei tarvita mitään ennustajan lahjoja veikatakseen, että yksi asia on varma: riidat jatkuvat, tapauskohtaisesti. Niin vaarallista on taide, ja etenkin sarjakuva. Suomalaisen mielentilan ja kipupisteiden historian voisi oikeastaan kirjoittaa sen pohjalta, mitä kaikkea taidetta on kunakin aikana vaadittu kiellettäväksi. Kysymyksestä mikä nähdään pikkutyttönä jos oikein väkisin niin halutaan, voi saada osviittaa siitä millaisella täsmällisyydellä ja ajattelun tasolla näitä kysymyksiä tullaan ratkomaan.

Myöhemmistä muiden lapsipsykologien haastatteluista on vahvistunut sellainen kuva, että lastensuojelu kaikkinensa katsoo menneeseen, ja haluaa mahdotonta, komentaa yhteiskunnan takaisin 1970-luvulle. Ennen oli kaikki paremmin. Ennen tiedettiin mitä tehdä. Ennen maailmassa vallitsi järjestys. Ihanko totta? Minä elin lapsuuteni 1970-luvulla, enkä haluaisi palata sinne takaisin, mutta se on toinen juttu. Mitä lapset sitten lukevatkin, siitä on aina aiheellista keskustella kotona vanhempien ja lasten välillä. Dragon Ballin tapauksessa näyttäytyy erityisen jyrkästi, että lastensuojelu tuntuu haluavan että kotona sopiminen on korvattava viranomaismenettelyllä.

Syytösten kohteena ei ole ollut hetkeäkään yksikään lastenraiskaaja. Ei yksikään pervertti. Ei yksikään pedofiili. Lehdistön ja eduskunnan avulla on tahdottu kieltää kaikilta - korostettakoon vielä kerran: KIELTÄÄ KAIKILTA - tietty nimeltä mainittu taideteos, joka on ymmärretty joko tahallisesti väärin tai ei lainkaan. Sarjakuvalla nimeltä Dragon Ball on ollut rooli pelkästään välikappaleen ja panttivangin ominaisuudessa. Jos sitä ei olisi ollut olemassa, se olisi pitänyt keksiä. Jos se ei ollut riittävän paheksuttava, siitä on täytynyt sellainen tehdä, kutsumalla naispäähenkilöä pikkutytöksi.

Surettaa sekin, että olisi ollut mahdollisuus käydä hyödyllinenkin keskustelu. Jos Dragon Ballia ei olisi syytetty pedofiliasta, olisi voitu käydä kiinnostava ja rakentava keskustelu siitä, millaista huumoria voidaan esittää minkäikäiselle yleisölle. Tähän ei ole ollut mitään mahdollisuuksia, koska syytökset ovat olleet niin liioiteltuja, raskauttavia, ja sarjakuvan lukijoita loukkaavia, että koko asian tiimoilta ei ole järkevää keskustella asiantuntijoiden kanssa, jotka eivät edes halua keskustella, vaan mieluummin sanelevat.

Lopuksi annan ankaraa tukkapöllyä kustantajalle ja toimittajalle, jotka kutsuvat kirjoja "lukutuotteiksi" ja "mangatuotteiksi". Tuotteistakaapa vielä sielunnekin.

Laajemmin ajateltuna tapausten kulku valottaa armottomasti asiantuntijayhteiskunnan luonnetta ja henkeä. Yhteiskunta esittää kansalaisille vaatimuksen, että heidän tulee olla kapea-alaisia silmälappuisia eksperttejä, joille ei ole olemassa elämää, ei näkemystä, eikä mielenkiintoa erikoisalansa ulkopuolella. Yleinen periaate: Kunhan ihmiset ovat jollakin alalla neroja, kaikessa muussa he saavat olla miten järkyttäviä tupauunoja tahansa. Tällaista ihannoidaan. Tällaisesta maksetaan palkkaa. Tällä keinolla luo itsestään vakavastiotettavan kansalaisen, pyrkimällä mahdollisimman suureen tyhmyyteen mahdollisiman monella alalla paitsi yhdellä.

Edelläkuvattu asiaintila ei sinänsä ole vielä niin kovin pahasta. Entistä suurempiin ongelmiin kuitenkin joudutaan, koska yhteiskunta pohjautuu rakenteellisesti sille oletukselle, että on valvottava tietyn kapean alan ja edusryhmän etuja muusta välittämättä. Muita näkökantoja ei tule tunnustaa, niitä ei pidä edes ymmärtää. Henkilölle, joka joutuu esiintymään kapean alansa asiantuntijana, ei muuta mahdollisuutta edes tarjota. Toisin jos tekee, tullaan ennemmin tai myöhemmin sanomaan, että "ei ole viisasta ymmärtää vastapuolen ongelmia niin pitkälle", kuten John F. Kennedy aikoinaan virnuili Hrutshevin ongelmista. Ja mitä siitä seurasi? Melkein kolmas maailmansota. Tasapainottomuus on suorastaan hyve. Tällaisen yhteiskunnan pyytäisin kohteliaasti siirtymään kaikessa hiljaisuudessa WC:n puolelle ja vetämään itsensä pöntöstä alas.

Jos hannutaanilamainen repliikki sallitaan, niin ainoa ratkaisu olisi että ihmiset pyrkisivät tietoisiksi subjekteiksi, sen sijaan että heidät alistettaisiin tai he alistuisivat kaikenkarvaisten toimenpiteiden objekteiksi. Asiakirja, jonka allekirjoittaa Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila, Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Eeva Kuuskoski, Suomen Seksologisen Seuran puheenjohtaja Dan Apter, Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen professori Fredrik Almquist, Suomen Koulu- ja Nuorisolääketieteen yhdistyksen puheenjohtaja Pirjo Terho, Suomen Lastenlääkäriyhdistyksen puheenjohtaja Jukka Rajantie, Kirkon Perheasiain Keskuksen toimiston johtaja Martti Esko, Kirkon Kasvatuksen ja nuorisotyön johtaja Marja-Leena Toivanen, Pelastakaa Lapset ry:n pääsihteeri Juha Eskelinen, Lapsi 2000 ry:n puheenjohtaja Elina Hermanson, Miessakit ry:n toiminnanjohtaja Tomi Timperi, ja Suomen Vanhempainliiton opetusneuvos Ann-Ester Liimatainen, muuttuu sitäkin kiusallisemmaksi, kun havaitsee että näin monet on uunotettu vetoomusten allekirjoitteluun asioista mitään tietämättä ja asiaan perehtymättä. En ikimaailmassa usko, että jokainen näistä mainioista henkilöistä olisi todella vaivautunut lukemaan Dragon Ballia. (Jos olen tässä epäuskossani väärässä, sopii ilmoittautua. Korjauksia, täsmennyksiä ja oikaisuja otetaan ilolla vastaan.) On herttaisen samantekevää, ovatko kansanedustajat osoittaneet asiantuntijoille tässä asiassa suurenmoista esimerkkiä, vaiko asiantuntijat opettaneet leväperäisyyttään ja kollegiaalista hurskasta uskoaan maamme lakia säätävälle taholle. Joka tapauksessa me työttömät tomppelit ja opiskelijat joudumme nämä asiat harkitsemaan ja keskustelut käymään asiantuntijoidenkin puolesta, koska heillä ei siihen ole aikaa eikä halua. Ja miten mahtaa olla asiantuntijoiden kykyjenkin laita.

Mihin perustuu ylimalkaan sellainen oletus, että suomalaiset asiantuntijat olisivat poikkeuksellisen eteviä tai teräviä? Mitkä ovat puhtaat matemaattiset todennäköisyydet, maassa jossa on yhtä paljon asukkaita kuin Pietarin kaupungissa? Mikä taikatemppu saisi aikaan sen että tästä määrästä kaikkein kyvykkäimmät, lahjakkaimmat ja eniten elämää ja kulttuuria ymmärtävät henkilöt hakeutuisivat juuri kasvatustieteelliseen pyrkiäkseen opettajiksi tai psykologeiksi? Tai Luoja paratkoon, mistä meille riittäisi kaikkiin julkaisuihimme ja TV-ohjelmiimme edes hitusen tolkullisia toimittajia? Tai mikä takaisi sen että Suomessa edes olisi erityisen nokkelia anime- ja mangafaneja? Kukaties joku etevämpi olisi murskannut koko asiantuntijoiden pölhöilyn alkuunsa tuusannuuskaksi parilla sormenliikkellä niin elegantisti, ettei kenellekään olisi jäänyt koko asiasta mitään seliteltävää.

Yleensä pidetään parempana, että ihmiset ottavat asioista selvää itse, ja tekevät havaintojensa perusteella omat johtopäätöksensä. Mannerheimin Väestönsuojeluliittojen mielestä sellaiseen ei ole varaa. He haluavat kieltää muitta mutkitta tietyn teoksen mahdollisimman nopeasti ja vetää sen välittömästi myynnistä, jotta yhdelläkään lukijalla ei olisi mahdollisuutta tehdä omia johtopäätöksiään. Tavallaan sen ymmärtää. Miten omaehtoinen asioiden pohdinta olisi sallittavissa, kun siinä on vaara päätyä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin niihin, joita asiantuntijat, poliitikot, ja heidän myötään virkamiesvalta haluaa sanella. Aivan oma vikani tietysti on, että minulla sattuu olemaan joitakin käsityksiä yhteiskunnasta; millainen se voisi olla, millainen sen pitäisi olla, ja millainen se ei saa olla. Mannerheimin Väestönsuojeluliitoilla ei sellaisia rajoitteita ole. Se näkyy selvästi heidän toiminnassaan.

Niinpä olemme jälleen politiikassa. Se on brutaalia raakaa valtaa, voimannäyttöä ja voimankäyttöä, cromagnon-ihmisten ajanvietettä, ikuista kädenvääntöä, jossa kaikkia asioita punnitaan taustayhteisöjen jäsenmäärillä ja vuosibudjeteilla. Lopulta se johtaa siihen, että kansalaisvaikuttamisessa kaikki mitataan sen mukaan, kuka huutaa kovimmin. Niinpä keskustelun sijasta sorvataan julkilausumia, vaatimuksia, propagandaa, vääristyneen kuvan antamista, jopa Mannerheimin Lastensuojeluliiton taholta, jonka perustajan tunnuslause oli sentään kunniakas "Puhtain asein puhtaan asian puolesta". Tulisipa Carl Gustav Emil takaisin, niin hän lausahtaisi kuivakkaasti "Ursäkta mina damer, men ni är ju inte allvar." Hän kun oli parantumattoman kohtelias mies. Ja tähän cromagnon-painiin on kuitenkin pakko mennä jollakin tavalla mukaan ettei tapahtuisi älyttömyyksiä. Loistavaa kuinka hyviä vaihtoehtoja.

Mutta on myös hyviä uutisia. Vaikka vanhojen urallaan ansioituneiden suurten asiantuntijoiden ja mangaa lukevan nuoremman väestönosan välillä olisikin näin henkeäsalpaavan jyrkkä kuilu, kannattaa omistaa muutama hetki sen miettimiselle, kumman puolella tulevaisuus lopulta on. Historian roskatynnyriin on lentänyt merkittävämpiäkin hahmoja kuin nykypäivän kansanedustajat ja "asiantuntijat". Mangan aurinko nousi jo. Asiantuntijoiden aurinko laskee. Hyvää yötä.

Ottakaa selvää, mitä asioita ihmiset itse pitävät lastensa hyvinvoinnin kannalta tärkeinä. Ne ovat aivan eri asioita kuin mitä te olette tottuneet kuvittelemaan, se on tullut todistettua jo monessa yhteydessä. Kysykää ihmisiltä, mitkä ovat heidän mielestään hyväksyttäviä keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Huonoa PR:ää te olette saaneet jo roppakaupalla. Kirjallisuuden kieltäminen on erittäin arvelluttavaa missä oloissa tahansa. Onko todella sarjakuva - mikä tahansa sarjakuva - lapsille vakavampi vaara kuin tupakanpoltto, ryyppääminen, naiminen, huumeet, kelvottomat vanhemmat, simputus, itsemurhahakuisuus tms jne tms jne? Jos muuhun ette pysty puuttumaan kuin sensuroimaan kirjoja, joudutte vastaamaan kysymykseen, onko tuollaisesta avuttomuudesta hyötyä kenellekään.

Muussa tapauksessa vaikutusvaltaiset painostusjärjestöt kaivavat itse oman hautansa esittämällä ja vaatimalla tolkuttomuuksia, joille ei ole sijaa 2000-luvun yhteiskunnassa. On täysin mahdollista määritellä mikä tahansa normi niin ahtaasti, että 10% vanhemmista ja 20% lapsista täyttävät kriteerit. Siitä vain. Tuloksena on hyviä asioita teidän kannaltanne: rajatonta kysyntää asiantuntemukselle ja huostaanottoviranomaisille. Töitä kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Mutta sisältääkö sellainen JÄRKEVÄÄ KOHTUUTTA - tuota vanhanaikaista valistuksen ajan vaatimusta, meidän media-aikanamme kirosanaa, jota kuulee yhä harvemmin ja harvemmin?

Mikään ei ole muuttunut 30 vuodessa. Suomen Tasavallassa yhdeltäkään Asiantuntijalta ei tänäkään päivänä edellytetä alkeellisintakaan perehtyneisyyttä niihin sarjakuviin ja animaatioihin, joita he mieluusti kritisoivat, eikä heitä koskaan vaadita tilille siitä että puhuvat mitä sylki suuhun tuo.

Asiassa on ollut monenlaisia vääriä odotuksia.

Jos odotetaan, että kaikki taide on sievää, söpöä ja harmitonta, se odotus on väärä. Tämä ei kaipaa selittelyjä. (Olisi tietysti ollut viisaampaa jos harrastaisi jotakin herttaisen mitätöntä, kuten kansantanhuja, mutta kun se ei kiinnosta vähääkään, niin kysyn vaan mitä olette ajatelleet tekevänne asialle?)
Jos odotetaan, että kaikki sarjakuva on lapsille, se odotus on väärä. Enemmistö Suomessa julkaistavista sarjakuvista on kustannusluetteloissa merkitty aivan muualla kuin lastenkirjallisuuden joukkoon.
Jos odotetaan, että kaikki japanilainen sarjakuva on pervoa pornoa, se odotus on väärä. Syvät pahoittelut niille, jotka ovat kuvitelleet ostaneensa mainostettua lapsipornoa, ja saaneetkin käsiinsä tavanomaisen mätkintäsarjakuvan. Nostakaa Väestöliittoa vastaan kuluttajanoikeusjuttu erheellisestä mainonnasta.
Jos odotetaan, että maailmalla sadoin miljoonin julkaistu sarjakuva voidaan jollakin mielikuvituksellisella tavalla kieltää Suomessa myös aikuisilta, se odotus on ehdottomasti väärä.
Haluaisin elää maailmassa, jossa asiantuntijat käyttäisivät järkeä ja arvostelukykyä aikuisten ihmisten tavoin. Se on minun odotukseni. Se on aina osoittautunut vääräksi.

Joitakin seurauksia on asialla saattanut olla. Ehkä. Pelastakaa Lapset ry:n toimitusjohtaja Juha Eskelistä ei voinut enää loppukesästä 2003 tavoittaa, ja pian kerrottiin että hän on jättänyt paikkansa. Syksyllä 2003 Mannerheimin Lastensuojeluliitto esitteli uuden toiminnanjohtajansa Tuula Tammisen. Tammikuussa 2004 MLL:n lapsiasiahenkilö Helena Molander erotettiin toimestaan mediakohun saattelemana. Asioista uutisoi näyttävästi jälleen Ilta-Sanomat ja hovitoimittaja Heli Karhumäki. Eeva Kuuskosken haastattelu asiasta hankittiin toisen Ilta-Sanomien toimittajan toimesta, en voinut olla panematta merkille. MLL:n uusi toiminnanjohtaja määritteli toiminnan suuntaviivat Lapsemme-lehdessä seuraavasti: Asioista on käytävä asiantuntijoiden kesken huolellisesti valmisteltu ja perinpohjainen keskustelu, ja hahmotelluille toimenpiteille on saatava kansalaisten tuki. Jos tämä itsestäänselvyys on lastensuojelun alalla uutta ja ennennäkemätöntä, niin tätä askelta ei ainakaan ole otettu hetkeäkään liian aikaisin. Ja mitä se kertookaan näiden organisaatioiden aiemmista toimintatavoista.

Aatami oli perin juurin inhimillinen. Hän ei syönyt omenaa omenan itsensä vuoksi. Hän söi sen koska se oli kielletty. Jos käärmeen syöminen olisi ollut kiellettyä, hän olisi syönyt sen. -Mark Twain

Yhteiskunta arvostaa suuresti normaalia ihmistä. Se kasvattaa lapset kadottamaan oman itsensä ja muuttumaan normaaleiksi, siis mielettömiksi. Normaalit ihmiset ovat tappaneet sata miljoonaa kaltaistaan normaalia ihmistä viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. -R.D.Laing

Lapsia kaitsevat aikuiset eivät tavallisesti anna lapsille anteeksi mitään, mutta itselleen kaiken. -Fénelon

Suurin virhe, mikä tavallisesti tehdään kasvatuksessa, on se että ei totuteta lapsia omintakeiseen ajatteluun. -Doris Lessing

Ellei kykene ärsyttämään ketään, ei juuri kannata kirjoittaa. -Kingsley Amis

Henkilö joka ei lue mitään, on sivistyneempi kuin se joka lukee vain sanomalehtiä. -Thomas Jefferson

Jokainen joka näkee ja maalaa taivaan vihreäksi ja niityt sinisiksi, pitäisi sterilisoida. -Adolf Hitler

Siitä hetkestä alkaen kun tartuin kirjaasi siihen hetkeen saakka kun panin sen pois kädestäni, nauroin katketakseni. Jonakin päivänä aion vielä lukeakin sen. -Groucho Marx

28.6.04. Käväisin katsomassa mitä sanoisi I Ching minulle tästä kaikesta, sitähän on totisesti paljon, ja minulle tarjottiin heksagrammi 1, rivi 5. "Lohikäärme kohoaa korkealle taivaalla kaikkien nähtäväksi. Hänestä itsestään on tullut se opettaja, jota hän aina oli etsinyt." Näinkö on mukamas käynyt?

Hakemisto:
1. Tähän mennessä tapahtunut	8. Kuinka Aku Ankkaa luetaan	14. Päivitys
2. Tulen hulluksi ellen löydä lokeroa	9. Psykologia on mekaanista fysiikkaa	15. Sensuurin suuria saavutuksia
3. Katsokaa, pikkutyttö!	10. Taidetta rangaistusleireihin	16. Yhteenveto
4. Huumori on vakava asia	11. Kielletty yli 18-vuotiailta	17. Yhteiskuntakritiikkiä
5. Totuus ja koko totuus - Werthamin ja Comics Coden luonne ja seuraukset	12. Politiikkaa! (ja tämähän se vielä puuttui)	18. Vetoomus lastensuojelujärjestöille
6. Seksistä ei saa tehdä pilaa	13. Kaikki mistä ei puhuta	19. Ajattelun korvikkeita - sitaatteja
7. Fiktion on oltava valistavaa ja oikeaoppista