|
(Esitys seurasi ohjelmassa Hiroshiman Poika -elokuvan jälkeen, joten asiasta oli aiheellista
lausua aluksi muutama huomio.)
|
| Hiroshiman Poika |
Suositussa sarjassamme "Tunnelmasta tunnelmaan" siirrymme nyt ydintuhon tragediasta luontevasti
komedian pariin. Se osa yleisöstä, joka oli täällä paikalla hetki sitten katsomassa Hiroshiman
Poikaa, pani varmaan merkille saman asian kuin minäkin. Hiroshiman Poika (1983) kuvaa tietysti
ankeinta mahdollista ajanjaksoa, mitä voi kuvitella. Mutta siinä elokuvassa oli optimismia ja
myös huumoria. Siinä täytyi olla. Raskaan ja ankean ajan kuvaus pelkästään ankeana ja masentavana
ei ole realistista. Ei vaikeista ajoista selviä pelkästään valittamalla ja kärsimällä. Hiroshiman
Pojassa oli ansiokasta sen sisältämä elämäntäyteys, kuolemankin keskellä, ja sitä ei voi olla
olemassa ilman huumoria.
|
|
En ole mitenkään määritelmiin ihastunut ihminen, joten jätän huumorin akateemisen analyysin
kernaasti muille. Käytännössä meille riittää yksi ainoa kriteeri. Jos jokin ilahduttaa ja
huvittaa, silloin se on huumoria ja siinä kaikki. Aivan erityisesti se korostuu raskaina aikoina.
Hiroshima 1945 oli eräs sellainen ajanjakso. Seuraavan kerran tämä tulee esiin Japanissa
1990-luvun lopulla, jolloin maahan iski ennennäkemätön taloudellinen lama. Lasse Märsy mainitsi
omassa esityksessään, kuinka tapahtui sellaisia ennenkuulumattomuuksia kuin että työttömyysprosentti
nousi peräti neljään. Se alkoi näkyä tavalla, johon Japanissa ei oltu totuttu. Japanissa oli
ollut tapana, että perheyritykset tarjosivat vakaan työpaikan loppuiäksi, ja yritykset huolehtivat
työntekijöidensä kaikista tarpeista. Nyt 1990-luvun lopulla alettiin potkia väkeä pellolle,
ja työttömät asunnottomat alkoivat viettää öitään puistoissa ja rannoilla. Mitä tässä tilanteessa
teki koomikkoryhmä Happa Tai, Vihreät Lehdet? He tekivät musiikkivideon, josta on sanottu että
se on maailman kaikkien aikojen hauskin.
|
| Yatta! |
 
 
 
Happa Tai: Yatta, 2000.
|
|
Japani oli puilla paljailla niin että vaatteetkin oli viety päältä. Ja tosiaan, Happa Tain
kalsariukot heiluvat viikunanlehti yllään, ja kehottavat huomaamaan että elämänilo löytyy
pienistä asioista: jos voi hengittää ulos ja sisään on terve. Koiranpennut ovat söpöjä.
Futonin päällä on mukavaa nukkua. Ja viikunanlehteen ilmestyy taikasana "Hope". Niin kauan kuin
on elämää on toivoa, ja vaikka Nippon onkin tällä hetkellä kyuu-kyuu, niin ashita wa wonderful.
Suomessahan tällainen käsittely ei olisi ollut mahdollista. Meillä 1990-luvun lamavuosina
iskettiin lekalla kansalaisten päähän, että ongelmista selviää vain talvisodan hengellä,
siis itkulla ja hammastenkiristyksellä.
|
|
Animen piirissä vastaavaa osin viiltävääkin huumoria edustaa Happa Tain kanssa Di Gi Charat.
Di Gi Charatin päähenkilöt Digiko ja Puchiko ovat hemmoteltuja Digi-planeetan prinsessoja.
Kun he tulevat maapallolle vuoden 2000 Japaniin, mitä tapahtuu? He päätyvät asumaan peliputiikin
yläkertaan ja maksavat asuntonsa raatamalla pitkää päivää alakerran pelimyymälässä.
Illalliseksi Digiko tarjoaa vierailleen mineraalivettä. Kun Puchiko käy lastentarhassa, hän
ottaa mukaansa kolme keksiä illalliseksi. Japanin omakuva vuonna 2000: Ylpeä, yläluokkaisena
itseään pitävä kansa joutuu sopeutumaan uusiin taloudellisiin realiteetteihin, jotka ovat niin
järkyttäviä, että niistä selviää vain nauramalla. Muuten niihin ei pystyisi suhtautumaan.
|
|
Koge Donbo/Broccoli/TBS: Di Gi Charat, 2000.
|
|
Happa Tai ja DiGi Charat ovat maailmankuuluja. Ne ovat nykypäivän kaksi tunnetuinta esimerkkiä
japanilaisesta huumorista. Ne ovat absurdeja, burleskeja, suorastaan anarkistisia ja räjähteleviä.
Onko tämä uutta, modernia Japania edustavaa huumoria, vai onko kyseessä jonkinlainen perinne?
Sitä voi miettiä katsellessaan zen-kuvia.
|
| Zenga |
piispa Toba (1053-1140)
|
|
ZENGA, zen-kuvat, syntyivät noin tuhat vuotta sitten. Esimerkkikuvassa on piereskelykilpailut
noin vuoden 1100 tienoilla. Toinen joukkue hyökkää takapuoli pitkällä ja puolustautuva joukkue
käyttää aseinaan viuhkoja. Tällaista maalasi kelpo piispa Toba, zenbuddhalaisen luostarinsa päämies,
joka oli pidetty ja arvostettu viranhaltija. Hän maalasi paljon muutakin, kuten näkymiä
fallosfestivaaleista, joissa uroot jäykistyneillä elimillään pystyvät häkellyttäviin voimansuorituksiin,
sekä kuuluisat eläinkääröt, joita näytin täällä viime vuonna. Niiden kuvakieli on yllättävän
modernia. Eläinkääröjen hahmot voisivat olla yhtä hyvin 1900-luvun Disneyn studioiden luonnoksia.
Kuvakääröjen lisäksi maalauksia tehtiin sermeille, pahvisille ja paperisille seinäpaneeleille.
Yhteinen piirre kaikissa zen-kuvissa on, että ne pyrkivät kuvaamaan maailmaa ja ympäristöämme
mitään pois sulkematta. Jos maailma on aidosti pyhä ja alkuperältään jumalallinen, silloin ei ole
olemassa mitään niin maailmallista ja profaania, etteikö sitä voisi käsitellä.
|
|
Ekaku Hakuin (1685-1768)
|
|
Japanilaisen kirjallisuuden tutkija R.H.Blyth on lausunut: "Jokainen oikeaoppinen uskonto on aina huumorinvastainen
ja huumori aina vieroksuu oikeaoppisuutta. Zen, ainoana, on mitä epäoikeaoppisin, ja siksi se on,
ja sen täytyy olla, humoristinen." Zen-kuvat syntyivät tästä asenteesta. Sen kuvakielestä, aiheista,
ja käsittelytavasta näkee jälkiä tänäänkin animessa ja mangassa.
|
|
Teatterin piirissä tietysti on aina ollut sekä tragedia että komedia. Kreikkalaisilla ei ole
yksinoikeutta tragedian ja komedian keksimiseen. Sama perusjako syntyi muuallakin,
kuten kaukoidässä. Klassisessa japanilaisessa teatterissa tragediaa edustaa no-teatteri.
No-esitykset ovat pitkiä, niissä esitetään koko eepos alusta loppuun, joten esitykset kestävät
useita vuorokausia. Välipaloina yleisölle kehitettiin koomista teatteria, jolle annettiin nimi
KYOGEN.
|
| Kyogen |
 
Japanilaisen lukion kyogen-esityksestä.
|
|
Kyogen-esitykset ovat lyhyitä verrattuna no-draamoihin. Kyogen on kevyt hupinumero,
joka esitetään pantomiimina, siis ilman vuorosanoja. Koska repliikkejä ei ole, kyogen-näytelmä
on puhdasta tilannekomiikkaa. Kyogeniä on Suomessa nähty harmittavan vähän. Yhden ainoan kerran
olen nähnyt televisiossa kiinalaisen esiintyjäseurueen kappaleen, jossa kaksi miekkamiestä
väijyy toisiaan pimeässä huoneessa. Huumori syntyy siitä, että näyttämö on tietysti täysin
valaistu, ja yleisö näkee kaiken aikaa tapahtumat, mutta näyttelijät esiintyvät kuin he todella
olisivat pimeässä huoneessa, ja ohittavat toisensa sentin päästä toisiaan väijyessään. Kun toinen
hyppää pöydän päälle, toinen pujahtaa pöydän alle, ja he varovasti halkovat ilmaa miekoillaan
vastakkaisiin suuntiin. Kun tähän lisätään taitavat näyttelijät, ja jopa huolella harjoiteltua
akrobatiaa, tuloksena on aivan loistava esitys. Jos teille tarjoutuu joskus tilaisuus nähdä
kyogen-teatteria, menkää ihmeessä katsomaan.
|
|
  
Kyogen-naamioita: Ebishu, Otafuku, Usobuki.
|
|
Lisää yhtymäkohtia kreikkalaiseen teatteriin: Kaikki muistamme kreikkalaiset teatterinaamiot,
joissa on kaksi ilmettä, iloinen ja surullinen. Kyogen-naamioita on kymmeniä, ja niillä kuvataan
erilaisia stereotyyppejä. Tästä on monia etuja. Perustyypit selkiyttävät juonta (muistakaa,
vuorosanoja ei ole), heikompikin näyttelijä pystyy suoriutumaan roolistaan, ja yleisö tietää
mitä on odotettavissa. Tyypillisiä, ikivanhoja, kaikissa kulttuureissa kaikilla näyttämöillä
tunnettuja perustyyppejä ovat mm. lempeä idiootti, äkkipikainen ovela mies, turhamainen keikari,
ovela huijari, kerskaileva valehtelija, seksikäs vamppi, valtaapitävä auktoriteetti, ja tietysti
ei-ihmistyypit. Jätän teille kotitehtäväksi miettiä, millaista tyyppiä mikäkin naamio edustaa.
Tulkinta ei välttämättä ole meille itsestäänselvä. Eräällä japanilaisella verkkosivulla tehdään
asiasta tutkimusta, jossa katsojaa pyydetään kertomaan, miltä naamion kuvaama luonnetyyppi
hänestä vaikuttaa. On jopa todennäköistä, että länsimaisin silmin nähtynä tietty naamio saa
aivan eri merkityksen kuin mitä alunperin japanilainen tekijä on tarkoittanut.
|
|
 
Kyogen-naamioita: Tengu, karvainen Tengu.
|
|
Tengu on hahmo, johon kannattaa pysähtyä. Pirullinen ilme, paholaismaiset kasvonpiirteet.
Tässähän on ilmiselvä kiusanhenki. On hämmästyttävää, kuinka tämä tyyppi voi olla niin
samankaltainen meidän vanhastaan tuntemiemme piruhahmojen kanssa, vaikka se on syntynyt
aivan toisella puolella maapalloa aivan toisena aikana. On siis olemassa myös jotakin
yleismaailmallista joka ei kaipaa selitystä.
|
|
Tengu on niin voimakas hahmo, että se on vaikuttanut japanilaisten käsityksiin ulkomaalaisista
kaiken taustalla pitkän aikaa. Tengu tulee etsimättä mieleen, kun lukee esimerkiksi kristinuskon
vastaista propagandakirjoitusta "Kirishitan monogatari" (1639). Tällä tavalla propagandakirjoittaja
kuvaa portugalilaista padrea: "Nenä kuin kotilo, pitkä. Silmät isot, pää pieni. Nenä punainen,
tukka hiirenharmaa. Vaatteet mustat, pituus yli seitsemän jalkaa. Puhe kuin pöllön kirkunaa.
Yleisesti myönnettiin että kauheimpien ja raivokkaimpien peikkojen joukosta ei moista löydä.
Jaloissa ja käsissä hänellä oli pitkät kynnet, selässä lepakonsiivet." Etenkin kynnet viittaavat
selvästi tengun kansanperinteessä tunnettuun korppimaiseen hahmoon. Tengu on pahanilmanlintu
jos mikä.
|
|
Amiraali Perry, japanilainen näkemys v. 1855.
|
|
Kun amiraali Perry käväisi Japanissa suorittamassa "ystävällismielisen laivastovierailun"
1855 (ja toi Japanin keisarille lahjaksi mm. höyrykäyttöisen pienoisrautatien), hänestä tehtiin
muotokuvia, joissa toistuvat kyogen-naamioista tutuksi tulleet tengun piirteet. Kyseessä ei ole
karikatyyri, vaan vilpitön yritys kuvata vierasmaalaiset kasvot siten että ne kävisivät
japanilaiselle katsojalle ymmärrettäväksi. Jotta se onnistuisi, oli pakko turvautua vanhoihin
ymmärrettäviin symboleihin, ja kätevin ratkaisu oli antaa amiraalille enemmän tai vähemmän
tengumaisia piirteitä. Oheisessa kuvassa Perryn länsimaisten kasvonpiirteiden tengumaisuus
tulee korostetun voimakkaasti esille.
|
|
Rumiko Takahashi: Urusei Yatsura, 1980.
|
|
1900-luvulla, kun länsimaiset ihmiset olivat jo tulleet tutuiksi hyvässä ja pahassa, tengun
hahmo on palautunut vanhaan merkitykseensä ei-ihmiseksi. Rumiko Takahashin tengut ovat jälleen
kansanperinteen korppeja, jotka ovat saaneet hupaisat, koomiset roolit, ja niistä löytää enää
hyvin vähän uhkaavuutta tai paholaismaisuutta. Rumiko Takahashi käyttää lähes kaikissa
suurissa menestyssarjoissaan (Urusei Yatsura, Ranma 1/2, Mermaid Saga, Rumic Theater, Inuyasha)
runsaasti japanilaisen kertomaperinteen aineistoa, taruolentoja, kummituksia, legendoja, joita
kaikkia hän parodioi vauhdikkaasti ja siekailematta. Ylipäätään Takahashin mangat ovat kätevä
tapa perehtyä japanilaiseen mytologiaan. Lukijalle käy pian selväksi sekin, että Takahashi
esittää kertomuksensa kieli poskessa hurtilla huumorilla, joten hänen toisintonsa eivät
välttämättä ole paljoa tekemisissä alkuperäisteosten kanssa.
|
| Pölhöilyä |
Kansallisen identiteetin etsintä on miljoonaluokan suurteollisuutta. James Bailey ja Jared
Lubarsky kuvasivat Japani-kuvan etsimisen (miksei samalla myös Suomi-kuvan) pölhöilyä näppärästi 1986
Aasian tutkimuksen julkaisussa (Asia Society's Focus on Asian Studies, Vol.V No.3,
Contemporary Literature, sivut 9-13) seuraavasti:
|
|
"1960-1970-luvuilla japanilaiset huomasivat yllätyksekseen, että he eivät vain olleet vauraita,
vaan muut kansat halusivat tietää heistä enemmän. Äkkiä he tiedostivat, että heillä ei ollut
tarjota hyviä selityksiä sille millaista on olla japanilainen. Nopeasti tuli suosituksi etsiä
teorioita kansanluonteelle. Kaikki olivat tarjoamassa omia ehdotuksiaan: vaikutusvaltaiset
sosiologit, lehtimiehet, lääkärit, poliitikot. Ulkomaalaisia rohkaistiin erityisesti liittymään
keskusteluun, ja sangen monet noudattivat kutsua. Niin saimme kuulla, että japanilaiset ovat
japanilaisia, koska (a) heillä on vertikaalinen yhteiskunta, (b) koska he olivat riisinviljelijöitä
niin ja niin monta vuosisataa, tai koska (c) heidän riippuvaisuussuhteensa tai (d) johtamisjärjestelmänsä
tai (e) heidän ilmastonsa tai koska (f) he oppivat käyttämään syömäpuikkoja varhaislapsuudessaan
tai (g) heidän esi-isänsä olivat paimentolaishevosmiehiä Keski-Aasiasta tai (h) kaikki edellämainittu
tai (i) ei mikään edellämainitusta tai (j) mikä hyvänsä sadoista muista mahdollisista, mahdottomista,
todennäköisistä tai epätodennäköistä syistä." Bailey ja Lubarsky kiinnittävät huomiota tämän
sekametelisopan keskellä siihen, kuinka harva japanologisti haluaa puhua mitään japanilaisesta
huumorista. Vastamyrkyksi kirjoittajat nostavat esille klassisen japanilaisen komedian verbaalisimman lajin,
rakugon.
|
| Rakugo |
RAKUGO kehittyi 1600-luvun lopulla, kun Japani eli pitkää yli 300-vuotista vakaata rauhan ja
eristäytymisen aikakautta. Amerikkalaisen stand-up-komiikan vastakohtana rakugo on sit-down-
komiikkaa. Rakugo-esityksessä esiintyy yleensä kaksi koomikkoa. He pukeutuvat muodolliseen pukuun,
hakamaan (polvien ali ulottuvat väljät housut) ja haoriin (kova, tärkätty paita), tai kimonoon.
Esiintyjät istuvat yleisön edessä ja käyvät koomista dialogia. Esityksessä on rekvisiittaa,
peräti kaksi kappaletta: on pyyhe ja viuhka, joita käytetään tarkoittamaan mitä hyvänsä esinettä
jota dialogin käymisessä tarvitaan. Viuhkaa voidaan käyttää esittämään esimerkiksi syömäpuikkoja.
Pyyhkeestä voidaan muotoilla jotakin, minkä kuvitellaan esittävän tiettyä esinettä. Lavastus
on siis hyvin suppea ja viitteellinen, suorastaan abstrakti. Tästä seuraa, että rakugoa voidaan
esittää periaatteessa missä vain. Vaatimukset näyttämön ja lavastuksen suhteen ovat minimaaliset.
|
|
Klassiseen rakugo-ohjelmistoon kuuluu noin 300 tarinaa. Yhden sketsin esittäminen voi kestää
jopa 15 minuuttia, ja luonnollisesti sketsi huipentuu vitsin kärkeen. Mutta huumori piilee
enemmän keskustelussa itsessään kuin sen huipentumassa. Tämä on aivan toista kuin brittityylinen
salamavauhtinen ajoitukseen ja nopeaan sivallukseen perustuva farssihuumori. Mutta samalla
tässä itäisessä kiireettömässä vitsin kehittelyssä on jotakin tavattoman tuttua suomalaiselle
yleisölle.
|
| Spede Pasanen |
Se on nimittäin Spede Pasasta. Lapsena en asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta murrosikään
ehdittyäni ja etenkin parikymppisenä Spede Pasasen sketsihuumorin puutteet alkoivat vaivata
minua tuskallisesti. Vaikutti siltä, että Spedellä oli loistavia ideoita, ja hän kehitteli
niitä kekseliäästi, mutta loppua kohden jokaikinen sketsi tuntui hajoavan käsiin. Kärki jäi
puuttumaan, jos sellaista koskaan oli ollutkaan. Vasta myöhemmin aloin ymmärtää, mistä oli
kysymys. Spede Pasanen edusti savolaista huumoria, joka perustuu yhdessä viihtymiselle.
Jos tarina ei pääty huipentumaan, se ei ole tärkeää. Sitä ennen on nähty 10-15 minuuttia
lupsakkaa leukailua jossa on omat tähtihetkensä sketsin sisällä, ei niinkään sen lopussa.
|
|
Kaikki muistanevat Pasasen loisteliaan, suomalaisen TV-historian kaikkien aikojen parhaan
sketsin rautakaupasta. Alkuperäinen Spede Show -versio alkaa Simo Salmisen tullessa rautakauppaan
ostamaan nupineuloja, ruuveja ja muttereita. Asiakaspalvelija Spede Pasanen herää nokosiltaan
tiskin takaa, pöyhii tyynyä, hakee ne legendaariset tikapuunsa, nousee piinaavan hitaasti
ylimmälle askelmalle ja tietysti sieltä kumartuu katsomaan alinta laatikkoa, kömpii alas,
vie tikapuut pois, ja palaa asiakkaan eteen antamaan näsäviisaita haluttomia vastauksiaan.
Alkuperäisessä versiossa sketsi leviää lopussa käsiin. Huutokaupanpitäjä Timo Kaukonen tulee
kuvan ulkopuolelta pelastamaan tarinan, joka oli kulkenut siihen asti kaikessa raivokkaassa
piinaavuudessaan loisteliaasti, mutta jota Spede ei ollut osannut lopettaa. Myöhemmin
Uuno Turhapuro -versiossa Kauko Helovirran ollessa asiakas ja Vesa-Matti Loirin ollessa myyjänä
Loiri lopettaa sketsin sanomalla että palvelu päättyy muutenkin tähän koska kello on just neljä.
Se lopetus on parempi, mutta muuhun sketsiin verrattuna edelleen kömpelö. Suomalainen ja
japanilainen huumori ovat enemmän sukua toisilleen kuin suomalainen ja brittiläinen, puhumattakaan
japanilaisesta ja brittiläisestä.
|
| Rakugo-sketsi |
Nyt esitämme 300 vuotta vanhan rakugo-sketsin. Tarvitsen yleisön joukosta vapaaehtoisen...
Tämä on nyt aivan kuin taikurin esityksestä jossa aina sanotaan "ota kortti, ota mikä tahansa kortti,
EI SITÄ, ota mikä tahansa kortti!" Sinä siinä, sinä olet vapaaehtoinen.
- Olen ramen-baarissa, ja olen juuri syönyt annoksen. Nyt koittaa maksun aika. No niin,
tarjoilija, paljonko olen velkaa?
- Kuusitoista.
- Kuusitoista... kauhea hinta mokomasta sopasta... suolaistakin se oli.. ja ne nuudelitkin
oli mitä lie muhjua... No niin, hyvä on. (alkaa pudotella rahoja tarjoilijan kämmenelle)
Yksi, kaksi, kolme... (osoittaa sivummalle) Montako naista tuolla pöydässä istuu? Täällä
on hämärää, enkä näe kunnolla.
- Neljä.
(Asiakas jättää maksamatta neljännen kolikon, ja jatkaa muitta mutkitta viidennestä.)
- Viisi, kuusi, seitsemän... Mitä kello on?
- Kahdeksan.
(Asiakas jättää maksamatta kahdeksannen kolikon, ja jatkaa yhdeksännestä. Yleisö hihittää.)
- Yhdeksän, kymmenen, yksitoista... Tämä paikkahan menee kiinni kun kello on...
- Kaksitoista.
(Kuten edellä. Yleisö nauraa.)
- Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista. Kas näin, tasaraha.
- Miten näitä tuli näin vähän?
- Siinä on koko summa. Kuulittehan itsekin kuinka laskin ne ääneen!
(naurua)
- Tarjoilijana Mikko Kilponen, hyvät naiset ja herrat.
(aplodeja)
|
|
Rakugossa on paikallisia erikoisuuksia. Tokiossa pidetään Osakan rakugoa vulgaarina,
ja Osakassa suhtaudutaan tokiolaiseen rakugoon kuten suomalaiset joskus sanovat
ruotsalaisista "niin hienoja ettei heidän pierukaan haise".
Vuonna 1825 Tokiossa oli 130 yose-teatteria, joissa esitettiin varieteeta, ennen kaikkea
rakugoa. Tänään näitä teattereita on neljä. Mitä rakugolle tapahtui? Televisio tuli.
Televisio edellytti uudenlaista suhtautumista. Aivan kuten Britanniassa
varieteeviihde joutui muuttumaan nopeatempoisemmaksi jotta se soveltuisi uuteen mediaan,
samoin Japanissa komedia modernisoitui. Räjähtelevä Digi Charatin animehuumori, jossa
jotkut gagit huomaa vasta kun katselee esimerkiksi Digi Charat Nyon alkutekstit ruutu
ruudulta, on televisionomaisempaa kuin 15-minuuttinen rakugo. Verbaalisessa komediassa
tempo nopeutui, ja päädyttiin nykyiseen pisteliääseen sanailuun nimeltään tsukkomi,
joka on tullut animeväelle tutuksi Azumanga Daioh'sta. Tsukkomissa henkilö A sanoo
jotakin pöljästi, henkilö B räimii A:ta paperiviuhkalla (harisen) ja korjaa asian oikeinpäin,
minkä henkilö A ymmärtää taas väärin, ja sykli jatkuu.
|
|
 
Kyohiko Azuma: Azumanga daioh, 2002.
|
|
Kun Japani avautui meiji-restoraation jälkeen, Japaniin matkusti sellaisia persoonallisuuksia
kuin Illustrated London Newsin kirjeenvaihtaja Wirgman. Wirgman perusti Jokohaman eurooppalaiselle
siirtokunnalle eurooppalaisten 1800-luvun liberaalien pilalehtien tyylisen julkaisun Japan Punch,
johon hän piirsi länsimaistyylisiä pilapiirroksia. Niiden tyyli ja
eurooppalainen satiiri alkoi vaikuttaa japanilaisiin, joilla oli jo valmiina zen-kuvien ja
puupiirrostaiteen pitkäaikainen perinne. Oli vain ajan kysymys milloin eurooppalainen
pilapiirros ja zenga sulautuisivat joksikin uudeksi, ja kun Japaniin levisivät ensimmäiset
amerikkalaiset sarjakuvat, mangan synty oli vääjäämätöntä. Se tapahtui 1902.
|
| Mangan huumori |
Sarjakuva, olipa se länsimaista sarjakuvaa tai mangaa, syntyi alunperin aikuisille. Se käsitteli
aikuisia aiheita, kuten Japanissa kosiskelurituaaleja ja naisen asemaa (ja satirisoi naisasialiikettä
todistelemalla kuinka nainen on aina ollut perheen pää, eikä miehellä ole perheen sohvalla lopulta
sijaa lainkaan kun talon emäntä ja lapset valtaavat sen). Yhdysvalloissa kieltolain aikaan
sarjoissa esitettiin viinaan meneviä perheenisiä ja salakapakoita (Vihtori ja Klaara), poliittista
satiiria ja konservatiivisen yhteisön tekopyhyyttä (Matti Mainio ja Jussi Juonio). Belgiassa
Tintti oli alkutaipaleellaan kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti. Sen jälkeen alkoi
ympäri maailmaa tapahtua kummallisia asioita joille on lukuisia eri syitä, mutta joiden
yhteinen lopputulos oli että sarjakuvat julistettiin yksinomaan lasten omaisuudeksi, ja kaikkia
sarjakuvia ryhdyttiin onnettomasti arvioimaan vain ja ainoastaan sen perusteella kenelle ne
"sopivat". Japanissa tämä harharetki alkoi 1930-luvulla, jolloin kansallismielinen militarismi ja
puhdasoppisuus tarjosi sarjakuvantekijöille karkeasti sanottuna vain kaksi vaihtoehtoa.
Joko sopi piirrettämän viattomia eläinsarjoja, tai sitten säälimättömän kasvattavia ja armottoman
opettavaisia sarjoja, joita leimasi poliittinen oikeaoppisuus ja avoin militarismi.
|
|
Ryuichi Yokoyama: Fuku-chan, 1942.
|
|
Toiseen maailmansotaan johtaneiden vuosien yksitotisessa ankeudessa ei ilmestynyt kovin paljoa
sellaista materiaalia, joka jaksaisi hymyilyttää tänä päivänä. Ryuichi Yokoyaman Fuku-chan,
perinteinen neljän ruudun humoristinen strippisarjakuva, oli raikas poikkeus. Fuku-chan oli
pieni pyöreäpäinen poika, joka keksi vallattomia viattomia tempauksia aikuisten pään menoksi.
Sotavuosina sarjan nimeksi oli muutettava aggressiivisempi "Eteenpäin, pikku Fuku!".
Fuku-chan säilyi kuitenkin Fuku-chanina, ja niinpä liittoutuneet
ottivat sen mielihyvin mukaan omiin propagandalentolehtiinsä. Tuohon aikaan Yokoyama, joka oli
elokuvajoukkojen palveluksessa Jaavalla, saattoi hämmästyneenä todeta että liittoutuneiden
koneet pudottivat taivaalta hänen omia töitään. Häntä alettiin tarkkailla. Amerikkalaisten
miehitysjoukkojen tultua Japaniin uudet vallanpitäjät antoivat Yokoyamalle vuorostaan omat
ohjeensa: Oli loukkaavaa piirtää amerikkalaisille punaiset nenät. (Ei enää tenguja!)
|
|
Mangan vaiheista ennen toista maailmansotaa on lisää luettavaa artikkelissa
Manga ennen vuotta 1947.
|
|
Jos haluaa perehtyä tietyn maan ja kansan huumoriin, ei pidä katsoa vain niitä teoksia, jotka
ovat ulkomailla tunnetuimpia. Paljon enemmän kertoo sellainen peruskomedia, jota muualla ei
välttämättä arvosteta, mutta joka on olennainen osa oman maansa arkipäivää. Siksi yksi teos
mangan historiasta on ehdottomasti vielä otettava esiin. Machiko Hasegawan Sazae-san.
|
|
Machiko Hasegawa: Sazae-san, 1946.
|
|
Sazae-san ei ole kovin kummoinen, se on tavanomainen sanomalehden perhesarja, japanilainen
Touhulan perhe, jossa tapahtumia tarkastellaan perheen pään, Sazae-äidin silmien kautta.
Sazae-san ilmestyi 1946 alkaen aina 1980-luvulle asti Japanin suurimman sanomalehden
Asahi Shimbunin sivuilla.
Sazae-san on ollut myös Japanin runsasjaksoisin animesarja. Lyhyitä viiden minuutin jaksoja
oli valmistunut lokakuuhun 2000 mennessä yli 1600 kpl. En tiedä, onko sarja enää tuotannossa,
mutta sitä esitetään jatkuvasti.
Vuosien vieriessä Sazae kasvaa nuoresta neidosta perheenemännäksi,
avioituu ja saa lapsia. Arkipäivän ongelmat muuttuvat samalla kun Japani vaurastuu ja kehittyy.
Sazae-sanista löytää sen aineiston, jolle kaikki japanilaiset voivat yhdessä nauraa. Se
edustaa turvallista perhehuumoria, jolle on aina sijansa. Ylläolevassa stripissä Sazae-sanin
alkutaipaleella vuonna 1946 on myös mukana hivenen uskallettua amerikkalaisten miehitysjoukkojen
kritiikkiä. Sazae-sanin veli on kadottanut leivän, jota etsitään yhdessä. Amerikkalaisilla
ei ollut sellaisia arkipäivän huolia. He ajelevat surutta leivän ylitse.
|
|
1947 mangan maailmaan astui osakalainen medisiinari Osamu Tezuka, ja kaikki muuttui. Tezuka
pyyhki pöydän ja perusti modernin mangan, jossa tarina kerrottiin elokuvamaisesti. Hänen
huumorinsa ei enää ollut varsinaisesti japanilaista huumoria. Se oli kansainvälistä huumoria,
jonka taustalla syvemmällä vaikutti Tezukan humanistinen elämänkatsomus, joka yhdistyi
hänen ihailemansa amerikkalaisen animaation ratkaisuihin. Jungle Taitei (1965) oli
japanilaisen television ensimmäinen värianime. Näemme näytteen, jossa papukaija Pauli lähtee
hakemaan apua saarrettujen ystäviensä tueksi. Taintuneen hyeenan silmät pyörivät Tex Averyn
tyyliin kuin yksikätisen rosvon rullat, ja hyeenan suusta tulee ulos pachinkopalloja.
Papukaija pudota mätkähtää kerta toisensa jälkeen maahan kuin Kelju K. Kojootti maantiekiitäjän
käsittelyssä. Siivet palavat tuhkaksi ja papukaija kohauttaa olkapäitään. Taas sitä mennään.
Tämähän ei ole enää japanilaista huumoria. Tämä on kansainvälistä, amerikkalaismallista
toimintahuumoria, joka on helposti ymmärrettävissä ympäri maailmaa. Jungle Taitei, Kimba The
White Lion, oli japanilaisen animen ensimmäisiä vientituotteita jota esitettiin kaikkialla.
Ei tietenkään Suomessa, mutta meillä elettiinkin siihen aikaan uskossa että aurinko nousee
Neuvostoliitosta.
|
|
Toisen maailmansodan jälkeen, kun amerikkalaisia elokuvia, sarjakuvia ja animaatioita oli jälleen
sallittua ja laillista esittää Japanissa, monenlaiset vaikutteet alkoivat levitä. Mutta japanilainen
kulttuuri oli siinä määrin omaleimaista ja voimakasta, että amerikkalaisetkin vaikutteet
japanisoituivat ennen kuin ne tulivat ilmoille. Otetaanpa siis perinteinen japanilaisen
shoujomangan sankarityttö, joka suorittaa muodonmuutoksen (henshin), ja josta tulee oikeuden
ja rakkauden esitaistelija. Lisätään tähän amerikkalainen supersankari, joka lentelee ilmoissa
viitta hartioillaan. Maustetaan keitos japanilaisella söpöydellä, ja mikä on lopputulos?
Lentävä sikatyttö Tonde Buurin!
|
|
 
 
Ai to yuuki no Pig Girl Tonde Buurin, 1994.
|
| TV-huumori |
Katsoimme tässä välissä saman tien muutaman japanilaisen mainoksen. (Älkää kysykö!) Järkytyksestä
töin tuskin toivuttuamme voisimme puhua muutaman sanan japanilaisesta televisiosta. Minulle on jäänyt
mieleen piilokameraohjelma Huutaja. Idea kaikessa lyhykäisyydessään: Huutaja on tummaan pukuun
sonnustautunut herrasmies, joka kävelee kaupungilla kävelykepin kanssa. Kamera seuraa häntä piilosta.
Huutaja vainuaa uhrin. Uhri voi olla vaikkapa office lady, joka on kumartunut oikaisemaan kenkänsä
solkea. Huutaja kävelee office ladyn taakse, ottaa tukevan asennon ja KARJAISEE. Office lady hyppää
korkeushypyn maailmanennätyksen. Huutaja jatkaa matkaansa. Siinä koko jutun juoni. Huumoria.
Tällainen formaatti toimii vain sellaisessa kulttuurissa, jossa ihmisiä on pienestä pitäen
kasvatettu pidättyvyyteen, tunteiden piilottamiseen, ja toisten huomioonottamiseen. Jos Huutajasta
tehtäisiin suomalainen versio, varmaankin joka toinen uhri antaisi huutajalle kuonoon. Muita
japanilaisia varsin värikkäitä viihdeohjelmia voisi luetella lukuisia, mutta en usko että
esimerkiksi pahamaineinen Endurance olisi varsinaisesti huumoria.
|
|
Sen sijaan sketsiviihteestä kannattaa mainita jo alussa nähty Happa Tai, nuo Japanin Lapinlahden
Linnut. Heillä on jokaviikkoinen puolituntinen show Fuji TV:llä, joka muistuttaa osittain
Pulttiboisia. Vakiohahmoja ovat esimerkiksi Crazy Schoolgirls, jossa kaksi karvaista miestä
leikkii koulutyttöjä, jotka antavat ns. hyviä neuvoja nuorten ongelmiin. Toinen koulutytöistä
karjuu kameran edessä käsittämättömyyksiään samalla kun lihavampi koulutyttö taaempana heiluttelee
hameenhelmaansa läkähtymäisillään. Muita vakiosketsejä ovat olleet mm. Galaxy Express -parodia,
jonka ymmärtäminen edellyttää GE999-animesarjan täydellistä tuntemista (ja senhän tuntevat kaikki),
sekä OVA Language School, jossa tehdään härskiä pilkkaa japanilaisten bisnesmiesten englannin
kielen taidottomuudesta. Bisnesmies pokkana keskustelee täysiä päättömyyksiä ilman että
hän hetkeäkään epäilisi verratonta kielitaitoaan. Kuuleman mukaan japanilaiset koululaiset
joutuvat selittämään sketsin vitsit vanhemmilleen, mutta sehän vain sopii kuvaan.
|
| Fanihuumori |
Huumorin maailmanlaajuinen levitys ei ole enää kustantamojen, virallisten julkaisujen, eikä
televisioyhtiöiden varassa. Huikeimmat ja härskeimmät parodiat ja keksinnöt tehdään fanityönä,
ja ne leviävät salaman nopeudella internetin välityksellä kaikkialle maailmaan. Japanilaisten
otakujen aivoitukset ovat parhaimmassa tapauksessa parasta huumoria, mitä mistään voi löytää.
Toki voi löytää myös päinvastaisia esimerkkejä, mutta niin on fanitöiden laita aina. Cosplay
-Card Captor Sakura voi saada katsojansa voimaan pahoin, mutta kokonainen puolituntinen
huolella puvustettu ja itse kirjoitettu animejakso elävillä (mies)näyttelijöillä on näky sinänsä.
Initial D:n kilpa-ajajat ajavat ojaan ja perään isketään Toyota-mainos. Flash-animaatio
Kikkoman, jossa soijakastikkeesta on kehitetty supersankari, tuli hetkessä maailmankuuluksi,
ja sen laulusta tehty englanninkielinen versio kuuluu otakujen yleissivistykseen kaikilla
mantereilla. Ketkään eivät ole niin säälimättömiä ja hauskoja fanikulttuurin parodioijia kuin
fanit itse. Se on eräs niistä piirteistä, jotka tekevät animekulttuurista niin kiehtovaa.
Passiivisen töllöttämisen sijasta anime ja manga rohkaisevat oma-aloitteiseen osallistumiseen.
Doujinshit, cosplay-puvut ja animemusiikkivideot, kaikki itse tehtyjä, ovat erottamaton osa
animekulttuuria. Sitä ei koskaan huomata varta vasten mainostaa ihmisille, jotka ovat suuna päänä
huolissaan nuorison passiivisuudesta, koska omatekemä on harrastajille itselleen itsestäänselvyys.
|
| Sanaleikit |
Sanaleikit ovat olennaisinta japanilaista huumoria. Niitä viljellään vakavissakin teoksissa,
ja niihin törmää alinomaa. Koska Japanissa käytetään neljää eri kirjoitusjärjestelmää (kanjit, hiragana,
katakana, romaji), japanin kieli tarjoaa poikkeuksellisen runsaasti mahdollisuuksia leikitellä
merkityksillä ja vivahteilla. Samalla tämä ehkäpä tärkein japanilaisen huumorin osa-alue on
tuomittu olemaan ikuisesti avautumatta muille paitsi asiaan erityisesti vihkiytyneille.
Sanaleikkejä on täysin mahdotonta kääntää, paitsi aivan sattumalta. Muutamassa onnekkaassa
tapauksessa voi saada aavistuksen asiasta. Muuten joudutaan tyytymään fansubeista tutuksi
tulleisiin monien ruutujen mittaisiin selityksiin siitä mistä vitseissä on kyse.
|
|
Kosuke Fujishima: Oh My Goddess, 1993.
|
|
Esimerkki on Kosuke Fujishiman Oh My Goddessista. Lemmenjuomaa nauttinut Urd
retkahtaa jokaiseen vastaantulevaan mieheen, ja Belldandyn on pelastettava tilanne. Belldandy
pakottaa taikakeinoilla Urdin puhumaan Belldandyn sanelun mukaan. Urd on lausumassa
rakkaudentunnustusta, "aishiteru". Sillä välin kun Urd takeltelee ensimmäisen tavun "ai" kanssa,
Belldandy jatkaa "Ai-ai on mukava lemmikki, eikö vain". Onnekkaasti tämä voidaan muokata
englanniksi laittamalla Urd sanomaan "I love you", josta päästään mutkattomasti ai-ai -apinaan.
Nyrkkisääntönä voi pitää, että 99,9:ssä prosentissa kaikista tapauksista näin näppärä käännös
ei onnistu. Joko olisi keksittävä jokin omakielinen vastine asian vierestä tai unohdettava koko juttu.
|
|
Kaksi asiaa on vielä käsittelemättä, pikkuhousuhuumori ja yhteiskuntasatiiri. Voisiko ne yhdistää?
|
| Pikkuhousuhuumori ja yhteiskuntakritiikki |
Keskenkasvuinen pantsuhuumori ei ole erityisen japanilaista. Se on japanilaista lähinnä siinä
mielessä, että Japanissakin on keskenkasvuisia koulupoikia, oli heidän nimellinen ikänsä mikä
tahansa. Zen-kuvia nähtyämme meidän ei pitäisi häkeltyä enää mistään.
Mutta jos japanilaisia halutaan syyllistää heidän koulupoikahuumoristaan, on ehdottomasti samaan
hengenvetoon otettava esille brittiläiset puskafarssit a la Benny Hill ja kysyttävä, mitä eroa
on huonolla maulla ja huonolla maulla, ja vastausten olisi parasta olla mahdollisimman hyvin
perusteltuja.
|
|
Pantsuhuumori voitaisiin nähdä hyvinkin protestina kansallista perinnettä vastaan, tyrmäävänä vastaiskuna
tekopyhille juhla- ja kokkapuheille joilla Japanin nuorisoa on yllytetty ja kypsytetty vuosisatoja.
Japanilaiselle koululaiselle koulumenestys oletetaan olevan elämän tarkoitus, ja Koululaitoksen
hierarkisuutta on kritisoitu kaikkia tyylilajeja edustavissa animeissa Ghiblin elokuvista
D4 Princessiin. D4 Princess (1999) alkaa kohtauksella tyttökoulun avajaisjuhlallisuuksista,
jossa rehtori pitää tuntikausia kestävää puhetta jossa esiintyvät kaikki mahtipontiset kliseet
alkaen nuoruuden hiestä joka on vuodatettava jne. Oppilaat pyörtyvät riveissä yksi kerrallaan
puheen kestäessä loputtomiin. Rumiko Takahashin Urusei Yatsurassa ja Ranma 1/2:ssa
koulu on sirkus, jossa showta pitävät sukupuolisen identiteettinsä kanssa kamppailevat nuoret.
|
|
Suora ja sumeilematon länsimaistyylinen yhteiskuntakritiikki valtaapitäviä kohtaan on
ollut japanilaisille kiusallista, koska se on epäsopivaa, häiritsee yhteiskunnan järjestystä,
ja rikkoo heidän rakastamansa harmonian, mikä on keskeinen käsite. 1960-luvulla Japanissa
protestoitiin tekemällä ns. vasemmistoelokuvia, joissa tarkoituksella rikottiin konservatiivista
moraalia ja rappeutunutta yhteiskuntajärjestystä vastaan esittämällä Japani urbaanina viidakkona,
jota julkisivun takana hallitsi seksuaalinen sadismi, ihmisten paketointi ja väkivaltaiset orgiat.
Oli niistä elokuvista mitä mieltä tahansa, niissä näkyy kuinka tiukan kurin ja nuhteettomuuden
ylenmääräinen vaatiminen purkautuu katastrofaalisesti yhteiskunnassa, jossa ei ole sopivaa
asettua vanhempien viisautta ja auktoriteetteja vastaan. Vasemmistoelokuvien tekijät ryhtyivät
1970-luvulla terroristeiksi, jotka tappoivat paitsi tavallisia kansalaisia, myös lopulta toisiaan.
Tähän kaikkeen verrattuna pikkuhousuhuumori myöhäisillan animesarjoissa on tavattoman vaatimatonta,
ja perimmältään suorastaan viatonta, ujojen otakunörttien pikkutuhmia päiväunia, joiden esittäminen
on kaikin puolin terveellisempää ja kannatettavampaa kuin moni muu vaihtoehto.
|
|
Hitoshi Yoshiokan scifi-romaanisarjassa Irresponsible Captain Tylor päähenkilönä on sympaattinen
kovin tutunoloinen nuori tyhjäntoimittaja Justy Ueki Tylor. Hän päättää mainoksen yllyttämänä
että armeijassa voisi ureta mukava leppoisa elämänura. Hän haluaa vaatimattoman turvallisen
viran eläkerahaston hoitajana, mutta hänen pitää sitä ennen läpäistä soveltuvuuskoe
TV-animen ensimmäisessä jaksossa. Soveltuvuuskokeessa
Tylor kohtaa ohjelmoidun keinoälyn, jolle on annettu nuoren naisen ulkomuoto. Tylor hurmaantuu ja
alkaa hurmata naisandroidia. Tapahtuu merkillisiä. Keinoäly ihastuu, rakastuu, ja nopeasti myös
julistaa että Tylor on särkenyt hänen sydämensä. Vimmoissaan keinoäly sekoittaa sotilaskeskuksen
koko järjestelmän, ja sotilaskomentajat päättelevät että vihollinen on hyökännyt. Tylor saa
paikan armeijassa välittömästi. "Nyt on sota! Kuka enää välittää mistään testeistä!" Tylor etenee
jatkossa urallaan sotamiehestä oman aluksen kapteeniksi kahdessa päivässä kahdella suurenmoisella
kyvyllä: ensinnäkin hän on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja toiseksi hän ei tee mitään.
Mekaanisesti sodan lakeja noudattavat viholliset ja liittolaiset sekoavat konsepteissaan kun Tylor
saapuu paikalle ja suorittaa aluksellaan järjettömiä manööverejä, jotka tuottavat absurdeja
voittoja. Tylorille itselleen tyttöjen vokottelu on kiinnostavampaa kuin sodan johtaminen.
Tässä kaikessa on tietysti opetus. Tyttöjä vokotteleva (ja pantsuhuumorin kasvattama?) Tylor on
normaali, militarismille ja autoritäärisyydelle rakennettu systeemi ei. Make love, not war.
Tylorkin saa opetuksen heti tässä ensimmäisessä jaksossa: sota on pikkujuttu itsensä petetyksi
tuntevan naisen raivon rinnalla.
|
