| Jos on olemassa jotakin sellaista kuin puhtaan oikeaoppinen "lastenkulttuuri" joka on verrattoman siistiä ja ongelmatonta, niin sen tarkoitus ei ole suinkaan tuottaa iloa ja virikkeitä lapsille, vaan pitää lapsipsykologit ja ammattikasvattajat tyytyväisinä. |
| Kaikkihan me tunnemme Prysseliuksen tädin, vaikka emme ole häntä tavanneetkaan. Tämä Astrid Lindgrenin luonnostelema hahmo on sosiaalitantan ja kukkahattutädin prototyyppi. Hänen mielestään Peppi Pitkätossun paikka on lastenkodissa eikä yksinänsä Huvikummussa mellastamassa. Prysseliuksen Täti on kansankodin Svea-mamma, joka rakastaisi lapsensa kuoliaaksi, jos vain saisi tilaisuuden. Ruotsissa Prysseliuksen Tätien aika on jo ollut ja mennyt, mutta Suomessa he elävät ja voivat hyvin. | |
| Prysseliuksen täti on ruotsalaisen lagomin ruumiillistuma. On vaikea ajatella että Astrid Lindgrenillä olisi ollut muuta mielessään, etenkin kun Peppi on Prysseliuksen tädin täydellinen vastakohta. Prysseliuksen tädin maailma jakautuu epänormaaliin ja normaaliin. Sen, mikä on normaalia, hän luonnollisesti määrittelee itse. Harvalla meistä tavallisista tolvanoista on rohkeutta tai kanttia tehdä niin ratkaisevia päätöksiä, mutta Prysseliuksen tädille se ei ole mikään ongelma. Hän elää sitä varten. | |
| Aikuispsykologiassa jo vuosikymmeniä sitten on romutettu koko jako epänormaalin ja normaalin välillä, ja todettu että asiat ovat kovin suhteellisia. Lapsipsykologiassa asia ei ole vielä yhtä selvä. Siellä asiasta kiistellään vielä kovasti. Tavalliselle valistuneelle kansanihmiselle voi tulla yllätyksenä, että psykologia on näin riitaisa tieteenala. Julkisuuteen tämä eripura ei aina välity. Näyttää siltä, että jokaiselle psykologin lausunnolle voidaan löytää täsmälleen vastakkainen, samanarvoisen asiantuntijan lausuma, jos kyllin sitkeästi etsii. Toisinaan ei tarvitse edes etsiä. Ne hyppäävät suoraan silmille. Käytännön toimien kannalta tähän sisältyy ikuinen ongelma: kun asiantuntija on eri mieltä asiantuntijan kanssa, niin kumpi näistä mainioista veijareista on asiantuntija? | |
| Silloin kun asiantuntijoiden eripura purskahtaa julkisuuteen, voi tehdä hirtehisiä havaintoja siitä, mistä nämä komeljanttarit riitelevät. Viimeisin loistoesimerkki oli suuri maailmaa syleilevä kysymys siitä, onko eräällä TV-psykiatrinplantulla oikeus käyttää tiettyjä oppiarvolyhenteitä ja titteleitä nimensä perässä vai ei. | |
| Se oli kaikkien aikojen näytös. Studiossa oli Suomen psykiatrien puheenjohtaja ja TV-psykologi Ben Fuhrman. Ben Fuhrman, jota kuvailtiin "karismaattiseksi ja innostavaksi esiintyjäksi", röhnötti masentuneena tuolissaan leuka rintaa vasten, tai vaihtoehtoisesti katseli kiinnostuneena yläpuolelleen kiinnitettyjä studion lamppuja. Suomen psykiatrien puheenjohtaja puolestaan heilutti puhuessaan päätään vasemmalta oikealle metronomimaisesti tik-tak-tik-tak-tik-tak! Nämä mainiot heput, jotka väittävät että heidän kaltaistensa varassa lepää suomalaisten mielenterveys, vaikuttavat television perusteella masentuneilta röhnöiltä ja pakkoliikkeisiltä neurootikoilta. Oikein vaikuttavaa. | |
| Koska psykologit lausuvat sarjakuvista ja animaatioista puolihuolimattomasti ankaria sanoja, on vastattava samalla mitalla. Nämä psykologien keskustelunaiheet ja esiintyminen julkisuudessa on käsitettävä näytöksi siitä, millä vakavuudella tieteenala suhtautuu itseensä. Mitä TV-psykiatri sitten itse työssään saa aikaan, siitä ei kukaan halua kiistellä. Tärkeimmät kysymykset liittyvät arvon tieteilijöiden arvovaltaan ja turhantärkeyteen. Ja nämä asiantuntijat ovat sitten niitä jotka vaativat lapsipsykologian nimissä itselleen oikeutta päättää millaista kirjallisuutta Suomessa saadaan julkaista ja mitä ei. | |
| "Lapsella on oikeus erityiseen suojeluun" kirjoittaa Väestöliiton toiminnanjohtaja Helena Hiila sarjakuvaa vastaan suunnatussa vetoomuksessaan. Miten sitä suojelua aiotaan toteuttaa, kun kaikki sellainen mikä oli vähällä saada sen aikaan, kaikki mikä on tarjoamassa aineksia selvitä päivittäisessä elämässä - sarjakuvat ja kirjallisuus - on menneisyydessä haluttu tuomita ja kieltää milloin milläkin verukkeella? | |
| On selvää, että niin kauan kuin suunnittelussa ja päätöksenteossa peräänkuulutetaan ihmistieteellistä asiantuntemusta, joka tekee täyskäännöksen aina viiden vuoden välein, ei vaikeampaa ja haasteellisempaa tavoitetta voisikaan olla kuin sovittaa päätöksenteko tuohon ailahtelevaan ja oikulliseen asiantuntemukseen. Lasten kanssa sillä ei välttämättä ole paljoa tekemistä, mutta milläpä olisi. | |
| Yleisemmin voisi kysyä, mitä kiitosta ja arvonantoa sarjakuvalle Suomessa on ylipäätään vaivauduttu antamaan? Suomalaisista sarjakuvahahmoista saa aikaan näyttäviä postimerkkejä, mutta ei paljoa muuta. Markku Kivekäs on Aku Ankan päätoimittajana opettanut muutama sata tuhatta suomalaista lukemaan, ja pitänyt huolta että lehdessä käytetään rikasta ja hyvää suomen kieltä. Aku Ankan tekstit olivat 1970-1980-luvuilla kielellisesti kaksi kertaa korkeammalla tasolla kuin aikuisten aikakauslehdistön käyttämä kieli. Seitsemän Vaivaa -vuosikymmenellä ero on karannut jo kaksikymmenkertaiseksi, Aku Ankan hyväksi. Mutta minkä kiitoksen, palkinnon tai huomionosoituksen Markku Kivekäs ja Aku Ankan toimitus ovat tästä saaneet? Lukuisia mainesanoja, joista tärkeimmät kuuluvat "amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin kätyri" ja "Suomen lasten aivopesijä". Ainoa tunnustus on tullut suomalaisilta äidinkielen opettajilta, ja hekin huomasivat nämä ansiot 1970-luvulla vasta kun Kirsti Manninen ja Veijo Meri siitä erikseen huomauttivat. Legendaarinen tapaus Jyväskylän Kesässä: Äidinkielenopettajien vaahdotessa Aku Ankan lukemista vastaan Ilpo Hakasalon vierestä Kirsti Manninen nousee ylös ja huomauttaa "Jos Aku Ankka on lasten lukemisen suurin ongelma, niin meillähän on asiat loistavalla tolalla." Täydellinen hiljaisuus. Kuuluu niihin suuriin historian hetkiin, joita ei ole ikinä minnekään taltioitu. | |
| Sarjakuvan harrastaja ei edes enää jaksa välttämättä reagoida, koska hän on joutunut nielemään suppilolla vuosikymmenien ajan kaiken sen saastan mitä asiantuntijat ja ammattikasvattajat ulos suoltavat. Se sujuu populaarikulttuurin harrastajalta jo vanhalla rutiinilla. Mitään muuta ei enää osaa odottaakaan. Se kuuluu jo asiaan. Se on niin ainaista. Se on niin päättymätöntä. Se on niin ikuista, kuten kaikki inhimillinen typeryys. | |
| On teoriassa mahdollista kuvitella kulttuuri, jossa jokainen kuvitteellinen tarina päättyy ankaraan moraliteettiin, jossa joka tarinassa paha saa palkkansa ja mielellään vähän enemmänkin, ja jossa jokaisessa lopussa kohoaa vuorenseinämän lailla opettavainen sormi joka teroittaa taho-ahvoille miten ei saa tehdä. Aku Ankan ja Dragon Ballin kohtalo ja käsittely suomalaisessa virallisessa lastenkasvatuksessa tuntuu osoittavan, että sellaiselle valheelliselle oikeaoppiselle selkeydelle olisi huomattavaa kysyntää. Vaikka tieteellinen pohja onnahtelisikin ja johtopäätöksissä on vedetty mutkia suoriksi kyseenalaisella tavalla, niin sentään ainakin itse viesti on vastaansanomattoman selkeä: lapsi on syntyjään idiootti, joka ei tiedä mistään mitään ja jolle vanhemmat eivät ole opettaneet mistään mitään, ja joka ilmeisesti oppii luku- ja kirjoitustaidon suorastaan kiusallisen varhaisella iällä, ja siitä hyvästä saavat aikuislukijatkin kärsiä. Ammattikasvattajille ja psykologeille ei ole historiallisesti tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia kohdella ihmisiä idiootteina. Se, että monet ovat langenneet heidän ansaansa, osoittaa että he ovat olleet oikeassa. | |
| Onhan se toki kiehtova ja houkutteleva teoria, että maailma pelastuisi yksinkertaisesti ja näppärästi pelkästään tiettyjä julkaisuja kieltämällä tai sallimalla. Mutta miten mahtaa sen olla teorian todenmukaisuuden laita. | |
| Ahtaan mustavalkoisesta opettavaisesta lastenkulttuurista seuraisi monenlaisia vaikeuksia, joista vähäisin ei olisi se, että enemmistö maailman lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoista joutuu sensuroitavaksi, heti etunenässä kaikki Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin kirjoittama. Oikeaoppisessa Muumissa huithapeli Nuuskamuikkunen pannaan velvoitetyöhön pellolle. Mymmeli, jolla on niin paljon lapsia ettei itsekään tiedä miten monta, ei ole sovelias kasvattava esikuva, joten hänet on poistettava välittömästi. Pikku Myy jää samalla ilman äitiä, mutta ehkä ongelma voidaan kiertää amerikkalaisella Disney-mallilla veljenpoikiin ja veljentyttäriin viitaten. Peppi sijoitettaisiin asennevammaisena ongelmanuorena tiukasti vartioituun koulukotiin. Voi vain ihmetellä, kuinka kummassa tällaisia tarinoita saatiin julkaista vielä 1940-1950-luvuilla. Olisikohan silloin ihmisillä ollut kukaties oikeita ongelmia, joiden kanssa painia, vai oliko heillä tosiaan vielä silloin enemmän järkeä? Toteutuuko tässä Paavo Haavikon murahdus, kuinka historiallinen kehitys on tosi hidasta. Joskus kestää kokonaisen vuosisadan päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin. | |
| Aikuisten kirjallisuudesta tulee lapsilta välittömästi kieltää teokset, joissa on insestiä, ja joissa paha ei saa palkkaansa, siis ensimmäisenä Raamattu ja Kauniit ja Rohkeat. On kiellettävä näytelmät, joissa alaikäiset harjoittavat lemmenseikkailuja, siis Romeo ja Julia. Täydellisestä kiellettyjen kirjojen indeksistä löytää runsaasti esimerkkejä - ei enää suinkaan Vatikaanista, vaan ahdasmielisistä Yhdysvaltojen piirikunnista, joiden kirjastoista on siivottu myös Tom Sawyer ja Huckleberry Finn. Maailman parhaat kirjat ovat jatkuvasti kiellettyjä jossakin maailman kolkassa. Suomalaisten asiantuntijoiden vaatimus Dragon Ball -sarjakuvan myynnistä vetämisestä on siis otettava suurena kohteliaisuutena. Vaatimuksellaan he nostivat teoksen klassikkojen joukkoon. | |
| Voisi olla paljon hedelmällisempää ja tehokkaampaa, jos esimerkiksi suuriäänisen pedofilialla elämöimisen sijasta kysyttäisiin vaivihkaa ohimennen sivulauseessa, millaisia arvoja Dragon Ball muuten sivumennen sanoen edustaa. Tehokkaampaa ja uskottavampaa, koska se antaa vaikutelman siitä, että asiat on asetettu keskenäiseen painojärjestykseen. Se osoittaisi arvostelukykyä ja luottaa siihen että kysymyksen vastaanottajallakin sellaista olisi. Mutta arvostelukyky tuntuu olevan käsite, jota psykologia ei ääneen sano. Se oletetaan muitta mutkitta psykologin ominaisuudeksi. Onko se sitä, ei kysytä. Eikä siitä puhuta. Siksi näitä kysymyksiä ei ikinä esitetäkään sivulauseissa, vaan suurieleisissä vetoomuksissa ja julkilausumissa, joissa uhkaillaan ja kiristetään aikuisia ihmisiä täsmälleen samaan tapaan kuin perinteisesti on lasten kanssa kommunikoitu. Mikä suunnaton auktoriteetti ja uho huokuukaan asiantuntijan kynästä, kun hän tekee kaikille selväksi Minä Tarzan Sinä Jane -tyylillä "minä suuri viisas aikuinen, sinä pikku tyhmä kakara, turpa kiinni ja kuuntele." Aikuista! | |
| Kun tämän havaitsee, alkaa vaikuttaa monin verroin entistä kiusallisemmalta että lapsihan juuri oli se idiootti, joka julkesi tokaista, ettei keisarilla ole vaatteita. | |
| Tosiaankin, Andersen on muistettava kieltää myös. | |
| Näillä resepteillä varmasti luodaan ja edistetään 1970-luvun tasoista "perinteistä" lastenkulttuuria, jonka tehtävä ja tarkoitus ei ole suinkaan ole tuottaa iloa ja virikkeitä lapsille, vaan pitää lapsipsykologit ja ammattikasvattajat tyytyväisinä. Kun on tehty budjetti ja osoitettu ammattikasvattajille, kuinka tältä ja tältä momentilta on panostettu tällaisia summia lastenkulttuurin tukemiseen, he nyökyttelevät tyytyväisinä ja kipittävät tiehensä, jättäen taiteilijat ja kulttuurin tekijät rauhaan. | |
| Sikäli kun on enää mahdollista edes sanoa ääneen koko väärinkäytettyä ja rappeutettua sanaa "lastenkulttuuri", väitän että sen todellinen sisältö on yhtä kuin sydämellisyys. | |
| Sydämellisyys on asenne, joka kattaa kaiken. Siihen sisältyy kaikki! Siihen sulautuu älyllinen korkealentoisuus, siihen mahtuu leikki, se sallii opettavaisuuden, se mahdollistaa ymmärryksen. Samalla sydämellisyys luonnostaan hillitsee näitä kaikkia, ettei teoksesta tulisi pöllömäistä yhden asian liikettä. Sydämellisyys hylkii luotaan turhantärkeän, mestaroivan, opettajamaisen ja kliinisesti älyllisen materiaalin. On vaikeampaa löytää yksinkertaisempaa ja perustavanlaatuisempaa elämän ongelmaa kuin kanssaihmisten kanssa eläminen, ja samalla se on älyllisesti maailman haastavin asia. Vaikuttaa siltä, että vain sydämellisyys suoriutuu siitä haasteesta, jos mikään. | |
| Samalla sydämellisyys tekee mahdolliseksi sen, että kaikki aiheet kelpaavat. Kun kriteerinä on sydämellisyys, joka on ennen muuta asenne, ei tarvitse kysyä itseltään eikä varsinkaan asiantuntijoilta kahta kertaa, sopiiko tämä lapsille. Kipeätkin asiat ja suuret ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa kun sydämellisyyden annetaan päättää asiasta. Jos koiran kuolema on maailman suurin katastrofi lapselle, ja sydämellisyys on samaa mieltä asiasta, niin silloin se myös on sitä, maailman suurin katastrofi, eikä ole olemassa mitään siihen verrattavaa. Kaikkina vuosikymmeninä ei Yleisradion Lasten-TV ollut samaa mieltä, terveisiä vain Timo Konttorille. Joitakin vanhoja Noppa -ohjelmia voisi esittää uudestaan varoituksen kauhistukseksi, ja senkin takia että niissä oli kotimaisia animaatiopätkiä, jotka tämän päivän perspektiivistä ihastuttavat primitiivisyydellään. | |
| Kuinka paljon sydämettömyyttä sisältyy nykypäivän vouhotukseen, jossa sarjakuvia käytetään lyömäaseina ja pelinappuloina jonkin toisen asian esille tuomiseksi (ja seuraus on kuten aina se, että varsinaisesta asiasta ei kukaan puhu, mutta viaton sarjakuva tuomitaan suurella innolla ja raivolla), siihen voi itsekukin vastata. Toivottavasti itsekukin vastaa siihen sydämessään. | |
| Joten kun meillä on sarjakuva, jossa Roope Ankka haluaa kätkeä omaisuutensa verovirkailijoiden ulottumattomiin, voimme tietysti huutaa että tässä annetaan vahingollisia malleja ja ihannoidaan kelvotonta kansalaista, joka edustaa roistomaista vahvimmat ensin -ajattelua. Hieman sydämellisyyttä tulkintaan, ja meillä on kertomus vanhasta kitupiikistä, joka on itsekäs, höyrähtänyt, ja oikeastaan säälittävä ja koominen poloinen, tarinassa joka on humoristista fiktiota. Sen me tiedämme erittäin hyvin, kumpi tulkinta on yhteiskunnan virallisen propagandan mukaan hyväksyttävämpi, mutta kummassa tulkinnassa on enemmän järkeä - siis sydäntä? | |
| Tässä valossa on selvää sekin, että Muumi ja Peppi ovat sydämellisiä tarinoita. Muumilaakso ei ole puhtoinen onnela. Huvikumpu on yksinäisen tytön linnake, jota hän puolustaa rosvoja ja tyhmiä poliiseja vastaan. Elämä on karheaa ja ongelmallista, mutta sydämellistä. Prysseliuksen täti on paikallisen lastensuojelukerhon piiriosaston perustajajäsen, lapseton ulkokultaisen hyväsydäminen vanhapiika, hyvää tarkoittava hölmö ja samalla skandaalimaisen julma ääliö, jonka elämä pyörii normaaliin ja epänormaalin ympärillä. Ikään kuin hän tosissaan uskoisi että minkään elämän piirteen "normalisoiminen" olisi ylimalkaan mahdollista tai, Luoja paratkoon, joku ylipäätään sellaiseen ilmimahdottomuuteen edes pyrkisi. Kaikki maailman ihmiset tietävät koko ajatuksen naurettavuuden, paitsi Prysseliuksen tädit, nämä virallisen yhteiskunnan virallisen hoivan ja huolenpidon edustajat, Mannerheimin Väestöliitot. | |
| A propos, muuan Charles Chaplin teki jo 80 vuotta sitten vaikuttavan ja sydämellisen elokuvan, jossa osoitettiin mitä on yhteiskunnan hoiva ja huolenpito. Asiantuntijat, ammattikasvattajat ja virkamiehet eivät antaisi pikku kulkurin pitää poikaansa vieläkään, vuoden 2003 Suomessa. Eihän heille aina kelpaa edes isovanhemmat huoltajiksi. Mitä tästä ajattelee isovanhempiensa kasvattama yhteiskunnallinen toisinajattelija ja kulttuuriaktivisti, sen tiedätte. | |
| Sydämellisyys ymmärtää kuoleman, kärsimyksen, ja tuskan, koska ne liikuttavat sydäntä. Katkeruus ja viha ovat sydämen liikahduksia. Jos ne pitää väkisin leikata pois ja sensuroida, leikataan pois puolet sydämestä. | |
| Esimerkiksi 1970-luvulla oli luvatonta dramatisoida Grimmin satuja ilman sievistelevää pöllöilyä. Jos joku, esimerkiksi minä, tunsi Tittelintuuren, tuon legendaarisen kiusanhengen, joka lopussa tarttui jalkaansa ja repäisi itsensä halki, niin sain nähdä televisiosta Pimpeli Peikkosen, joka lopussa haihtui ilmaan. Välitön reaktio oli oikeutettu lapsen viha ja katkeruus, ja huuto, joka julisti "Tämä on väärennös! Tämä on väärin ja valetta!" Kuka lapsi antaisi anteeksi sen, että häntä pidetään lapsena. Onhan hänelläkin sydän. Eikö ole? | |
| Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli nostatti 1973 Ruotsissa metelin. Lindgrenin kirja päättyy päähenkilöiden kaksoisitsemurhaan. Ammattipsykologit alkoivat riehua. Tällaista ei ole olemassa, tällaista ei ole olemassa, tällaista ei ole olemassa, ja vaikka olisikin, niin sellaista ei saa olla olemassa, ja siinä kaikki mitä kenenkään tarvitsee tietää. Tällainen oli varmaankin tavattoman rohkaiseva viesti kaikille vanhemmille, jotka pohtivat, hankkiako asiantuntija-apua kriisitilanteessa. | |
| Vakavasti tulkittuna Lindgrenin viesti oli: jos tällainen maailma on se ainoa, mitä lapsille tarjotaan, heillä on täydet oikeudet kieltäytyä siitä. Täsmälleen sama asia, jonka hän oli sanonut toisin jo 1940-luvulla Katto Kassisessa, jota silloin kovasti kiitettiin. Mitä Lindgren teki väärin 30 vuotta myöhemmin? Kirjoittiko hän liian suoraan, niin että asiantuntijallekin asia vihdoin valkeni? (Madickenin taisteleva sosiaalidemokraatti-isä, joka asuu imelän pikkuporvarillisessa valkoisessa huvilassa ja kulkee työväenlehden toimitukseen kiiltävällä polkupyörällä moitteettoman valkoisessa puvussaan oli Lindgrenin tavanomaista yhteiskuntakritiikkiä, joka aina on mennyt aikuislukijoilta yli hilseen, onneksi. Ja mitä on ajateltava Vaahteramäen Eemelistä, josta aina muistetaan mainita, että hänestä tuli kunnanvaltuuston puheenjohtaja.) | |
| Ruotsin Socialstyrelsenin seminaariluennoista saan lukea, että vielä 1960-luvulla ruotsalaiset olivat maailman hulluimman kansan maineessa. Ruotsalaisia psyykkisiä potilaita oli väkilukuun nähden enemmän kuin missään muualla maailmassa. Jää kysymään, oliko tämän takana yli-innokasta diagnosointia vaiko Prysseliuksen tädin pelkoa ja kauhua kaikkea sellaista kohtaan, mikä poikkesi tasaisen lagomista keskiverrosta. Nyt nämä samat ruotsalaiset sosiaalityön ja psykologian asiantuntijat ovat viimeksi vuonna 2001 näissä samoissa Socialstyrelsenin seminaariluennoissa kiittäneet juuri Astrid Lindgreniä siitä että hänen ansiostaan Ruotsissa ymmärretään nyt kuinka jokainen lapsi on yksilö. Että kuinka? Tarvitaan siis kirjailija ja lastenkulttuurin tekijä opettamaan asiantuntijoille millaista on olla lapsi? Sopii täydellisesti kuvaan. | |
| Tässähän alkaa vaikuttaa siltä, että kirjallisuus on kuin onkin juuri niin vaarallista kuin mitä asiantuntijat ja vallanpitäjät aina ovat väittäneetkin. Kirjallisuus houkuttelee ihmisiä ratkaisemaan ongelmansa itse, ilman asiantuntijoiden kaikkivaltaa, ja ajattelemaan omilla aivoillaan sen sijaan että mentäisiin kysymään valmiita vastauksia oraakkelilta. Ei liene kummakaan, että kirjallisuutta vastaan hyökkäillään aina aika ajoin eduskunnan lehtereiltä, asiantuntijoiden kolumneissa ja sitä vastaan masinoidaan kampanjoita "valistuneisuuden" valepuvussa. | |
| Avataanpa taiteenhistoria. Mikä hyvänsä niistä. Hämmästyttävä havainto. Joka toinen tai joka kolmas merkittävä taiteilija/kirjailija/säveltäjä on jossakin elämänsä vaiheessa ollut maanpakolainen. Kun heidän teoksiaan katselee, on vaikeaa uskoa että vika olisi ollut heissä. | |
| Kun taiteilija voi huonosti, yhteiskunta on sairastunut. Miten ammattikasvattajat, psykologit ja asiantuntijat reagoivat tilanteeseen? Sillä ainoalla keinolla minkä he ovat koskaan tunteneet. He haluavat kieltää teokset. Joitakin vuosikymmeniä ja vuosisatoja myöhemmin näitä teoksia pidetään aikansa tärkeimpinä klassikkoina, ja niitä kieltämässä olleiden neropattien haamut lymyilevät Tuonelan ikihämärässä rukoillen, ettei heidän nimiään muistettaisi. Turha toivo. | |
| Jos oletetaan, että vaaditaan kirjallisuuden muuttuvan kauttaaltaan niin moralistiseksi ja yksitotiseksi, kuin mitä joskus näyttää toivomus olevan, kyseessä olisi niin järisyttävä ja vallankumouksellinen muutos kaiken kirjallisen kerronnan perinteessä, että se voi toteutua vain satojen vuosien tähtäimellä, ja se synnyttäisi laajan maanalaisen samizdat- painosten vyöryn. Suoraan sanottuna, sellainen yritys yksinkertaisesti ei tule onnistumaan. Siinä tulee kuonoon. Ja hyvästä syystä. Sitä on yritetty viimeksi laajassa mitassa Neuvostoliitossa. Tulokset tunnemme. Neuvostovitsissä konekirjoittaja kopioi Sotaa ja Rauhaa tyttärelleen samizdat-painokseksi. "Miksi kummassa? Sehän on laillisesti saatavilla." "Tiedän, mutta tyttäreni ei halua lukea mitään mikä ei ole samizdatia." | |
| Kun vaaditaan kasvatuksellisuutta ja opettavaisuutta, totuus on, että silloin ollaan vähentämässä vaihtoehtoja. Se päämäärä on jyrkästi vastakkainen kirjallisuuden perimmäisen tarkoituksen kanssa, mikä on tehdä maailma rikkaammaksi. Sopisi myös katsoa historiasta, mitä opettavaisuus ja kasvattavuus lastenkirjallisuudessa on merkinnyt: Militarismia ihannoivia reippaita kertomuksia 1930-luvun Japanissa, rotuvihaa opettavaa suoraselkäistä moraalista lujuutta Hitler Jugendin tyyliin, Komsomol-nuorten kirkasotsaisia stahanovilaisia sankareita ja pikku pioneerien iskuripataljoonia, ja Maon pientä punaista kirjaa heiluttavia miljoonaisia massoja. Kiehtovia ja intomielisiä näköaloja. | |
| Kasvatuksellisuuden ja opettavaisuuden tragedia on, että sitä harjoittavat lähinnä sellaiset ihmiset, joska uskovat tarkkaan tietävänsä totuuden. Sellaiset henkilöt pystyvät opettamaan lapsille lähinnä sellaisia asioita, jotka valmistavat heitä mahdollisimman huonosti kohtaamaan maailman, joka vääjäämättä on aivan toisenlainen kuin mitä heille on opetettu. Vähentämällä vaihtoehtoja ja julistamalla totuutta he vähentävät selviytymisen ja kehittymisen välineitä. Vähentäminenkään ei edes aina riitä. Vaaditaan jopa avoimesti, että muunlainen aineisto olisi kiellettävä. Se on erityisen opettavainen vaatimus, joka paljastaa paljon esittäjästään. Jos on olemassa aidosti älykästä opettavaista ja kasvattavaa materiaalia, se on aikojen kuluessa kyllä selvinnyt aatteiden ja teosten vapaassa kilpailussa komeasti omilla ansioillaan. Astrid Lindgren tai Tove Jansson ei kaipaa suojelua eikä rajoituksia niille teoksille jotka eivät ole Lindgreniä eivätkä Janssonia. Sellaista kaipaavat jotkin aivat toiset henkilöt, joiden motiivit ovat paljon hämärämmät. | |
|
Muutamia käytännön esimerkkejä suomalaisen lastensensuurin suurista saavutuksista
vuosikymmenien varrelta: 1. Pätkis (Tipi ja Sylvesteri, Tom ja Jerry, Tasmanian tuholainen) pois televisiosta 1972. Valtakunnansensori Hilkka Vuori (SKDL, Yleisradion hallintoneuvosto) aloittaa huikean uransa. 2. Graafisesti vaikuttava, kymmeniin suomalaisiin sarjakuvapiirtäjiin vaikuttanut Shokki-lehti murskattu eduskuntakeskustelussa 1974. (Kts: Heikkinen, Merja: Sillä välin toisaalla... : sarjakuvan kulttuuripoliittinen asema ja sarjakuvien tuotanto. VAPK-kustannus, 1991. Edita, 1996.) 3. Smurffit tuomittu seksistiseksi 1982. Asiasta tehdyssä uutisessa kääntäjä Soile Kaukoranta esiteltiin "poikkeuksellisena henkilönä, joka tuntee tyttösmurffin syntytarinan." Vai poikkeuksellisena! Koko juttu oli julkaistu jo 1970-luvulla Ruutu-lehdessä, jossa kymmenet tuhannet suomalaiset saivat lukea Tyttösmurffin syntytarinan. Asiantuntija, jolla on tekemisen puutetta, oli juuri se suurinpiirtein ainoa suomalainen, jolle asia oli uusi ja vieras. 4. He-manista lausuttua: Tämä sarja ei anna aineksia elämään eikä maailmankuvan muodostamiseen, se on väkivaltainen ja moraaliton, 1985. Sattumoisin, nimenomaan He-manin jokaisen jakson lopussa oli moraalisaarna. Yksi on lähtemättömästi jäänyt mieleeni: "Tämän viikon jaksossa näitte miehen, joka kohteli eläimiä huonosti. Sinun maailmassasi on toisenlaisia eläimiä. Muistathan, että eläimistä on paljon iloa ja hyötyä, jos kohtelet niitä hyvin." Päälleliimattua? Varmaan. Tökeröä? Ehkäpä. Sormella osoittelevaa? Taatusti. Moraalisaarna? Ilman muuta. Sen olisi luullut huomanneen jokaisen kimmastuneen asiantuntijan, joka olisi katsonut kyseistä sarjaa. He eivät maininneet siitä mitään. En ole vähääkään yllättynyt. 5. Myrkky-lehti 1990-luvulla useiden, toistuvien hyökkäysten kohteena. Pikkuveljeni suutahtaa ja vie niitä lehtiä nipun rippileirille isosen ominaisuudessa. 6. Dragon Ball 2003. Muuan Jari Lehtinen tekee tietoisen päätöksen, että enää ikimaailmassa hän ei aio enää olla kiltti, eikä vain enää istua ja odottaa, että asiantuntijat saisivat jostakin järkeä päähänsä. On jo nähty, että se ei johda mihinkään. | |
| Tapauksia on kymmeniä lisää. Tässä olivat vain ikimuistoisimmat. Kuinka ollakaan, Sormusten Herran ikärajasta suivaantunut Asiantuntija mainitsee Pirkka-lehdessä 2/2005, että kyse ei sentään ole mistään Tomista ja Jerrystä. Tämä epäsuora maininta antaa aiheen kysyä, mistä alkaen Tom ja Jerry on sitten hyväksytty ja saanut asiantuntijoiden armon? Siitä ei ole ennen uutisoitu. Sen sijaan sarjakuvafoorumeilta voi lukea lukuisia kommentteja, kuinka tämän päivän aikuiset sarjakuvien tekijät ja lukijat jo 10-vuotiaina ihmettelivät, millaisina idiootteina heitä lapsia oikein pidettiinkään, kun asiantuntijat väittivät suurinpiirtein että Tom ja Jerry on syy siihen, että nuoriso potkii mummoja. | |
| Jos Asiantuntijat ovat todella vakavissaan, heidän tulisi pitää yleisön nähtävillä esimerkiksi netissä avointa mustaa listaa, josta vastuullinen ja omaa tahtoa vailla oleva Sankarikasvattaja voi ajantasaisesti seurata, mitkä ohjelmat ja julkaisut ovat asiantuntijoiden hyväksymiä ja mitkä eivät. Tästä olisi sekin etu, että samalla tiedotettaisiin yleisölle, milloin jokin teos on poistettu pannasta, kuten Tomin ja Jerryn kohdalla näyttää tapahtuneen. Olen tarjonnut tätä ideaa näistä asioista aktiivisesti kampanjoiville tahoille, mutta en ole saanut vastausta. | |
| Tanskassa Dragon Ballin suositusikäraja on 9 vuotta. Suomessa 12 vuottakin on olevinaan liian matala raja. Ei voi kuin sääliä tanskalaisia lapsia, jotka on nyt pilattu ja heidän elämänsä tuhottu. | |
| Näinhän se nimenomaan on, jos kaikki mitä asiantuntijat sanovat, pitäisi paikkansa. | |
| 1900-luvun mittaan ihmiset on rokotettu historiallisella kokemuksella vieroksumaan kaikkea, mitä tähän "kasvatuksellisuuteen" ja "opettavaisuuteen" liittyy. Soisi todella, että hirvittävästä 1900-luvusta olisi opittu edes jotakin. Esimerkiksi suhtautumaan kaikenkarvaisiin oppimestareihin ansaitulla epäluulolla. Sitä minä kutsuisin kasvatukselliseksi ja opettavaiseksi asenteeksi. Se muuten löytyy mainituilta Lindgreniltä ja Janssonilta. Heiltä ei oikeastaan muuta löydäkään. | |
| Olisi ainakin vaihtelua, jos kulttuurin tuottamiin taideluomuksiin suhtauduttaisiin edes joskus muullakin tavalla kuin perinteisen epäsuhtaisella logiikalla. | |
| Tämähän on nähty niin monesti: kun kertomuksessa on antisankarihahmo, joka kerää pienistä palasista itselleen rohkeutta, osoittaa luottamusta ihmisiin, tukee ystäviään ja he tukevat häntä, niin asiantuntijat näkevät kertomuksen mielikuvituksen tuotteena, koska roolit, näyttämö ja aikakausi ovat jotakin mitä ei ole olemassa tällä planeetalla. Asiantuntija tarvitsee kaksi sekuntia päätyäkseen johtopäätökseen: koska tämä on mielikuvituksen tuotetta, sillä ei ole mitään merkitystä eikä se anna mitään aineksia päivittäiseen elämään, joten se on hyödytön. | |
| Kun samassa teoksessa esiintyy kukaties myös rakkautta ja väkivaltaa (kuten siinä esiintyy myös byrokratiaa ja välinpitämättömyyttä, ja miksei esiintyisi), sillä onkin äkkiä tavattoman paljon vaikutusta arkielämälle. Ei puhettakaan siitä, että se olisi enää sama merkityksetön mielikuvituksellinen kertomus. Asiantuntija tarvitsee kaksi sekuntia lisää päätyäkseen tällä kertaa siihen johtopäätökseen, että teoksessa annetaan kyseenalaisia malleja, joten se ei ole enää mitäänsanomaton ja hyödytön, vaan pikemminkin vaarallinen ja vahingollinen. | |
| Kukaan, koskaan, missään, ei ikinä kysy miten näin epäsuhtainen logiikka on selitettävissä saati puolusteltavissa. | |
| Maailman jakaminen tällä tavalla hyödyttömään ja vahingolliseen (hienoja vaihtoehtoja) on hyvin vanha keksintö. Kun Kalifi Omarin sotajoukot valloittivat Aleksandrian ja saivat haltuunsa Ptolemaioksen kirjaston, kalifilta kysyttiin toimintaohjeita. Kalifi vastasi: "Nämä kirjat ovat joko Koraanin hengen mukaisia tai eivät ole. Edellisessä tapauksessa ne ovat hyödyttömiä, jälkimmäisessä tapauksessa turmiollisia." Tämän käskyn nojalla Aleksandrian kirjaston kirjat lähetettiin kaupungin kylpylöihin, joita siihen aikaan oli neljätuhatta, ja niitä lämmitettiin kirjoilla kuuden kuukauden ajan. | |
| Ja niin meillä on keskuudessamme suuria asiantuntijoita pitämässä jumalatonta elämää, kuten se italialainen psykologi, joka Milanon aniconissa moitti Studio Ghiblin edustajalle Sailor Moonia (joka ei ole Ghiblin luomus) siitä, että se edistää homoseksuaalisuutta, koska siinä esitetään kaksi tyttörakastavaista. Kuten se suomalainen psykologi, joka halusi kieltää Dragon Ballin lailla, ainoana maana koko maailmassa, väittämällä että se normalisoi pedofiliaa, koska kyseinen psykologi ei tunnista pikku- eikä teinityttöä toisistaan, eikä osaa lukea piirretystä kuvasta ja kirjoitetusta sanasta, kuinka Dragon Ballissa suhtaudutaan vanhoihin ukkoihin jotka ovat kiinnostuneita nuorista naisista. | |
| Mistä alkaen Euroopan psykologit ovat saaneet koulutuksensa Iranin Islamilaisessa Tasavallassa? | |
| Niinpä valtoimenaan riehuvan asiantuntemuksen pohjimmainen voimattomuus saa aikaan turhautumista, joka purkautuu idioottimaisuuksina. Sarjakuvia ja satuja pahoinpidellään surutta ja sensuroidaan innolla silloin kun parempaankaan ei kyetä. Ne heistä, jotka saavat jotakin todellista aikaan, eivät moiseen vaivaudu. Heillä on kädet täynnä liikaa töitä oikeiden lasten kanssa jotta heidän kannattaisi lähteä julkisuuteen vouhottamaan tuhmista kuvista ja vääräoppisista vuorosanoista. Suurin osa ongelmista löytäisi yksinkertaisesti ratkaisunsa pelkästään tunnustamalla se tosiasia, että maailma ei ole hallittavissa. Prysseliuksen tädin ihannoimat normaalit ihmiset oppivat tämän ennemmin tai myöhemmin. Miten mahtaa olla Prysseliuksen tätien itsensä laita. | |
| Ehkä pitäisi olla hiljaa kiitollinen siitä, kuinka paljon metelöivät asiantuntijat pahaa aavistamatta paljastavat itsestään. Jokainen yli järjen ja kohtuuden menevä hyökkäys sarjakuvaa, kirjallisuutta tai joukkoviestimiä kohtaan kertoo suurenmoisia asioita omalla nimellään esiintyvien asiantuntijoiden ja heidän kintereillään rynnivien tolkuttomuudesta, tiedottomuudesta ja avuttomuudesta. Kenties siihen pitäisi suhtautua kuin kansatieteelliseen oppimateriaaliin. Kävi heidän kampanjointinsa miten tahansa, ainakin yleisö viisastuu. | |
| Se osa yleisöstä, joka lukee kirjallisuutta, on tietysti tämän kaiken jo aina tiennytkin. |