Helmikuun pääkirjoitus 29.2.
Sunnuntaina 22.2. ilmestyi Satakunnan Kansassa Ville Hammarbergin kiinnostava kirjoitus Dragon Ballin
kohtelusta Suomen Tasavallassa armon vuonna 2003. Artikkelissa käytettiin uutta termiä "moraalipaniikki" ja
viitattiin Eduskunnan Naisverkoston itse itselleen asettamaan pyhään tehtävään omantunnon vartijana.
Tätä konteksia vasten on luettava Ilta-Sanomien toimittaja Heli Karhumäen 25.2. julkaisema kolumni,
jossa hysteerikoiksi osoitettiin Dragon Ballin puolustajat, jotka kehtaavat asettua hyvin rasvattua
virkamies- ja asiantuntijayhteiskunnan koneistoa vastaan.
On tietysti valitettavaa, että sarjakuvalla ja animaatiolla ei ole takanaan järjestäytynyttä virkamiesvaltaa ja
asiantuntijavoimaa, joten vastareaktio purkautuu vastaavasti kansanomaisemmin. On perinteinen kertosäe
valittaa, kuinka nuoriso ei ole kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, eikä reagoi. Nyt toimittajalla olisi
vihdoinkin edessään nuorison railakas reaktio yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Mutta sehän ei kelpaa. Ei Ilta-Sanomille. Mammonaa palvovassa maailmassa kirjat ovat tuotteita ja
yhteiskunnalliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi hyväksytään vain sellaiset kysymykset kuin pitääkö
ojaa kaivamalla saada palkkaa 40 eurosenttiä enemmän tai vähemmän tunnissa.
Ilta-Sanomat, joka uutisoi
"miljoonat japanilaiset koulutytöt harrastavat prostituutiota" (ikään kuin se olisi Dragon Ballin vika, ja josta
on kysytty onko se ylimalkaan totta), ei tunnu tunnustavan saati huomaavan omaa osuuttaan asian julkisessa
käsittelyssä. Väistämättä tulevat mieleen Helsingin Sanomien päätoimittajan Janne Virkkusen sanat
Georgian vallankaappauksen yhteydessä "me emme julkaise totuuksia, vaan uutisia". Se varmasti pätee.
"Viime kuussa kirja palasi markkinoille siivottuna. Ei enää alaikäisten käpälöintiä, ei heidän peräänsä
kuolaamista, eikä lasten sukuelinten paljastelua." Paremmin ei voisi kirjoittaja osoittaa, että hän ei ole
lukenut eikä ymmärtänyt Dragon Ballia ei ennen eikä jälkeen. Itse asiassa toimittaja tulee tällä
osoittaneeksi, että hän asiasta viis veisaa. Ei hän siitä mitään tiedä, eikä ole välittänyt tietää. Huomenna
on taas lehdessä uudet lööpit.
"Tapahtui kansalaisvaikuttamisen ihme: Maailmalla miljoonapainoksina levinnyt sarjakuva vedettiin
markkinoilta, ja japanilainen piirtäjä pantiin piirtämään Suomeen soveliaammin. Voitteko kuvitella:
yksin piskuisen Suomen markkinoille." Jaa. Minä luulin kansalaisvaikuttamisen ihmeeksi sitä, että näin
touhukkaasti tuomittu sarjakuva sai yleensä jatkaa ilmestymistään. Mitä tulee faktaan "yksin piskuisen
Suomen markkinoille", eikö tämä todellakaan edelleenkään soita mitään kelloa?
Kyseinen kolumni on monella tavalla hupaisa. Sitä lukiessaan vakuuttuu, että kirjoittajalle asiantuntemus
ei ole kyseenalaistettavissa. Hän saa kuulostamaan luontevalta ja arkiselta että kirjallisuudesta tehdään
ylimalkaan eduskuntakyselyitä. Hänen kolumninsa luettuaan totesin hiljaa mielessäni, että tämänkaltaiselle
henkilölle tuskin on aihetta sanoa montaakaan sanaa. Sen sijaan olen varma, että hänen huonosti peitelty
virkamies- ja asiantuntijauskonsa tullaan palkitsemaan vielä monesti virallisen yhteiskunnan taholta.
Tässä on journalisti, jolla on kaikki ovet avoinna vallan sisimpiin kamareihin.
Tämä tietysti kuulostaa Paavo Haavikolta, mutta niin sen pitääkin.
Maaliskuun pääkirjoitus 16.3.2004
2000-luvun digitaalisesti tuotettu massa-anime, jossa hahmot näyttävät enemmän toisensa kaltaisilta
kuin koskaan aiemmin, alkaa vaikuttaa vanhaan harrastajaan hylkivällä tavalla. Yhä enemmän huomaan
arvostavani 1980-luvun tuotantoja, joissa hahmoilla on enemmän kuin yksi ilme, eikä silmäkulmia ole
korostettu viiden sentin silmäripsillä.
Wanhan pierun wanhan animen päivillä ovatkin nousseet viime aikoina arvoon arvaamattomaan sellaiset
muinaisuudet kuin Urusei Yatsura (1981), Ranma (1989), Touch (1985), Wings Of Honneamise
(1987) ja Night On The Galactic Railroad (1985) ja ensimmäinen Gundam (1979). Täytynee ottaa
ohjelmaan esitellä tulevaisuudessa näitä vanhoja helmiä. Lupin III onkin esitelty jo.
Tietysti kysymys on myös nostalgisesta illuusiosta. 1970-80-lukujen anime oli pahimmillaan
teknisesti varsin onnetonta. Verratkaa vain esimerkiksi Galaxy Express 999:n elokuvan
täydellistä tarinakuljetusta ja visuaalista ilmettä vastaavan TV-sarjan kömpelyyteen.
Silti toivoisi että Wanhoja Sarjoja julkaistaisiin epä- ja virallisesti enemmän. Suomi on niiden
maailman takapajuloiden joukossa, jossa ei tähän päivään mennessä ole nähty vielä
kertaakaan Astro Boyta eikä Jungle Taiteita televisiossa. Olemme 40 vuotta ajasta jäljessä, eikä
televisioyhtiöillä ole pienintäkään halua kiriä kiinni onnettomaksi kasvanutta välimatkaa.
Jos olisin viettänyt nuoruuteni Italiassa, olisin nähnyt 150-200 sarjaa enemmän. Vaikka
suurin osa niistä olisikin ollut Tatsunokon robottiörvellyksiä, niin tuntisin
paljon enemmän luottamusta omaan yleissivistykseeni.
Maija Mehiläistä on toivottu Suomen TV:hen uusintana. Yleisradion virallinen vastaus:
"Sarjaa ei näytetä, koska se on vanhentunut." Kuinka viisas ja ytimekäs vastaus. Vastaavalla
tavalla lienee sitten Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötäkin vanhentunut, koska siinä
hahmot on väritetty kolmiulotteisesti, mihin nykypäivänä Disneyllä ei ole enää aikaa eikä
varaa, kuten selvästi käy ilmi talon uusimmasta teoksesta Karhuveljeni Koda.
Suomalaiset kuvaamataidon opettajat voisivat kertoa asiasta kiinnostuneille, kuinka valtava
mangan ja animen nälkä meillä vallitsee, ja kuinka kasvava joukko koululaisia on ryhtynyt
piirtämään animetyylillä. Kun nälkä on näin kova, eikä television tusinasarjat 2xmon ja
Beyblade sitä tyydytä, niin nuoriso etsiytyy netin ääreen hakemaan mitä käsiinsä saa.
Kun lähtee sitten etsimään netistä mitä ensimmäisenä vastaan tulee, silloin voi vastaan
tulla mitä tahansa. Sellaistakin, mitä ei välttämättä arvaisi suositella oikeastaan kenellekään.
Juuri tästäkin syystä olisi korkea aika että 40 vuoden venäläis-amerikkalaisen pakkopullan
jälkeen suomalainen televisio esittäisi huolella valittuja, maailman parhaita, liikuttavimpia ja hauskimpia
japanilaisia animaatioita, joita on olemassa vaatimattomat 4000 nimikettä joista valita.
Huhtikuun pääkirjoitus 11.4.2004
Ellei käsitä, mitä tarinoita sarjakuvat ja animaatiot kertovat, on mahdotonta käsittää sitäkään miksi ne kertovat ne niinkuin
kertovat. Kliseeksi on jo muodostunut Umberto Econ lausuma "japanilaisiin piirrettyihin verrattuna amerikkalaiset ovat
sentään verrattoman humaaneja", eikä se ollut kohteliaisuus edes amerikkalaisia kohtaan. Vaikka Eco kuuluukin siihen
ryhmään, joka ensimmäisenä käänsi Tenavat italian kielelle, ei voi välttyä vaikutelmalta että hän oli astunut vanhaan
tuttuun ansaan, ymmärtänyt muodon mutta ei sisältöä.
Esseekokoelmassaan "3 sokeaa miestä ja yksi näkevä" Leena Krohn kirjoittaa epäonnistuneesta kommunikaatiostaan
(ainahan kommunikaatio epäonnistuu, sanoisi kuka tahansa joka osaa Wiion lait) kirjallisuuden opiskelijoiden kanssa.
He eivät onnistuneet löytämään Krohnin teoksesta merkitystä, vaan jäivät ihmettelemään kuinka joku voi kirjoittaa
"jotakin niin häröä". On perusteellinen erehdys kuvitella että taiteen tutkija olisi automaattisesti sen parempi lukija kuin
kuka tahansa kadunmies. Krohn kuitenkin esittää painavan kysymyksen siitä, osataanko laajasti ottaen enää lukea
fiktiota. Jos fiktion ymmärtäminen on alastaan (oletettavasti) kiinnostuneille tuleville tutkijoille jo näin mahdotonta, voi
vain arvailla millainen lukutaidottomuuden aste vallitsee maallikoiden keskuudessa.
Medialukutaidottomuudesta tulee mieleeni monta anekdoottia, mutta Kristiina Halkolan (60-luv.) lausuma on jäänyt
parhaiten mieleeni. Hän totesi kerran, että hän ei pysty oikeastaan seuraamaan TV:n viihdeohjelmia. Ne ovat liian
nopeita, liian äkkinäisiä, ja selittävät itsensä huonosti. Ajatella. Minä kun olen aina pitänyt suomalaisia TV-ohjelmia
rasittavana jaarituksena, jossa itsestäänselvää vitsiä vatkataan neljään kertaan niin junnaavasti, että alkaa tuntea
häpeää tekijöiden puolesta. Ja tästä Halkolan sanomasta on jo kymmenkunta vuotta!
Kun kyseessä on kaukaisen kulttuuripiirin tuote, kuten anime ja manga, lukutaito joutuu erityisen kovalle
koetukselle. Vaaditaan usean vuoden opiskelu ja aktiivinen seuranta, ennen kuin parodian tunnistaa parodiaksi,
konventiot konventioiksi, ja variaatiot variaatioiksi. Näin on asia aina ollut kaiken populaarikulttuurin alalla.
Toiseen populaarikulttuuriin vain kasvaa sisään luonnostaan, toiseen ei. Siihen ei auta kuin opiskelu. Hyvä uutinen
on, että harvan asian opiskelu on niin antoisaa, hauskaa, älyä ja tunteita kihelmöivää kuin animen ja mangan.
Muotivillityksenä animangalla tulee olemaan oma korkeasuhdanteensa, jonka huippua ei ole vielä koettu, ja sen jälkeen
luonnollinen hiipuminen. Mutta ei se minnekään senkään jälkeen katoa. Mangatyylin vaikutus alkaa jo näkyä eurooppalaisissa
sarjakuvissa. Kukaties se kehittyy suorasta kopioinnista eurooppalaisen ja japanilaisen perinteen onnistuneeksi
yhdistelmäksi, jota maailmassa ei ole vielä nähty. Jos sinä päivänä vielä ihmetellään, kuinka joku voi piirtää
jotakin niin häröä, vastaus on päivänselvä. Ihmettelijältä on jäänyt kotiläksyt tekemättä.
Kesäkuun pääkirjoitus 30.6.2004
Valmistellessani materiaalia Animeconiin sain äkkiä päähäni taas uuden mieleenjohtuman.
Ehkä se on niin typerä ajatus, että sille saa nauraa, mutta kuitenkin:
Jos minun pitäisi personoida Mannerheimin Väestönsuojeluliitot ja muut vastaavat
järjestöt, niiden ruumiillistuma olisi vanha mummo.
Vanha mummo on pohjattoman hyväntahtoinen, suojeleva ja hoivaava. Hän on pohjimmiltaan syvästi
rakastava ja rakastettava. Hän on jo hieman seniili, mutta hän uskoo että hänellä on elämänkokemusta
josta hän voi ammentaa loputtomasti hyviä neuvoja lapsenlapsilleen. Uskolla on sikäli katettakin,
että ihminen on aina pohjimmiltaan sama.
Ikävä vain, että vanhan mummon elinaikana maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Olkoon
vain ihminen sama, mutta kaikki muu on mullistunut moneen kertaan sellaisella nopeudella ettei
ihmiskunnan historiassa ole koskaan moista koettu. Vanhan mummon syntymän aikoihin tässä
maassa oli sisällissota, jossa veljet antaumuksellisesti tappoivat toisiaan. Vanhan mummon hehkeän
nuoruuden päivinä maata pommitettiin ja miehiä kaatui rintamalla. Vanhan mummon siirtyessä
kansaneläkkeelle televisio näytti neuvostoliittolaisia elokuvia ja pelättiin Kekkosta. Ja nyt
meillä tässä maassa luetaan Dragon Ballia.
Vanha mummo uskoo vuorenvarmasti, että hänen näkemyksillään on arvoa ja merkitystä.
Miten pystyisi selittämään mummolle ystävällisesti, että useimmat hänen hyvää tarkoittavista
neuvoistaan eivät tarjoa minkäänlaisia aineksia selviytyä tämän päivän elämässä tämän päivän
maailmassa. Miten hän käsittäisi miten tänään toimitaan ja mitä tänään edellytetään, kun hän
itsekään ei ole tätä hetkeä nähnyt ennen kuin vasta nyt? Miten kertoisi tämän mummolle siten,
että hän ei suutu?
Lisätään tähän vanhan mummon pinttynyt epäluulo ja kauhu kaikkea uutta ja vierasta kohtaan.
Hänen pikkukaupunkimainen vanhasuomalainen asenteensa, jota hän kiihkeästi opettaa joka
käänteessä lapsenlapsilleen: On viisaampaa että kukaan teistä ei sano mistään mitään, sillä
tavallinen ihminen saa katua katkerasti jos nousee väittämään vastaan itseään mahtavammille.
Ynnä hänen kauhea, masentava pelkonsa, että kaikki päättyy vielä tavattoman huonosti.
Hän haluaisi että kaikki olisi kuten ennenkin, ja se on täydellisen mahdotonta.
Mummo hyvä. Maailma menee eteenpäin aivan omia latujaan kenestäkään meistä vähääkään
välittämättä. Vanhat puut lahoavat ja kelottuvat, eikä mikään voi estää nuorta vihreää versoa
kasvamasta sen tilalle kaikella elämän voimalla ja energialla, jota vanhat kadehtivat ja
pelkäävät. Se on elämän laki. Sinulla mummo hyvä ei ehkä ollut keinoja
selvitä maailmassa tämän pidemmälle. Mutta etkö huomaa, että meillä muilla ne keinot on.
Me olemme oppineet ne sillä välin kun sinä olet pelännyt, kauhistellut ja valittanut. Miten
se semmoinen on mahdollista, mummo kysyy. Miten te osaisitte suhtautua, kun minäkään
en osaa.
Mummo rassu. Niin hellä, niin rakastava, niin suojeleva, niin hoivaava, niin väärässä.
Miten lohduttaisi häntä?
Teosten "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" ja "Lila" kirjoittaja Robert M. Pirsig väittää,
että kaikki koko maailmassa on joko dynaamista laatua tai staattista laatua.
Taide on dynaamista laatua jos mikä. Se on oikullista, arvaamatonta, anarkistista, tuhoavaa,
pilkkaavaa, shokeeraavaa, älytöntä, herratiesmitävielä, mutta ehdottomasti dynaamista laatua. Taide
pyrkii olemaan uutta, tuoretta, ennennäkemätöntä ja poikkeavaa. Se tulee ties mistä ja menee
ties minne.
Sanotaan herkästi, että kun taide on luonut jonkin koulukunnan, se on yhtä kuin kuollut.
Taiteen kriitikot ja historioitsijat etsivät ja metsästävät teoksista nimenomaan dynaamista laatua.
Huonoimpana taiteena he pitävät sellaista mikä on nähty jo monta kertaa ennenkin.
Maallikko ei ole asiasta aivan samaa mieltä. Maallikko ostaa mielellään ilman mitään
tunnonvaivoja torilta perinteisen latotaulun, koska se vastaa hänen mielikuvaansa taiteen
staattisesta laadusta. Siinä on taulu, joka näyttää taululta. Maallikko etsii taiteesta tuttuutta,
tunnistettavuutta ja turvallisuutta.
Virallinen yhteiskunta tukipilareineen, parlamentteineen ja muotoineen on mitä staattisinta laatua.
Taide on oikullinen ja tekee mitä tahansa. Sellaista vapautta ei ikinä sallittaisi poliisille, palokunnalle
ja lastensuojeluviranomaisille. Poliisilta, palokunnalta ja viranomaisilta edellytetään luotettavuutta
ja ennustettavuutta. On laadukkaampaa että parlamentti tekee lakeja, jotka olisivat voimassa
useamman vuoden kuin että niitä muuteltaisiin parin kuukauden välein. Ellei yhteiskuntassa
olisi staattisuutta, kaikki dynaamiset muutokset ja edistysaskeleet katoaisivat kaaokseen.
Dragon Ball on dynaaminen häiriötekijä staattisen yhteiskunnan kannalta. Mutta staattinen
yhteiskunta on väärässä, jos se kuvittelee olevansa sivilisaation suurin saavutus. Pirsig asettaa
arvot hierarkisesti: Biologiset arvot ovat välttämättömiä elämän syntymiselle. Niiden yläpuolella
sosiaaliset arvot ovat välttämättömiä elämän säilymiselle. Niiden yläpuolella intellektuaaliset arvot
ovat välttämättömiä elämän kehittymiselle. Jos alempi laatu sortaa ylempää laatua, se on
yksinkertaisesti Moraalisesti Väärin, ja Pirsig puhuu moraalista tosissaan, ja lausuu erittäin painavia
sanoja.
Mistä siis on kysymys? Taiteen dynaamiset arvot ja yhteiskunnan staattiset arvot
ovat aina, luonnostaan, väkisinkin konfliktissa. Silti kumpikin tarvitsee toistaan.
1900-luvun kuluessa on tapahtunut sosiaalisille arvoille ikäviä asioita. Ensin
sosiaalisia arvoja yli kaiken korostanut viktoriaaninen aikakausi murhasi lapsensa Ensimmäisessä
Maailmansodassa, ja tilalle tulivat puhtaan intellektuellit arvot, älylliseen järkeilyyn
perustuvat järjestelmät kuten kommunismi ja fasismi. Sitten beatnikit ja
hipit julistivat, että biologiset arvot ovat tärkeimpiä kaikesta. Sosiaalisia arvoja moukaroitiin
kahdelta suunnalta, eikä niitä suojannut mikään. Intellektuaalisten arvojen olisi huomattava
että jotta ne pysyisivät elossa, niiden tulisi tukea sosiaalisia arvoja joiden päälle niiden perusta
lepää. Mutta sosiaalisten arvojen on myös samalla tunnustettava, että
niillä ei ole oikeutta vaatia että intellektuaaliset arvot lopettavat kehittämästä elämää eteenpäin.
Näiden arvojen konflikti on koko 1900-luvun historia.
Oikeus lukea kirjaa ei ole itsestäänselvyys. Se ei ole pelkkä vapaus. Se on tärkeä sosiaalinen,
intellektuaalinen ja moraalinen arvo. Ihmisiä on kuollut sen arvon edestä. Se on saavutus joka on
maksettu kalliisti. Sellaiset sosiaaliset arvot, jotka estävät esimerkiksi rauhanomaisen taiteen leviämistä
ja kehittämistä, eivät ansaitse moraalista kannatusta. Pirsig sanoo: On parempi että ajatus tuhoaa yhteisön
kuin että yhteisö tuhoaa ajatuksen. Se on kehitystä, se on Moraalia. On epämoraalista että kaikki kävisi
päinsä. On mitä moraalisinta, että arvoja kyseenalaistetaan, ja nämä kaikki sopivat yhteen hänen
Laadun Metafysiikassaan. Hän on aikamme ehkä ainoa oikeasti
suuri filosofi, ja hänen vaikutuksensa tulee tuntumaan seuraavan sadan vuoden kuluessa.