BOOGIEPOP PHANTOM
Lain on kertomus minästä, joka hakee paikkaansa suhteessa ympäristöön. Jokaisessa Lainin jaksossa humiseva sähköverkko muistuttaa, että ihmiset ovat toisiinsa rippuvuussuhteessa, ja mukana monenlaisissa verkoissa, halusivat tai eivät. Lainin huippukohtia on, kun kaapelit katkeavat, ja Lain kohtaa insinöörin josta tuli jumala. Jos haluaa vastauksen kysymykseen, mikä Lain sitten on kaikkein onnellisin; verkon muodostama myytti-Lain, josta tulee jumala-Lain, yksinäinen Lain, vai sosiaalinen muiden muistot yli pyyhkivä Lain, jää kuitenkin vastausta vaille.
Lain hankkii Navi-tietokoneensa saadakseen kosketuksen ihmisiin, mutta saa kosketuksen lähinnä toisiin virtuaalisiin olioihin. Boogiepopissa aromaterapian salanimellä kulkeva muotihuume tekee käyttäjistään uskaliaita. Kun Type-S (S for Slave) löytää tiensä otakun sieraimiin, hän ei niinkään ryhdy liehittelemään tiskarityttö Rietä, vaan tekee hänestä simulaatiopelin hahmon, jonka todentuntuisuus ei ikinä ulotu hänen omaa mielikuvitustaan pidemmälle. Epäonnistuminen on kummassakin tapauksessa väistämätöntä. Todelliset ihmiset eivät pysty kohtaamaan.
Lainissa hahmotellaan paralleereja ihmisen psyyken ja softwaren välille. Tapahtumia motivoidaan väliin liitetyillä tietoiskuilla "ihmisen geenikartta on kohta tiedossa", "Hän ja hän hahmotteli virtuaalisen kirjaston pääperiaatteet" jne. Todella, tällaista maailmassa tapahtuu, mutta tietoiskut jäävät tarinan kannalta irrallisiksi. Ne kertovat lähinnä tarinan synnystä jos mistään. Paljon enemmän kertoo ilmassa leijuva uhkaava kysymys "Kuka on Lain?"
Lainille muistot ovat dataa. Ne voidaan halutessa pyyhkiä ja rekonstruoida uusiksi. Delete, ja voila: syntyy uusi versio Lainista muiden mielissä. Uusi Lain 2.0 perii Lain 1.0:n paikan ihmisten biomuistissa, mutta itse Lainin minä jää yhtä osattomaksi kuin ennenkin. Toisten käsitys minästä ei ole sama kuin minä, ja siihen on tyytyminen. Boogiepopissa puolestaan Jonouchi syö ihmisten sydämiä vaivaavia bugeja, ja vapauttaa heidät syyllisyydestä. Mitä siitä seuraa, on täysin arvattavaa: he toistavat samat virheensä ja syntinsä uudestaan heti kun ovat onnistuneet unohtamaan ne. Mitä enemmän Jonouchi mässäilee toisten bugeilla, sitä enemmän niitä tarraa hänen omaan sydämeensä kiinni.
Koska muistot ovat siis epämääräisiä ja kyseenalaisia, minän on pakko hakea jatkuvaa vahvistusta olemassaolostaan vastaanottamalla palautetta ympäristöltä. Liekitän uutisryhmän karrelle - olen siis olemassa. Ja koska meidän Cyberiassamme näkee vain onnettoman kapean siivun henkilön koko olemuksesta, on ennaltamäärättyä että cyber-Lain alkaa elää omaa elämäänsä, jolla ei ole mitään tekemistä koko Iwakura Lainin kanssa, ja onko Iwakura Lainia ikinä ollut olemassakaan, kun hänen perheensäkin osoittautuu kulissiksi.
Kummallakin sarjalla on oma sanansa sanottavana evoluutiosta. Lain on buginen softa nuoren tytön hardwaressa, yksi monista näppäristä darwinistista mutaatioista, evoluution pieni koe muiden rinnalla. Ehkä jotain muutakin, kuten verkon jumala. Boogiepopissa valopylväs on nopeuttanut joidenkin yksilöiden evoluutiota. Toisista tulee hirviöitä, eräästä Buugipoppu, ei tosin alkuperäinen, vaan Boogiepop Phantom. Aikanaan meille kerrotaan hänen henkilöllisyytensäkin. Tosin tarkkaan tapahtumia katselleille se ei enää tule yllätyksenä. Lainista voi sanoa, että siinä osoitetaan selkeästi kuinka verkko, mcluhanilaisittain ajateltuna, on ihmisen jatke, kuten kaikki työkalut.
Lainissa kuolema on latistettu jonkinlaiseksi koneen buuttaukseksi, jonka jälkeen päästään seuraavalle tasolle, jossa pelaaja pääsee leikkimään jumalaa. Jos Lain on jumala, joka on aina ollut verkossa, siinä tapauksessa jumala syntyi kun verkko muodostui. Joten kuka loi verkon ja samalla jumalan? Onko jumala, joka on luotu, mikään jumala? Onko jumala virus joka loi verkon luodakseen itsensä ihmisen kautta? Onko Human OS olemassa luodakseen jumalan? Mihin siinä jumalaa tarvitaan, tai edes verkkoa, tai edes ihmistä? Pääseekö jumalasta sillä vain eroon, jos nimittää evoluution - tai Lainin - jumalan paikalle? Jne. Jne.
Boogiepop Phantom sen sijaan onnistuu loikkaamaan Lainin tietokonepelimäisen kyberneettisen tek(n)omystiikan ulkopuolelle todelliseen mystiikkaan, jota edustaa, on aina edustanut, ja tulee ikuisesti edustamaan elämän väistämättömyys nimeltä Kuolema, joka on Todellinen, eikä lainimainen resetti. Boogiepopin kaupungin valopatsas on puolestaan ei tapahtumien alku, vaan väistämätön loppu sille mikä sai alkunsa sarjamurhaajan ryhtyessä toimeen viisi vuotta sitten.
Entä Boogiepopun teologia? Onko Buugipoppu olemassa? Panuru (Misuzu) on pragmatisti: Buugipoppu on ehkä olemassa, mutta sillä ei ole vaikutusta tähän maailmaan. "Sinä olet outo" sanoo lunttaava tähtioppilas Yoko hänelle. "Hyväksyt maailman sellaisena kuin se on". Ja mitä on tämän loistokkaan positiivisen sarasvuomaisen itsepetoksen takana? Rakkautta maailmaa kohtaan julistanut tyttökaveri, jonka sarjamurjaaja tappoi, ja jonka lempinimen ja maailmankatsomuksen Misuzu on ottanut omakseen. Uhrilahjoja (kuten CD "Jumala on kuollut") leikkikentän kulmauksessa. Ja mittaamaton määrä epätoivoa.
Siinä missä Lain kulki kehää eksyksissä, ja oli lähinnä pelottava katsomiskokemus, silloin kun se ei ollut pelkästään ahdistava, niin Boogiepop Phantom edusti kirkasta, runollisen julmaa todellisuutta, ja oli katsomiskokemuksena suorastaan vapauttava. Lain on kuva nykyajan pluralistisesta ja epämääräisestä "kaikki ovat oikeassa" -ideologiasta. Yhtä totuutta ei ole (ei edes oikeaa kuolemaa mistä suoraan seuraa ettei ole myöskään oikeaa elämää), ellei sitten sitä edusta verkko, kollektiivinen tietoisuus. Boogiepop Phantom on Lainin rinnalla järkyttävän ehdoton ja kylmäkiskoinen, melkeinpä keskiaikaisen mustavalkoinen (värithän tulevat vasta jaksossa 12). Boogiepopin maailmassa mitään kollektiivista tietoisuutta ei ole olemassakaan. On juoru (legenda, myytti) kuten Lainissa, että Boogipoppu on sitä, Buugipoppu on tätä, mutta se on harhaa ja valetta. Tietysti. Boogiepopissa ihmiset eivät resetoi mitään, eikä heidän tajuntaansa voida peukaloida kaikenkarvaisilla temputuksilla. Buugiepopin poliisimiehet puhuvat samoja asioita uudestaan ja uudestaan ja ihmettelevät, eikö tämä keskustelu ole käyty jo aiemmin. Jos jokin voisi järkyttää ihmisiä pois turvallisilta raiteiltaan, se olisi ihme, kuten mystinen valopatsas Buugiepopin kaupungin (Nagoya?) yllä. Ehkä se ihme on totuuden valo.
Lain hyväksyy verkon pakopaikkana, vaikka se esitetäänkin hyvinkin kriittisessä valossa. Boogiepop menee pidemmälle ja sanoo suoraan, että elämän ja kuoleman rajan tällä puolella mitään todellista pakopaikkaa ei ole. Buugipoppu on olemassa särkeäkseen valheellisuuden ja illuusiot. Miksi sitten kaikki on niin kuin on, siihen ei kumpikaan halua vastata, mutta kuka pystyisikään.
Kaikesta huolimatta Serial Experiments Lain ja Boogiepop Phantom kannattaa katsoa rinnakkain (peräkkäin, lomittain). Ne kertovat saman tarinan eri puolilta. Katsoja saa päättää, kumpi kuva on oikeampi. Selvää on, että kumpikin herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Instant-maailmassa, jossa halutaan nopea, tehokas, ja halpahintainen ratkaisu joka ongelmaan, voi olla kaikkein arvokkainta toimintaa kysyä kysymyksiä, ja pitää sitten suu kiinni tarjoamatta yhtäkään vastausta itse.
sävel, sanat, Shigeo Suga
