| tarina lyhyesti |
Kodanshan Afternoon-lehdessä ilmestyi 1994 Hitoshi Ashinanon sarjakuvanovelli "Yokohama Kaidashi Kikou", pieni hienovireinen tarina
kahvilaa hoitavasta robottitytöstä, joka käy tarinassa ostoksilla
Jokohamassa hakemassa kahvinpapuja.
Siitä alkoi, kuin huomaamatta, yksi maailman sarjakuvahistorian
merkkiteoksia, monella tavalla selittämätön ja määritelmiä pakeneva
Yokohama Kaidashi Kikou (Quiet Country Cafe), hiljainen ja lempeäsävyinen kertomus Japanista,
jonka rannikko on jäänyt meren alle, Fuji-vuori on purkautunut,
bensiini loppumassa, ihmisten määrä vähenemässä, ja tulevaisuus
näyttää kuuluvan ikuisesti samanikäisinä pysyville ihmishahmoisille
roboteille.
Lähtökohdat kuulostavat b-luokan kauhu-scifi-skenaarion näyttämöltä,
ja kuitenkin YKK on kaikkea mitä tahansa muuta.
Yokohama Kaidashi Kikoun runollisuus rakentuu pienten asioiden varaan,
kuten tosi runous aina. Arjen runous perustuu pienille asioille,
todellakin sille, että istutaan kahvikupin ääreen kahvilassa, jossa
ei koskaan käy asiakkaita juuri ollenkaan, annetaan omien
ajatusten vaeltaa samalla kun päähenkilö Alpha antaa omienkin
ajatustensa vaeltaa, sivukaupalla, ilman ensimmäistäkään puhekuplaa,
joita ei tarvita. Arjen runoutta on, kun Alpha katsoo auringon
laskevan pocari-juoma-automaatin ylitse, automaatin joka on seissyt
taivasalla niityllä hylättynä ties kuinka monta vuotta, ja toimii yhä.
Sen käyttäjät vain ovat lähes kadonneet maailmasta.
Leimaa antavin piirre YKK:n sarjakuvarunoudelle onkin ajan kulumisen
surullisuus ja kauneus. Se ilmenee monin tavoin, etenkin jo sarjan
fyysisissä mitoissa. Se on ilmestynyt yli kahdeksan vuotta ja edennyt
yli sadan luvun. Amerikkalainen action-hero sanoisi että teoksessa
"ei tapahdu mitään". Kyllä siinä vain tapahtuu, mutta hyvin hitaasti.
YKK:n maailma avautuu kuin hitaasti levittäytyvä viuhka. Se rakentuu
pala palalta lukijan tajunnassa, kun hänelle annetaan uusia paloja
sieltä täältä. Kun kaikki palat on koossa, kuva on valmis, ja tarina
päättyy.
Tai sitten ei. Monesti japanilaisessa kerronnassa, etenkin sen
perinteisessä muodossa, tarina alkaa "ei mistään" ja päättyy
"ei mihinkään". Se ei noudata orjallisesti länsimaista aristotelista
määräystä siitä, että tarinalla tulee olla alku, keskikohta ja loppu.
Miksi sillä pitäisi olla. Siinä matkalla on kuvattu ja tallennettu
kappale elämää ja henkilöitä, ajatuksia ja tunteita. Se riittää.
Hitoshi Ashinano ei välttämättä itsekään tiedä, miten tarina päättyy.
Se saattaa jäädä länsimaisen mittapuun mukaan "kesken", aivan kuin
se alkoikin "kesken", kun kahvilan omistaja, joka jää lukijalle
tuntemattomaksi, lähti jonnekin, ties minne, ties miksi. On
mahdollista että YKK olisi jopa kauneimmillaan keskeneräisenä,
paljastamatta kaikkia paloja, kuvatessaan maailmaa, jonne mielellään
tekee matkan ja jossa viivähtäessään tulee lukijalle selittämättömän
onnellinen olo.
Alphan maailma on monella tavalla ongelmallinen, vaarallinen, ja
tuhoutuva paikka, ja silti sitä alkaa rakastaa. Alphan maailma on
meidän maailmamme. Ehkä Alphan tehtävä on opettaa meille, miten
olla siinä onnellinen. On etuoikeus tehdä elämän matkaa Alphan
seurassa.
|
