AIKUISTUMISEN TAIKASAUVA

	Shoujo = ensisijaisesti tytöille tarkoitettu sarjakuva tai animaatio (shoujo = tyttö). Alalajeja ovat mahoushoujo (= taikatyttö) jossa päähenkilö saa taikavoimat, joiden avulla hän voi muuttaa muotoaan (henshin) supersankariksi, ja saattaa samalla vanheta muutamia vuosia. Shoujoon lasketaan myös romanttiset kertomukset, jotka luonnollisista syistä usein sijoittuvat koulumaailmaan sekä fantasiakertomukset, joissa nuori naispäähenkilö siirtyy toiseen ulottuvuuteen tai aikaan, ja seikkailee tarinoissa joissa kulkee romanttinen juoni. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta shoujoa piirtävät ja käsikirjoittavat aina naispiirtäjät.
Lady Oscar (Riyoko Ikeda: Versailles no bara, 1974)	Shoujomanga ja shoujoanime ovat vakiintuneita lajityyppejä, mistä suoraan seuraa että niiden kiinnostavuus syntyy tuttujen teemojen varioinnista. Tarinahan on aina pääpiirteissään sama: päähenkilö ihastuu, päähenkilö yrittää voittaa ihastuksensa puolelleen, hän kokee suuria vastoinkäymisiä, mutta lopussa lemmenpari saa toisensa. Ensirakkaus on aina ollut kaiken taiteen kerronnan suuria teemoja. Shoujotarinaan se soveltuu itsestäänselvästi.
Sapphire (Osamu Tezuka: Ribon no Kishi, 1954)	Koska Osamu Tezuka perusti koko japanilaisen modernin sarjakuvan Toisen Maailmansodan jälkeen, on luontevaa että hänen kynästään oli lähtöisin myös ihka ensimmäinen shoujomanga, Ribon no kishi (Princess Knight, manga 1954, anime 1967). Heti shoujon alussa tulee mukaan sukupuolenvaihdosleikki. Sapphire on valtakuntansa kuninkaan ainoa perillinen, valitettavasti tyttö, joten hänet on kasvatettu poikana ja hän ratsastaa maan ongelmia ratkomassa ja lohikäärmeitä listimässä miehen puvussa, ritarin asuisena. Tezukalta ovat lähtöisin kaikki muutkin mangan ja animen konventiot, kuten suuret silmät, söpö nykerö nenä, ja pitkät säihkysääret. 1970-luvulla shoujon tekeminen oli siirtynyt vakaasti naisten käsiin, ja vaikka Riyoko Ikedan Rose Of Versailles (manga 1974, anime 1979) esitteli Ranskan Vallankumouksen aikoihin eläneen androgyynin Lady Oscarin joka niin ikään oli kasvatettu poikana, niin Tezukan ajoista täysin mullistunut käsittelytapa, kuvaustapa ja pyrkimys historialliseen realismiin osoittivat että shoujosta oli kasvanut aivan oma, vakavastiotettava tyylilajinsa.
	Mahoushoujo
Shoujosankarin kahdet kasvot: Sailor Moon ja Usagi Tsukino. (Naoko Takeuchi: Sailor Moon, 1992).	Shoujon erityinen vivahde on mahoushoujo, jo monesti kliseeksi muodostunut sankaruus taikavoimien avulla. Mikäli henshiniin sisältyy vanheneminen, päähenkilö pystyy leikkimään hetken aikuisen nuoren naisen elämää palatakseen takaisin omaan hahmoonsa kun taika päättyy. Siviilissä päähenkilö on lähes poikkeuksetta korostetun tavallinen tyttö, ehkä jopa suoranainen antisankari, joka on kömpelö, tyhmä, ja herkkä pillahtamaan itkuun. Taikavoimiin liittyvä supersankaruus tuo päähenkilölle mahdollisuuden nousta alakynnestä omalle tasolleen ja jopa ylikin. Kaksoishenkilöllisyys on salattava muilta. Ehkä vain muutama uskottu ystävätär tuntee salaisuuden.
Television ensimmäinen mahoushoujo, Mitsuteru Yokoyaman luoma Mahotsukai Sally (1966).	Mahoushoujossa shoujosankari ei ikinä aikuistu. Hän leikkii aikuista niin kauan kuin piirroslehtiössä on sivuja tai karamelleja riittää purkissa. Kun ne loppuvat, ne todella loppuvat. Mahoushoujon päähenkilö on kuin klassisen sadun Tuhkimo, ja kuten Tuhkimossa, keskiyöllä vaunut muuttuvat takaisin kurpitsaksi. Edessä on paluu takaisin arkitodellisuuteen. Taikaroolissaan shoujo-Tuhkimo pyrkii toisinaan hurmaamaan oman prinssinsä, saadakseen vain havaita kiusakseen, että prinssi mokoma ei ole edelleenkään yhtään kiinnostunut hänestä itsestään, mutta hänen taikaminänsä idolitähden roolissa onkin prinssikandidaatin mielestä verrattoman kiehtova.
	On helppo kuvitella että nämä fantasianomaiset ainekset, turvallinen aikuistuminen hetkeksi vailla aikuisuuden velvoitteita, ja nouseminen normaalin arkipersoonallisuuden yläpuolelle ihailluksi ja voimakkaaksi sankariksi ovat usein shoujoa seuraavan yleisön päiväunia, jotka synnyttävät voimakastakin vastakaikua yleisössään. Shoujon päähenkilö on oletetun lukijansa ikäinen tyttölapsi. Parhaista klassisista tyttökirjoista kuten Vihervaaran Annesta ja Setä Pitkäsäärestä saa aikaan helposti täysin pätevää shoujoa. Aikuisille naisille on olemassa omat lady-mangansa, joissa käsitellään office ladyjen ja edustusrouvien maailmaa ja ongelmia. Shoujon naiskuva on siis tältä osin suppea, mutta sillä on parhaimmillaan yllättävääkin syvyyttä.
Migu ja Mogu (Mahou no Stage Fancy Lala, 1998)	Shoujon päähenkilöä avustavat söpöt lemmikit. Kyseeseen tulevat niin oikeat mutta puhuvat eläimet, kuin myös henkiin heräävät pehmolelut, olennot toisesta ulottuvuudesta, tai jopa kännykät jotka tarpeen vaatiessa muuttavat muotonsa eläviksi. 2000-luvulla tytön uskollisin ja viisain kumppani matkalla uuteen maailmaan ei tarvitse olla enää perinteinen mollamaija. Söpöllä seuralaisella (cute sidekick) on moninainen rooli. Hän on toisen maailman lähettiläs joka tietää kertoa tarinan taustat, ja jonka hetkellinen katoaminen on dramaattinen tapahtuma joka saa päähenkilön tuntemaan itsensä avuttomaksi ja orvoksi. Hän avustaa päähenkilöä hyvillä neuvoilla. Hän on koominen sivuhahmo joka hankkiutuu aika ajoin ikäviin tilanteisiin. Ja toisinaan vain hänen avullaan on muodonmuutos ja taikuuden käyttäminen mahdollista.
	Shoujotarinaan voidaan liittää myös kehityskertomuksen piirteitä, jolloin asetelma muuttuu entistä kiinnostavammaksi. Henshin on paitsi pikkutytön leikki, myös mahdollisuus oppia ja tutustua maailmaan isosiskon silmin isosiskon roolissa. Useasti käy selväksi, että aikuisen (tai nuoren naisen) elämä on lähemmin nähtynä vaikeaa, eikä välttämättä niin upeaa kuin miltä kaukaa lapsen näkökulmasta näytti. Maailma on ongelmallinen paikka, ja monesti shoujosankari joutuu epäilemään omia kykyjään ja menettää uskon itseensä. Ystäviensä ja apulaistensa avulla shoujosankari löytää uudelleen omat voimansa, jotka hyvinkin voivat olla todellisia, realistisia kykyjä, jotka hänellä on ollut koko ajan hallussaan ilman taikuuttakin, mutta joita hän ei ole siihen mennessä vielä löytänyt. Matka siihen on kivulias ja täynnä murrosikäisen häpeää ja angstia. Puhtaimmillaan tämäntyyppinen kehityskertomus esiintyy Hayao Miayzakin Ghibli-studion elokuvissa Kiki's Delivery Service ja Whispers Of Heart, joista jälkimmäinen sijoittuu realistiseen koulumaailmaan, jossa ei esiinny mielikuvituksen rikkautta kummempaa maagista aineistoa - mikä sen maagisempaa olisikaan kuin mielikuvitus.
Eiko Kadono & Hayao Miyazaki: Majo no takkyubin (1989)	13-vuotiaana jokainen noitatyttö joutuu lähtemään kotoa luudalla ratsastaen ja kokeilemaan onneaan kaupungissa, jossa ei ole vielä noitaa. Kiki lähtee kotoa yhdessä kissansa Jijin kanssa, ja suuntaa eurooppalaistyyliseen merenrantakaupunkiin. Hän saa majapaikan leipomon ullakolla, ja hankkii toimeentulonsa ainoalla kyvyllä, jota hän voi hyödyntää. Hän kuljettaa paketteja luudalla lentäen. Elämä on vaikeaa. Muotitietoisessa suurkaupungissa Kiki alkaa hävetä perinteistä mustaa leninkiään ja työssä sattuu kommelluksia. Ehkäpä noitia ei kukaan tarvitsekaan 1960-luvun maailmassa, jossa televisioissa rämpytetään poppia ja kaikilla muilla tuntuu olevan verrattoman menestyksekäs tulevaisuus edessään. Lopulta Kiki ei ymmärrä enää kissansa Jijin puhetta. Onko Jiji muuttunut kissamaisemmaksi koska Kikillä on uusia ystäviä, vai ovatko hänen omat voimansa ehtymässä? Kiki tutustuu lentolaitteita rakentavaan ikätoveriinsa ja metsämökissä asuvaan taiteilijattareen, joilta hän saa rohkaisua. Eiko Kadonon nuortenkirjaan perustuva Kiki on miyazakilainen kehityskertomus nuoresta neidosta, jonka on pakko jättää jäähyväiset lapsuudelle, mutta se ei voi onnistua ennen kuin hän löytää itseluottamusta ja jalostaa omat kykynsä. Kikissä kuvataan murrosiän sisäistä myllerrystä häpeän, itsesäälin ja masennuksen tunteiden kautta. Kun ilmalaiva törmää kaupungintalon torniin, ja ihmisten henki on vaarassa, Kikiä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Lopussa kaikki on sittenkin vasta alussa.
	Silloin kun shoujo on kehityskertomus taikatyttötarinan valepuvussa, on kyse tietysti oppimisesta. Jokainen kerätty jalokivi, talteen saatu taikakortti, onnistuneesti suoritettu hyvä teko, keräävät henkistä pääomaa joka auttaa päähenkilöä selviytymään elämässään eteenpäin. Päähenkilö oppii kasvattamaan kykyjään ja hallitsemaan niitä aina paremmin, kunnes taikuuden aika on ohi, ja kurssi loppuun suoritettu. Shoujossa ei ikinä epäillä, etteikö päähenkilö tämän kaiken kokeneena ja läpikäyneenä selviäisi jatkossa komeasti, olipa hän ollut alkujaan miten toivoton tapaus tahansa.
Voittamaton loitsu: "Zettai daijobuu da yo" - se järjestyy kyllä. (CLAMP: Card Captor Sakura, 1996)	Muutamissa tapauksissa kasvamisen ja aikuistumisen vaikeus on ymmärretty vielä pidemmälle. Card Captor Sakurassa päähenkilö Sakura kerää taikakortteja, jotka kuvaavat maailman eri ominaisuuksia ja elementtejä. Tavallinen shoujotarina päättyisi siihen kun Sakura on saanut korttinsa kerättyä. Sakuran kortit eivät kuitenkaan ole hänen omiaan. Ne on luonut muinainen suuri taikuri Clow, ja hän määrää niistä yhä. Jotta taikatyttö kasvaisi itsenäiseksi, vahvaksi naiseksi, Sakuran Clow-korttien on muututtava Sakura-korteiksi, ja hänen on opittava hallitsemaan niitä. Vasta sen jälkeen hän voi vapaasti todella kuunnella omia tunteitaan ja lähestyä Shaorania, joka on ollut hänen vierellään kaikki nämä vaikeat kehityksen vuodet. Tämä sisäistäminen tapahtuu käyttämällä kortteja maagisissa kamppailuissa. Sakura pyörtyy näiden raskaiden maagisten otteluiden jälkeen, sillä ruskea-keltaisten Clow-korttien muuttaminen puna-vaaleanpunaisiksi Sakura-korteiksi vie paljon energiaa. Aneeminen kalpea Sakura ei voipuneena pysty edes menemään kouluun. Jos tässä todella kuvataan kaiken muun lisäksi myös aikuistumisen fyysisiä vaikeuksia, se on tehty vertauskuvien tasolla hyvin hienosti ja kauniisti.
Mahou no princess Minky Momo (1983)	Päähenkilölle voi myös käydä huonosti. Lopputragedia jyrkentää shoujodraamaa ensimmäisen kerran Magical Princess Minky Momossa 1983. Toisen ulottuvuuden keijukaisprinsessa Minky Momo saapuu maan päälle ja ottaa paikan perheessä jonka Momo-tytär on kuollut. Viimeisessä jaksossa Momon on tehtävä joulupäivänä valinta palatako takaisin keijukaisten kuningaskuntaan ja unelmien kylään, vaiko jäädä asumaan maan päälle sijaisperheessään. Minky Momo tekee viimeisen hyvän tekonsa ja palauttaa oikean Momo-tyttären vanhempiensa luo. Samalla Minky Momo allekirjoittaa oman kuolemantuomionsa ja lakkaa olemasta (kuten mm. Ben Ettinger asian tulkitsee). Tosin loppu ei tarkkaan ottaen ole näin selvä, sillä se jää osittain avoimeksi ja on mahdollista ajatella niinkin että Minky Momo vaeltaisi tästä eteenpäin maan päällä vailla taikavoimia, yhtenä meistä. Minky Momon muistakin piirteistä voi väitellä lähes loputtomasti. Otakuismia pahimmillaan tai parhaimmillaan: isot äijät kiivailevat mitä todella tapahtui lastensarjan jaksossa 63 joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten. On lähes mahdotonta vastustaa kiusausta ottaa kantaa niin kiehtovaan ja antoisaan keskustelunaiheeseen.
Ai to yuuki no PIG GIRL Tonde Buurin (1994)	Ai To Yuuki no Pig Girl Tonde Buurinissa Karin-tyttö suorittaa poskettomimman ikinä nähdyn henshinin ja muuttuu kaikista mahdollisista luontokappaleista superpossuksi, joka lentelee klassinen supersankarin viitta hartioillaan. Sarja on aivan ratkiriemukas ja mielikuvituksellinen, mutta lopussa Karinia uhkaa katastrofi. Maa joutuu hyökkäyksen kohteeksi, ja vain Tonde Buurin voi pelastaa meidät. Karin on jo käyttänyt kaikki takaisin ihmiseksi palauttavat taikavoimansa loppuun. Jos hän vielä kerran muuntuisi sian hahmoiseksi, hän jäisi sellaiseksi pysyvästi. Sievä punapäinen koulutyttö tekee elämänsä raskaimman ratkaisun. Hän muuttuu vielä kerran siaksi. Viimeistä edellisen jakson otsikko on paljonpuhuva "Viimeinen henshin: en enää ikinä voi palata takaisin Kariniksi".
Nurse Angel Ririka S.O.S. (1995)	Minky Momon kaltaista loppua sivutaan uudestaan 1995 Nurse Angel Ririkassa. Ririka Momiya ystävineen on etsinyt maan pinnalta rokotetta maailmankaikkeutta nielevää mustaa virusta vastaan. 12-vuotissyntymäpäivänään hän saa kuulla totuuden. Hän itse, Nurse Angel, on tämä kauan etsitty rokote. Itsensä uhraamalla, suorittamalla jälleen tämän viimeisen henshinin, hän voi vapauttaa elämän kukat kukkimaan maan päällä, jolloin kuolemaisillaan oleva kuningatar Helena jää henkiin ja maailma pelastuu pimeydeltä. Kristusmainen itsensä uhraaminen järkyttää hänen ystäviään, etenkin hänen luokkatoveriaan Seiya-poikaa, jolle hän oli luvannnut että kun Seiyasta tulee aikanaan lääkäri, hän haluaa olla hänen vierellään sairaanhoitajana. Nurse Angel ilmestyy viimeisen kerran. Maa täyttyy kukista. Nurse Angel ottaa Ririkan elottoman ruumiin ja laskee sen niitylle. Viimeisessä kuvassa Ririka avaa silmänsä ja kuiskaa mielessään "olen elossa!". Nurse Angel on kuollut, eikä koskaan enää palaa, mutta Ririka Momiya on yhä keskuudessamme ja kantaa Nurse Angelin muistoa sisällään. Ehkä hänestä tulee jonakin päivänä sairaanhoitaja. Ehkä hän on silloin lääkäri Seiyan rinnalla. Jos aikuistumisella onkin hintansa, ei sen tarvitse merkitä vararikkoa. Ririkan viimeisen tunnussävelmän Donika Konika teksti kuvaa tunnelmat tyhjentävästi: "Älä masennu. Jonakin päivänä kyyneleesi muuttuvat helmiksi. Jotenkin, jonakin päivänä asiat järjestyvät. Jotenkin, jonakin päivänä kaikki on kunnossa, ainakin melkein. Aika on puolellasi."
Miho ja Lala. Hahmosuunnittelun teki Akemi Takada. (Mahou no Stage Fancy Lala, 1998)	Sama lohdullinen ajatus että aika on sankarin puolella toistuu 1998 Mahou no Stage Fancy Lalassa. Lala on lumoava laulajaidoli, joka todellisuudessa on neljä vuotta nuorempi koulutyttö Miho, joka onnistui luomaan uran taikavoimien ja söpöjen maskottiensa avulla. Tämä ei ole millään lailla uusi idea. Jo 1984 Mahou no tenshi Creamy Mamissa nähtiin täysin sama. Creamy Mamissa Yuu saa kuin saakin ihastuksensa Toshion lopussa pelkästään olemalla oma itsensä, ja hänelle valkenee ettei häneltä oikeastaan koskaan vaadittukaan mitään muuta. Fancy Lalassa taikavoimansa loppuun kuluttanutta Mihoa lohdutetaan yksinkertaisella totuudella: "Katso peiliin. Muutaman vuoden kuluttua sinusta tulee oikea Lala." Hyvästi taikuus ja keinotekoiset kommervenkit. Tämänkaltaiset shoujotarinat kertovat yleisölleen että on turhaa hätäillä ja kiirehtiä aikuistumista, sillä se tapahtuu joka tapauksessa vääjäämättömällä varmuudella, eikä ole syytä tekeytyä joksikin muuksi kuin mitä on. Ratkaisu voi tuntua sangen vapauttavalta.
	Naispuolinen Messias
Mamoru ja Usagi (Naoko Takeuchi: Sailor Moon, 1992)	Legendoista ja suurista ikuisista kertomuksista aiheensa ammentava tarina voi olla shoujoa sikäli kun päähenkilöt ovat tyttöjä/naisia. Maailmankuulu Sailor Moon ei varsinaisesti tee muuta kuin sijoittaa shoujon maailmaan legendanomaisen kehyskertomuksen ja sankaritarun, joita yleensä on tavattu kertoa poika- tai mieshahmoilla. Emansipoitunut sankaritaru mallia Sailor Moon leikkii miesten ja naisten perinteisten roolien vaihtamisella. Tarinan ainoa miessankari, Sailor Moonin poikaystävä Mamoru, tulee kyllä toisinaan paikalle pelastavana enkelinä parhaiden perinteiden mukaisesti, mutta taisteluissa pimeyden voimia vastaan häntä kohdellaan kuin räsynukkea. Mamoru jähmetetään jään sisään, josta tyttösoturit joutuvat pelastamaan hänet. Mamorua vastaan hyökätään ja hänestä tehdään oman tahtonsa menettänyt marionetti. Viimeisellä TV-kaudella Mamorun sielukin ryöstetään, ja taas kerran Sailor Moonin ystävineen on pelastettava hänet. Jos haluaa, voi tietysti vetää paralleereja japanilaisen naisen perinteiseen asemaan ja yhteiskunnan jähmeään ja hitaaseen havahtumiseen siihen että ilman työssäkäyvien naisten panosta Japani lakkaisi pyörimästä. Shoujomanga vasaroi yleistä tietoisuutta ja pyrkii jättämään siihen jälkensä. Yksinkertaisempikin selitys on. Maassa, jossa sarjakuva ja animaatio on molempien sukupuolten omaisuutta, naispiirtäjälle on luontevaa tehdä lukijoilleen tarinoita, joiden päähenkilöinä on naisia.
Sailor Venus (Naoko Takeuchi: Sailor Moon, 1992)	Sailor Moon on laaja teos, johon sisältyy suuri määrä erilaista aineistoa. Etenkin kristusmaiset viittaukset pistävät silmään. Ensimmäisellä TV-kaudella Sailor Moon etsii ja kerää lähimmät toverinsa kuin opetuslapset ikään. Jeesuksen opetuslapset eivät olleet mitään maailman suosituimpia tai rakastettavimpia hahmoja. Sailor Moon noudattaa samaa mallia. Sailor Merkurius on ahkera opiskelija, joka ei pääse osallistumaan yhteisiin rientoihin, ja siksi hänestä ajatellaan että hän on leuhka ja olevinaan. Sailor Venus on kaunis vaaleaverikkö, joka haluaisi idoliksi, mutta häviää kilpailuissa paremmilleen ja haluaa taistella vääryyttä vastaan, mitä hänen koulutoverinsa pitävät typeränä ja lapsellisena. Sailor Mars on hiljainen ja temperamenttinen temppelityttö, jota pidetään pelottavana. Sailor Jupiter on voimakas poikatyttö, jota haastetaan ehtimiseen tappeluihin, minkä seurauksena kukaan ei halua olla hänen kanssaan, paitsi tietysti Sailor Moon, joka on naiivi, hyväuskoinen ja siksi ennakkoluuloton. Luonnollisesti tämä rikas henkilögalleria tarjoaa samalla runsaasti samaistumisen kohteita. Toisella TV-kaudella Sailor Moon omaksuu opin vihollisten rakastamisesta, mikä tekee hänestä väistämättä jeesusmaisen hahmon, mikä huipentuu kolmannella TV-kaudella, jolloin tehdään selväksi että Sailor Moon on juuri se messias, jota ulompien planeettojen sailor senshit ovat odottaneet. Sailor Moon yhdistää japanilaisen ja läntisen mytologian alkaen kansalliseepoksesta Genji Monogatarista (jossa esiintyvät Japania suojelevat talismanit peili, miekka, ja kuppi) ja päätyen messiasmyyttiin, kristilliseen legendaan Pyhästä Graalista ja Paavalin Roomalaiskirjeen kehotukseen rakastaa vihollisiamme. Tästä syntyy kaikupohja, joka saa niin japanilaisen kuin länsimaisen katsojan tunnistamaan tarinasta jotakin iätöntä, ikuista, ja kovasti tuttua. Miten muuten Sailor Moonista olisi maailmanlaajuista menestystä tullutkaan.
	Samalla Sailor Team on tietysti parhaiden perinteiden mukainen sentai-ryhmä. Se kokoaa yhteen persoonallisuuksia, joita pilkataan ja joita ei ymmärretä, kuten edellä on nähty. Nämä kollektiivin hylkimät outsiderit eivät yksinään löydä omaa paikkaansa. Heidän keinonsa selviytyä on lyöttäytyä yhteen ja luoda oma kollektiivinsa. Se on mitä japanilaisin ratkaisu. Japanilainen kirjallisuus on täynnä tällaisia kertomuksia. TV-animessa ne ovat olleet mukana 1960-luvulta alkaen, ja niissä mallia on otettu amerikkalaisten Marvel-sarjojen ihmenelosista ym. Amerikkalaisten mieleen ei vain ollut juolahtanut että pelkästään naisista koostuva supersankariryhmä voitaisiin esittää tosissaan, muussakin kuin pornografisen parodisessa valossa.
taistelupari Chibiusa ja Usagi (Naoko Takeuchi: Sailor Moon, 1992)	Sailor Moonissa esiintyy myös hänen tulevaisuudesta saapunut tyttärensä Chibiusa, mistä päästään käsittelemään äitien ja tyttärien rooleja ja niihin sisältyviä ikuisia yhteenottoja jotka kuuluvat asiaan, ja joihin suhtaudutaan ymmärtäväisellä huumorilla, johon sisältyy yllättäviäkin oivalluksia. Ankeissa oloissa elävä Sailor Saturnus vierailee Sailor Moonin ja tämän tyttären luona, ja nämä kaksi ottavat vieraansa vastaan riitelemällä ja tappelemalla keskenään. Saturnus katselee menoa sivusta hetken aikaa, ja tirskahtaa "Miten hauskaa... huomaan että tämä talo on täynnä rakkautta." Toistensa poskia kaksin käsin venyttävät Sailor Moon ja Chibiusa katsovat Saturnukseen epäuskoisina ja kysyvät yhteen ääneen "Ihanko totta?" Kolmannella kaudella roolileikkiin liittyvät ulompien planeettojen senshit Sailor Uranus ja Sailor Neptunus ovat 14-16-vuotiaisiin sisempien planeettojen sensheihin verrattuna aikuisia, ja lisäksi Uranus ja Neptunus ovat rakastavaisia. Jos jokainen sailor senshi ruumiillistaa tiettyjä naisellisia ansioita tai hyveitä, niin kaikkien yhdeksän yhteissumma on jokseenkin huimaava. "Sailor Moon on meidän kaikkien äiti" sanoo Chibiusa odotellessaan jälleen kerran ratkaisevan taistelun lopputulosta. "Hän selviää kyllä." Ikuinen äiti, pyhimys, messias, ja siviilissä itkupilli, kömpelys, ja tyhmyri joka ei osaa edes kirjoittaa kanjeilla. Miksipä ei. Jos Sailor Moon ei kelpaa kasvattavaksi esikuvaksi, joita niin kovasti on tapana vaatia ja etsiskellä, niin minä en totta totisesti ymmärrä mikä sitten ylimalkaan kelpaisi.
	Androgyyni enkeli
Utena Tenjou ja Anthy Himemiya Chiho Saito: Shoujo kakumei Utena (1996)	Kuvittelimmeko jo tietävämme mitä shoujo on? Hah. Animangan historian suurimpana vuotena 1996 alkoi ilmestyä Chiho Saiton shoujomanga Shoujo kakumei Utena (Revolutionary Girl Utena), joka edelleen jättää lukijansa ja katsojansa suuren hämmennyksen ja parantumattoman addiktion valtaan. Utena on shoujokertomus, joka parodioi kaikkia shoujon konventioita ja samalla esittää jotakin aivan muuta. Tyylillisesti Saito on lähellä klassista Riyoko Ikedaa. Henkilöt ovat ikedamaisen komeita, mahdollisimman kaukana taikatyttösöpöilystä. Utenan koulu muistuttaa monessa suhteessa sitä mitä oli jo nähty 1980-luvulla Ikedan Oniisama e:ssä (Brother Dear Brother). Molemmat laitokset, Oniisama e:n Seiran ja Utenan Ootori ovat eliittikouluja, jonne on yhtä vaikeaa päästä sisään kuin ulos. Molemmissa valtaa pitää oppilasneuvoston nimellä kulkeva juntta, jolla on omat suunnitelmansa. Opettajat loistavat Utenassa täydellisesti poissaolollaan. Tapahtumat keskittyvät valtaapitävän oppilasneuvoston ja Utenan välisiin yhteenottoihin, jotka ovat saaneet mielikuvitukselliset kehykset.
Prinssi vai prinsessa? Chiho Saito: Shoujo kakumei Utena (1996)	Päähenkilö Utena Tenjou on kolmas painos androgyynisestä shoujosankarista, viimeisin luku perinteessä jonka Sapphire aloitti ja jota Lady Oscar jatkoi. Shoujo kakumei, vallankumouksellinen neito Utena listii yhden klassisimmista satuaiheista heti tarinan alussa. Pieni tyttö Utena oli menettänyt vanhempansa ja itki heidän haudallaan, kun hänen luokseen saapui komea prinssi joka suuteli häntä, lupasi että hänestä tulee iso ja vahva, ja antoi muistoksi sormuksen jota Utena kantoi siitä alkaen sormessaan. "Ehkä se oli vihkisormus" kertoja ehdottaa. Kun Utena kasvaisi, prinssi tulisi hakemaan hänet mukanaan. Kertoja jatkaa: "Kaikki tämä oli oikein hyvää ja hienoa, mutta tyttö oli niin vaikuttunut tästä kohtaamisesta, että hän päätti ryhtyä isona itse prinssiksi! Mahtoikohan se olla niin hyvä idea...?" Tämä kehyskertomus on kuin suoraan länsimaisen feminismin iskulauseista: "Nainen herää itse, prinssiä ei tarvita". Anime-Utenan 39 jaksoa etsivät vastausta kysymykseen onko Utenasta prinssiksi, ja jos on, mitä siitä seuraisi. Mitä taikatyttö siis tekee, kun hän on aikuistunut? Hän marssii Utena Tenjouna Ootorin Akatemian portista sisälle pojan koulu-univormuun sonnustautuneena. Hän kerää perinteiseen seifukuun pukeutuneiden luokkatovereidensa ihailua, koska hän on hahmoltaan miehinen. Hän kieltäytyy tyttöjen kerhoista ja mieluummin pelaa koripalloa.
Chiho Saito: Shoujo kakumei Utena (1996)	Valtaapitävä oppilasneuvosto kokoontuu akatemian katolla, jonka yläpuolella roikkuu ylösalaisin prinssin palatsi. Tunnussana hississä: "Jos kananpoika ei saa munan kuorta rikottua, se kuolee ennen kuin syntyykään. Me olemme kananpoika. Maailma on kuori. Riko maailman kuori!" Neuvosto vastaanottaa salaperäisiä viestejä Maailman Äärestä. Neuvoston jäsenet kamppailevat miekkakaksintaisteluissa Ruusun Morsiamesta, joka on nimeltään Anthy Himemiya, tummapintainen neito, jonka tehtävä on palvella omistajaansa kaikin mahdollisin tavoin ilman omaa tahtoa. Kapinallinen Utena pitää tietysti tällaista järkyttävän alentavana, ja pyrkii vapauttamaan Anthyn orjuudesta, vaikka hän ei kaksintaisteluista pidäkään. Kun Utena pääsee Anthyn omistajaksi, hänen yrityksensä vapauttaa hänet kaikuvat kuuroille korville. Anthy on osansa valinnut. Hän haluaa olla kiertopalkinto, avain mahdolliseen maailmanvallankumoukseen, jonka on määrä tapahtua hänen avullaan sillä hetkellä kun keksitään keinot päästä ylhäällä roikkuvaan prinssin palatsiin.
	Symboliikka tahmaa Utenan maailmaa niin että siinä tarpoo kuin suossa, mutta helpotusta tuo pakollinen koominen shoujolemmikki, tässä tapauksessa Anthyn hiirenkorvainen pikkuapina Chuchu, ja kaksintaisteluja edeltävä varjokuvateatteri. Mukana on myös teiniangstia suurina pitoisuuksina, runsaasti komeita pitkähiuksisia kaunispoikia, ja luonnetutkielmia enemmän tai vähemmän nyrjähtäneistä oppilasneuvoston jäsenistä. Kertomuksena Utena päätyy nopeasti asteelle, jossa se ei enää ota itseään kovin vakavasti, mutta loppu on komea ja ainakin omasta mielestäni hyvin looginen. Animen lopussa Utenasta ei ole pelastavaksi ritariksi. Liian suuret voimat ovat häntä vastassa. Kun prinssin palatsi on tuhoutunut, huomaamme että se onkin Anthy, josta on tullut prinssi. Hän tuhahtaa oppilasneuvostolle, joka ei ole oppinut lapsellisista leikeistään mitään, sulkee Ootori-akatemian ovet takanaan, ja lähtee etsimään haavoittunutta Utenaa. Viimeisten lopputekstien aikana Anthy kulkee seifukussaan katsojasta pois samalla tavalla kuin jokaisen jakson alkuteksteissä olimme nähneet Utenan tekevän. Jos haluaa, tässä voi nähdä vastauksen siihen kysymykseen joka sarjan alussa esitettiin. Nainen voi olla oman elämänsä sankari menettämättä mitään naisellisuudestaan, eikä siihen tarvita miehen univormua. Se on shoujon klassinen perusviesti.
	Viihdettä
Yukari Kawachi: Milky Magic (1988)	Romanttinen shoujo Yukari Kawachin tyyliin sopii tyyppiesimerkiksi shoujon keveämmästä puolesta. Tarinat ovat standardin mukaisia. Tyttö on ujo, epävarma, ja tekee munauksia. Poika on komea, miehekäs, ja vakaan luotettava. Kilpakosijoita on kummallakin, mutta kuinkas sattuukaan, lopussa juuri ne kaksi oikeata löytävät kuin löytävätkin toisensa kaikkien koettelemusten jälkeen. Näin niissäkin tapauksissa kun tyttö onkin merenneito tai lumikeijukainen, mikä on pätevä ikivanha symboli rakkaudelle joka salamoi läpi yhteiskuntaluokkien tai rotujen välisten totunnaisten raja-aitojen.
Yuu Watase: Fushigi Yuugi (1995)	Fantasiashoujon perusteos on Yuu Watasen läkähdyttävän pitkä Fushigi Yuugi. Luokkatoverit Miaka ja Yui löytävät kaupungin kirjastosta vanhan harvinaisen teoksen, ja siirtyvät sen maailmaan. Miakasta tulee legendan mukainen keisari Hotohorin suojeluksessa toimiva Suzakun papitar, jonka tehtävänä on etsiä ja koota yhteen seitsemän valittua, jotka kantavat kukin oman tähtikuvionsa mukaista merkkiä ihollaan. Kun kaikki seitsemän on koottu, lintujumala Suzaku, idän Feeniks, täyttää hänen toiveensa. Miakan toive on luonnollisesti päästä takaisin kotiin, mutta asiat pitkistyvät ja mutkistuvat. Yuille ei käy yhtä hyvä tuuri kuin Miakalle, jonka suojelijaksi löytyy hyväsydäminen varas Tamahome. Yui joutuu roistojen kynsiin ja tulee raiskatuksi. Katkerana kokemuksistaan Yui alkaa kantaa kaunaa Miakalle. Hän yrittää kostaa vamppaamalla Tamahomen, ja liittyy keisari Hotohorin vihollisten joukkoon. Miaka, joka ei aluksi tiedä, mitä Yuille on tapahtunut, järkyttyy siitä kuinka hänen ystävänsä on muuttunut. Hän lupaa kuitenkin Yuille ja itselleen että he palaavat vielä yhdessä. Fushigi Yuugi on monihenkilöinen polveileva draama itämaisen legendan muodossa. Siinä on kaikki pakolliset shoujosaippuaoopperan ainekset, romanssit, ristiriidat ja välienselvittelyt, ja myös fantasiamaailma joka käy tarinan mittaan aina ymmärrettävämmäksi.
Soreyuke! Yamamoto Yohko (1999)	Mechashoujoa? Soreyuke Yamamoto Yohkon sankariryhmä koostuu koulutytöistä, jotka ovat taitavia ja innokkaita avaruustaistelupelien pelaajia. Heidän ainutlaatuiset kykynsä kiinnittävät tulevaisuuden ihmisten huomion, ja shoujosankarit järjestetään 2900-luvulle oikeiden avaruustaistelualusten piloteiksi. He ohjaavat aluksiaan tietysti joystickillä, ja päähenkilö Yohko Yamamoto ei suinkaan pode turhaa vaatimattomuutta taidoistaan. Hän on leuhka ja ylpeä, mutta jos hänen tovereidensa mielipidettä kysyy, hänellä on aihettakin siihen, niin rasittava kuin hän osaakin olla. Tämä anteeksipyytämätön ja tekniikan kanssa suvereenisti toimeen tuleva shoujosankari astui kuvaan 1990-luvun viimeisinä vuosina. Päähenkilön nimi on vitsi, joka viittaa Leiji Matsumoton avaruuseepokseen Uchuu senkan Yamato. Yamamoto Yohkon tarinat eivät ole oikeastaan mistään kotoisin, mutta ympäristö ja käsittelytapa oli ainakin osaksi uutta. Voimakkaita, alien-tyyppisissä tarinoissa esiintyviä naissotilaita oli nähty animessa ennenkin (Gall Force), mutta ne seikkailut oli laadittu siinä määrin miessukupuolta edustaville katsojille, ettei niitä voi shoujona pitää.
Aquaplus: To Heart (1998)	Jos sitten koko kysymyksellä on mitään merkitystä. To Heartin ja Sentimental Journeyn kaltaiset sarjat saavat kysymään onko hyvin tehdyllä, koskettavalla inhimillisellä draamalla arjen pikku iloista ja suruista sukupuolta. Mitä todennäköisemmin ei. Kaavan mukaisen standardishoujon vaaleanpunaisen massan voi määritellä muitta mutkitta shoujoksi vielä 2000-luvullakin. Kaikki mikä menee siitä pidemmälle, on jo koko lukevan ja katsovan yleisön omaisuutta Minky Momosta Sailor Mooniin. Aikuinen miesyleisö, jota shoujolla on runsaasti etenkin länsimaissa, löytää shoujosta niitä piirteitä, jotka perinteisen miehisistä avaruustaistelu-, urheilu- ja supersankarisarjoista kiusallisen usein jäävät puuttumaan: luonnekuvausta, draamaa, juonta, huumoria. Tietenkään ei ole ainakaan haitaksi että päähenkilö on nätti nuori neitonen, mutta se ei ole tärkeää. Jos säihkysääriä, minihameita tai sen sellaista haluaisi tirkistellä, siihen tarkoitukseen on laaja määrä teoksia ja tekeleitä, joissa näkyy myös rutkasti paljasta pintaa, ja ne eivät ole shoujoa.
	Aika ajoin tulee esiin kysymys, onko shoujo tullut tiensä päähän. Kauanko se saa toistaa itseään ennen kuin sen voi julistaa patologisesti vainajaksi. Onko kaikki jo keksitty ja nähty. On ja ei. Jos kaunokirjallisuus on toistanut muutamaa perustarinaa pienin muunnelmin 2500 vuotta, voi shoujolle huoleti ennustaa pitkää ikää. Etenkin kun kaikki tähän asti näkemämme on ollut pelkästään japanilaista shoujoa. Mitä tapahtuu kun länsimaisessa sarjakuvassa ja animaatiossa keksitään girl power, sitä emme ole vielä nähneet ollenkaan. Powerpuff Girls on ollut tietynlainen kulttisuosikki, mutta japanilaisen shoujon maailman kanssa sillä ei ole suurtakaan tekemistä, kaikkein vähiten visuaalisen ulkoasunsa suhteen. Powerpuff Girls on nykyamerikkalainen nopea ja äärimmilleen karrikoitu animaatio, josta on mahdotonta uskoa että se jäisi alallaan viimeiseksi sanaksi. Shoujoon verrattuna Tehotytöt ovat vasta varovainen raapaisu ja kalpea aavistus siitä, mitä tarinoita voitaisiin kertoa ja miten sen voisi tehdä. Italian Disneyn W.I.T.C.H. on ensimmäinen eurooppalainen shoujosarjakuva. Suomessa se on ollut jymymenestys. Pelkkä nopeakin vilkaisu WITCHin hahmosuunnitteluun ja sivujen graafiseen asuun riittää kertomaan, mistä vaikutteet on hankittu, ja sylttytehtaan osoite on päivänselvä. Ei ole kummakaan, että WITCHiä on erehdytty joskus pitämään mangana. (Jälleen kerran sellaiset asiantuntijat kuin Sari Näre tietysti pitävät lehtihaastattelussa Tehotyttöjä "japanilaisena piirrettynä, joka edustaa aggressiivista naiskuvaa". Enpä olisi osannut odottaakaan mitään muuta. Suosittelemme myös suurelle yleisölle Asiantuntijoiden täydellistä ja ansaittua unohtamista. Asiaan voidaan palata sitten kun mangasta ja animesta Suomessa suutaan aukovilla Asiantuntijoilla on tarjottavana muutakin kuin puolivillaisia yleistyksiä ja ennakkoluuloja, joiden levittely julkisessa sanassa kertoo lähinnä vain siitä, millä vakavuuden tasolla he itsekin suhtautuvat omiin väitteisiinsä. Perehtyneisyyttä osoittavia asiantuntijalausuntojahan ei Suomessa ylimalkaan ole olemassa.)