Hannukan Sami, tuo puuhakas mies jalkapallokentällä ja sen ulkopuolella, esittelee teille arvon lukijat oman levyhyllynsä rakkaimmat äänitteet. Sami ei valinnut autiolle saarelle mukaan oman bändinsä, eli Neljäs Vasemmalta, musiikkia. Mutta kaikkea muuta jännää Samin listalta löytyy ykköslevyn lisäksi.

The Cure – Bloodflowers (2000, Fiction) 

Miksi The Cure ja Bloodflowers CD?

- Levyllä on koko kestonsa ajan uskomattoman loistava fiilis ja siltä löytyy pieniä nyansseja, jotka luovat loistavan tunnelman, Sami hehkuttaa.

Levyn avausbiisi Out Of This World ja There Is No If...tekevät Samin mukaan ”pelin hengen selväksi” ja tunnelma säilyy alusta hamaan loppuun saakka.

Sami on kuunnellut The Curea 90-luvun alusta lähtien. Ensikosketus bändiin tapahtui Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me –levyn kautta. Varsinainen pään räjäyttäjä oli Boy’s Don’t Cry –pitkäsoitto, joka päätyi myös mukaan saarilevyksi. Nämä eivät ole ainoat Robert Smithin  joukkion levyt, joita Sami omistaa.

- Hyllystä löytyy seitsemän vai kahdeksan The Cure –levyä, Sami laskee nopeasti.

Sami ei ole nähnyt The Curea koskaan livenä, mutta elää toivossa, että bändi osuisi vielä joskus silmien eteen. Hänen mukaansa The Cure on 80- ja 90-lukulainen bändi, jota ei nuorempi sukupolvi tunne juuri lainkaan.

Palataksemme vielä Bloodflowers –levyyn, niin Sami sanoo levyn olevan lähes viikottaisessa kuuntelussa. Levyä voi kuunnella Samin mukaan niin apeissa kuin iloisissakin fiiliksissä. Ja ne kolme levyä kuvaavaa adjektiiviä tuli vain lyhyen mietinnän jälkeen.

-Utuinen, hieman apea ja toiveikas.

Samin mukaan The Cure on turhaankin leimattu gootti-bändiksi. Hänelle ei erityisemmin gootti-matsku putoa Varjoa lukuun ottamatta. Sami törmäsi The Cureen jo nuorena punkrokkarin alkuna ja huomasi ettei bändi kuulu punk-kategoriaan.

- Sitten kun tutustuin tarkemmin The Cureen niin kiinnostuin niiden musiikista ja siitä diggailu vähitellen alkoi, Sami muistelee.

Sami ei osaa perustella, miksi juuri Bloodflowers on rakkain The Cure –levy. Mutta miksi oikeastaan tarvisikaan. Jos allekirjoittaneelta kysyttäisiin sama kysymys Bad Religionin No Control tai Against The Grain –pitkäsoittojen paremmuudesta verrattuna muuhun tuotantoon ei vastaaminen olisi helppoa. Musadiggailut ovat usein enemmän tunnepuolen juttuja eikä niitä voi tai edes tarvitse sen kummemmin selitellä. 

Ja lopuksi kurkataan Samin aution saaren levyjä, jossa eri vuosikymmenien ja tyylisuuntien levyt kohtaavat toisensa sulassa sovussa. Kotimaisuusaste on korkea: 50 %! 

Absoluuttinen Nollapiste – Nimi muutettu
Alice In Chains – Nothing Safe (”olen myöhäisherännäinen bändin suhteen, grunge-villityksen aikaan ei AIC innostanut”)
Kingston Wall: I
Kingston Wall: II (”äärimmäisen tiukkaa rokkia, älyttömän hyvä draivi, hyviä biisejä ja hyviä jätkiä soittamaan” – tämä Samin yleisluonnehdintana koko Kingston Wall:in musiikista, ei vain tästä kakkosesta!-)
Tasavallan Presidentti – S/T
Caravan – In The Land Of Grey And Pink
(“tämä taisteli tiukasti Bloodflowersin kanssa aarre-tittelistä, uskomattoman leppoisa fiilis levyllä”)
Katatonia – Last Fair Deal Gone Down
Foo Fighters – There Is Nothing Left To Lose
The Cure – Boy’s Dont Cry
Ratsia – 1979-1981 (“oma punk-diggailuni jotenkin kulminoituu tähän levyyn”) 

Sarjaa jatkaa Siermanin Billy. Jos Billyn listalta ei löydy yhtään D.A.D. –levyä, niin minä lupaan syödä lautasellisen maksalaatikkoa (YÄK!)! 

Teksti ja kuvat: Jokke ”The Duke” Lehtinen