(Karvakorva 2/99)

SANOISINPA ETTÄ HUH HELLETTÄ...

...tää hirvee kuumuus saa tälläsen vanhan vihiparan ihan toimintakyvyttömäks. Just ja just jaksaa pakolliset roskiksen dyykkaukset, mut ei mitään muuta. Äiskä kyllä sanoo että mun tän vuoden sikailukiintiö onkin jo täynnä. Sen verran oon ollu oikee sika-antero.

Mun leikkauksesta toipumiseni lähti heti viime Karvakorvan niin huimaan ylämäkeen, et toimitus harkitsi jo vakavasti Nöhtä-ekstran julkasemista. No sitte tuli tää kuuma kesä ja kärpäset ja meikkis rupes huilailemaan, eikä kepposia enää kertynny.

Viime kesänä, kun lunta oli vielä maassa, me käytiin yhen Oton (kuuluu mun ihailijajoukkooni muutes) kanssa ulkoilemassa tuolla aidatulla raunioradalla. Mä tulin ihan puolivahingossa täyttäneeks mun kansalaisvelvollisuuteni ja tekemällä mammasta täysin hermoraunion. Senköhän takia tota mestaa sanotaankin raunio-radaks?

Aikamme kun oltiin siellä radalla kekkaloitu snuuvasin selläsen valkosen pitkäkorvan, jota meilläpäin jänikseksi kutsutaan. Ja eikun veret seisauttava sotahuuto muuuuu! ja perään. Tää pupujussi olikin aika nopsajalkasta sorttia ja mulla teki tiukkaa pysyä sen perässä. Ja sitte hups van jussi pinkas pienenä ja vikkelänä verkkoaidan ali ja meikä hups vaan suurena ja vikkelänä perässä. Ja arvatkaapa kumpaa sattu selkään?

Kun mä olin rohnustannu itteni läpi siittä pienestä raosta, ni pupua ei ollu enää mailla eikä halmeilla. Mä olin ypöyksin suuressa maailmassa ja mun oma äiskä huhuili aidan toisella puolella. Mä yritin takas siitä samasta reijästä mistä olin tullukki, mut enhän mä päässy kun selkä oli naarmuilla. Pimeekin rupes jo tuleen ja massukin vähän lurisi. Mä päätin otta käyttöön varasuunnitelman ja ettiä ittelleni uuden kodin.

No ekaks mä yritin kaveerata yhen lenkkeilevän äijän kanssa ja lähin hölkkäileen sen vieressä. Mä aattelin, että se on varmaan tosi ylpee kun se on saanu tosta noin vaan näin komeen koiran. Mut tää ukko ei lämmenny mulle ollenkaan vaan kiihdytti vauhtia ja yritti harhauttaa mua. Mä olin päättäny, että periks ei anneta, musta tulis ton kähmyn koira vaikka väkisin.

Mut sitte mun eteeni pölähtikin maailman sulosin pikkutyttö ja mä jäin haavi auki sitä kattoon. Se kerto nimekseen Heidi ja sano et se on aina halunnu omaa koiraa. No mä meinasin, että siinä on mulle emännistä parhain ja me lähdettiin Heidin kanssa kohti mun uutta kotia. Mun uus koti oli oikeen kerrostalossa, hissit ja kaikki kuulkaa. me mentiin sinne eteiseen ja mut esiteltiin Heidin äitille uutena perheenjäsenenä. Äiti kysy että onko mulla nälkä? No arvatkaa hei oliko? Suoraan sanottuna ihan pikkusen filmasin ja kalisutin oikeen hampaita, et niinku heikossa kunnossa ollaan. Heidin äiti oikeen pelästy ja meinas jo soittaa lääkäriin. Mut sitte se onneks hokas, et mun heikotukseen on vaan yks ja ainut lääke, MEETVURSTI !
Syötyäni maukkaan metukka-aterian asetuin taloksi ja menin nukkumaan mun uuden olohuoneeni matolle.

Sillä aikaa mamma oli todennu, että häippässy on Nöhtä juu. Tää oli just se tilanne kun siitä tuli täys hermoraunio. Se soitteli ja poras ja etti mun liiskaantunutta pikkuruumista pitkin junaratoja. Sitä oli kuulemma ottannu oiken pumpustakin, oijoi! Aikansa sählättyään se sai kuin saikin selville mun uuden osotteeni. Ja kun mä kuulin sen äänen rappukäytävässä aattelin, et ei voi olla totta! Eikö se tajuu, että mä olen muuttannu maalta kaupunkiin ja täällä on hyvä olla täällä on Heidi ja metukkaa. Eihän se mitään ymmärtänny ja ennen kun huomasinkaan olin palannu juurilleni. Maalle, oikeen junttilaan, jossa plyyssimatoista ja meetvursteista saa vain haaveilla.

Hei tää ottaa sairaan koville näin helteillä tää kirjottaminen. Taidanpa säästää noi pari juttua seuraavaan korvaan. Ni sitte saatte lukea kuinka synttärikakku meni uusiks ja sen kun hoitelin yhen mummon lasarettiin.. Mut nyt ei sit muuta, koittakaa tareta,

Nöhtä

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::