(Karvakorva 1/2001)

On maailma mallillaan…

Jestas, vietin tällä viikolla yheksänvuotissynttäreitä, ja sain synttärilahjaks turpaan yheltä belggariherralta ja ihan ilman syytä… Mami kyllä sano, että se oli mun oma vika, mutta mä sanon, että vanhoja mummoja ei enää kunnioiteta yhtään. Synttäripäivä alko kyllä suloisesti, kun noi laulo mulle heti aamusta ja sain lihapulla-aamiaisen. Ja mulle tuli tekstiviestikin Ollilta ja sähköposti onnittelut Pialta. Sitten mentiin illalla koulutuksiin. Mulla oli punanen huivi kaulassa ja mä jaoin prinssinakkeja pikku oppilaille. Mua kehuttiin ja mun päätä taputeltiin kovasti.

Mä niin olin iloisella mielellä, kun me lähettiin koirapuistoon. Kun pääsin puistoon, näin heti yhen belgipojan joka oli ollu just kentälle. Ja kirmasin tän poitsun luo, hyppäsin sen selkään, rutistin alleni ja rytkytin oikeen kunnolla. Vaan niinku osoittaakseni ystävällisesti, että olen jo vanha mummi ja että mulla on synttärit. Niin eikös tää kloppi siitä suivaantumaan ja puremaan tätä herttasta nytkyttävää vanhusta. Mulle ei paljon jäänny vaihtoehtoja, kun tollanen raavas jätkä käy hennon koiraneidin kimppuun. Mä laitoin silmät kiinni ja menin veltoks. Esitin niinku kuollutta. Mut oli raadeltu! Mami raahas mut parkkipaikalle ja tutki vaurioita. Se sano , että mun neliön kaulanahkaan oli tullu yks hampaanjälki josta tuli kaks tippaa verta. Ja se nauro. Siis mut oli yritetty tappaa ja mamia nauratti. Onneks mulla oli se huivi kaulassa etten vuotanu kuiviin. Kato, kun en saanu edes mitään ensiapua. Mun synttärit oli pilalla. Sillä mä olen kyllä sitä mieltä että tollasten nykynuorien kuuluu kestää ikäneitojen raiskausyritykset niiden syntymäpäivänä. Eiks niin. Juu ja mami meni sen nuorisorikollisen luo paijaamaan sitä ja sanoon että ihan oikeen toimittu. Järkyttävää…

Tiijättekö muuten ketään toista ötökkää kun meiksi, jolla lukis mansikkahillojuttuja näyttelyarvostelulomakkeessa. No ette varmaan tiijä. Kato me oltiin vähän aikaa sitte Tampereella koiranäyttelyssä ja siellä oli Eestiläinen tuomari-täti. Se kirjotti mulle lappuun, että mansikkahilloa ilme ja luonne. Ja se sano mamille että mulle pitäs tehä kermakakku kotona. Mami sano että se voi ehkä miinustaa yhen kakun mun varastettujen kakkujen listalta. Että se siitä kakkelberistä.

Meillä suristaan kotona. Alpo kissa kuoli eilen. Voihan räkä. Alpo oli eka meijän elukoista. Se oli sellasta patriarkkatyyppiä jolle ei paljon ryttyilty. Paitsi että Riina rimmas pienenä sen hännän niin, ettei siihen enää koskaan kasvanu kunnon karvaa. Vaan harvakseltaan haivenia. Alpo oli sairastanu viime kesästä munuaisten vajaatoimintaa. Sillä oli pirun tarkka ruokavalio. Vaan sen omia erikoisruokia. Eikä mitään herkkuja. Paitsi jouluaattona se sai yhen Sheban. No Alpo eleli hissukseen. Ei paljon enää räpsiny meitä ,eikä repiny nahkasohvaa. Lepäili vaan ja joi paljon ja kuihtu hiljaa pienemmäks ja pienemmäks. Viimesen päivänsä Alpo vietti lötkötellen aurinkoisella rapulla. Ja illalla mami teki raskaan päätöksen. Aamulla kun herättiin ,mami soitti eläinlääkärille ja varasi ajan. Lähtö olisi puolilta päivin. Sitten ei Alpon tarvinnu enää välittää ruokavalioista vaan se pisteli Ripan palvikinkkua poskeensa tyytyväisenä. Kun palvit oli nahkapussissa Alpo ja mami lähtivät meidän uuteen kotiin johon me muutetaan ihan pian. Mami sano että se haluaa nähdä Alpon vielä siellä uudessa makuuhuoneessa. Ne pötkötteli siellä sängyllä ja laitto Alpon kuvan yöpöydälle. Alpo kehräs hiljaa pitkästä aikaa.

Sitten ne lähti lääkäriin ja meidän oma lääkäri Anne nukutti Akun. Mami silitti sen turkkia niin kauan kun sydän ei enää lyöny. Illalla kotona Alpon puoliso Impi etti Alpoa joka paikasta. Jöötit taas oli lähinnä huolissaan mamin itkemisestä. Mutta meidän kolmas kissa Miina, jolla ei suoraan sanottuna oo kaikki himassa, osotti todellista tunteellisuutta kiipeemällä nukkumaan mennessä Alpon paikalle mamin tyynylle. Mami otti tän lohdutuksen liikuttuneena vastaan. Tosin vähän ajan päästä Miina jouduttiin siirtään toiseen huoneeseen koska se kehrää ihan sika kovaa ja koko ajan. Eihän hurinassa pystyny erkkikään nukkuun. Joo kyllähän tää mustakin aika oudolta tuntuu. Varmaan kyttään vielä Alpon ruokapaikkaa pitkän aikaa. Noin niinku vanhasta muistista. Siitä tulikin muuten mieleen että kukahan ne Alpolta jääneet sapuskat syö? Eihän niitä voi hukkaan heittää…

Nöhtä

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::