(Karvakorva 2/96)

Terve vaan kamut, kuinkas ootte kesässä tarenneet?
Mä tässä rupesin muisteleen yhtä omaa, aika helteistä kokemusta, jota en ihan heti varmaan unohdakkaan... Aloitetaanpas alusta.

Niinkuin hyvin koulutettujen vanhempien tapoihin kuuluukin, järjesti munkin omat mulle ns. puuhamaapäivän. Tämänkertainen seikkailu eli jälkikisat oli tuolla Orimattilan perukoilla 28.7. Mä ootin sinne lähtöä ihan onnessani, kunnes kuulin murskaavat uutiset iskän työvuorojen sinksailusta. Hän ei siis pääsisikään mukaani, mutta lupas onneks järkätä jonkun toisen kuskin mulle. Luotin sokeasti hänen arvostelukykyynsä ja odotin kyseistä sunnuntaita luottavaisin mielin. Mutta ei, aina ei voi voittaa.. Voitteko kuvitella ketä nää oli pyytäny?? No ette edes hurjimmissa kuvitelmissakaan. Sitä naista, joka asuu mun veljentyttären, Mimmin kanssa eli Annukkaa. Eihän se oo ikinä ollu tämmösissä hommissa, voi hyvänen aika mitä tästä vielä seuraa! No muitakaan ei ilmottautunu, joten nieltävä oli jos mettällä mielin.

Mutta sitten varsinaiseen tapahtumaan:
Tiijättehän kun näissä geimeissä eka ohjelmanumero on tää pyssyllä ampuminen. Siinä meijät varsinaiset osallistujat saatetaan kukin oman puumme viereen istumaan. Sitte tulee joku mies, joka yrittää vissiin ampua linnun, ainakin siitä päätellen, että se tähtää taivaalle.

Koskaan mä en ole sitä ihmettä nähny, että se olis siinä onnistunu, kuten en tälläkään kertaa, mutta hienotunteisia kun olemme, olimme kovasti olevinamme ihastuksissamme... ja sitä paitsi ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Ei meinaan tippunnu meistä nisäkkäistäkään kukaan. Kaikki oltiin hengissä ja tajuissamme ja päästiin itseasiaan.

Varsinaiseen luontopolkuosuuteen kuuluu, että mulle puetaan sellaset sinänsä ihan makeet nahkaliivit päälle(varmaa luodinkestävät sen yhenn heikkopään takia.) Niistä lähtee sitte sellanen 6m pitkä naru, mistä tässä surullisessa tapauksessa tää Annukka ainakin yrittää pitää kiinni, kun mä lähen ihan sikana juoksuttaa sitä pitkin mettää. Elikkä näin varusteltuna lähdin liikkeelle perässäni Annukka ja pari vieraampaa ihmistä eli doomare ja jäljen opas.

Mä haistoin heti jonkun ihan miellyttävän naisihmisen hajun ja aattelin lähtee tarkistaan mihin se on oikeen kulkenu, kun samalla hetkellä sieraimiin tunkeutu aivan vastustamaton pupun tuoksu. Tuli suorastaan hätä sännätä etsiin tyyppiä, kun se oli vieläpä selvästi loukannu ittensä verenvuodosta päätellen. Eli avasin hanat ja spurttasin kunnon juoksuun. Annukka ja muut ähels minkä kintuistaan pääs.. nyt oli kiire!! Vähän se Annukan roikkuminen meinas ruveta ottaan pattiin, joten ihan kokeeks vaan nykäsin vähän rivakammin ja sain kun sainkin solmun narusta aukenemaan.

Vaan ei, ämmä rupee huutamaan siellä kun mikäkin huonosti kasvatettu kakara, joten eihän mun nöyränä vissenä auttanu muu, kun antaa sille vielä tilaisuus yrittää. Palasin takasin hakemaan sen kyytiini. Sitä mun ei selvästikkään olis kantsinu tehä, koska kohta se jo kompuroi johonkin kantoon, hyvä ettei saanu muakin selälleen siinä rytäkässä. Siis ihme konkkakoipi. Pääsihän se sentään ylös, kun aikani odotin ja taas jatkettiin. Mulla oli koko ajan homma hanskassa, mitä nyt välillä oli pupu tehny ihme käännöksiä ja jouduin välillä ihmetteleen sen yllättäviä suunnanmuutoksia.

Vaan enemmän oli ihmettelemistä tässä mun kaiffarissa. Arvatkaa mitä se seuraavaks kämmels, tiputti kellonsa! Voi hyvä isä sentään, eikun sitä ettimään. Se löyty melkeen heti kahdessa osassa ja jälleen kerran jatkamaan. Kauhiasti tää neiti yritti mun jäljestystä hankaloittaa, mut sinnikäs kun oon löysin sen pupun. Tosin liian myöhään, kuolluhan se jo oli. Otin sen kuiteski hellästi suuhuni ja pidimme kaikki yhdessä pienen hiljaisen hetken sen muistolle, jonka jälkeen laskin sen varovasti takas sammalvuoteelle -voi rassua.

Kaveria ei voinu enää auttaa, joten pinkasin Annukan seurasta tarpeeks saaneena entistä lujempaa suorinta tietä tielle, jossa autokyyti jo odotti. No sinnikäs oli Annukkakin, myönnettäköön. Vielä se oli tielle päästyäkin narun toisessa päässä, vaikka oli saanu aikamoista kyytiä kilsan lenkillä, jonka reiluun varttituntiin pistelin pupua jäljestäessäni.

Illalla kotiin päästyämme odotti mua kotoväki portailla istuen. Olikin ihan rempsee olo, kun kuuntelin ylpeyttä Annukan äänessä hänen kertoessa mun päivästä. Ruokaahan sieltä tuotiin tuliaisiks ja joku ihan komiasti kiiltelevä malja, jota pokaaliksi kuulin kutsuttavan. Mikä lienee, kun ei sellaisesta ainakaa ruokaa tarjota, vaikka niitä alkaa olla tuolla kaapissa olla enemmänki.

Semmonen siis oli yks mun kummallisista kesäpäivistä.

Törmäillään
Terkkusin Nöhtä

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::