Miten leppäkerttu sai pilkkunsa

Pieni leppäkerttutyttö katseli maailmaa ja kummasteli äitileppäkertulle: "Äiti, miksi joillakin leppäkertuilla on pilkkuja ja toisilla ei? Minulla ei ole yhtään, isovelileppäkertulla on kolme ja sinulla on seitsemän."

Äitileppäkerttu vastasi: "Katsos, pikkuiseni, saat yhden pilkun jokaisesta hyvästä työstä, jonka teet vilpittömästi täydestä sydämestäsi ilman, että kukaan pyytää apuasi. Seitsemän hyvää työtä ja sinulla on kaikki leppäkertulle mahdolliset pilkut ja sinua voidaan pitää aikuisena. Jotkut kutsuvatkin meitä seitsenpilkkupirkoiksi juuri pilkkujen määrän takia. Se, että saat kaikki seitsemän pilkkua, ei suinkaan tarkoita, että sinun sitten pitäisi lopettaa hyvien töiden tekeminen. Kun teet hyviä töitä, huomaat, että pilkkujen lisäksi saat itsellesi hyvän mielen ja sen takia haluat jatkaa hyvien tekojen tekemistä edelleen aikuisenakin."

Leppäkerttutyttö mietti, että hänpä sitten lähteekin tekemään hyviä töitä, että saa kaikki seitsemän pilkkua nopeasti. Hän meni metsään ja näki pienen myyrän istuvan kannolla ja itkevän. "Hei myyrä, mikä sinulla on? Voinko auttaa sinua?" Myyrä sanoi: "Takajalkani on juuttunut sammaleeseen enkä taivu niin paljoa, että saisin sen itse irti." Pieni leppäkerttutyttö kiersi myyrän taakse, irrotti jalan sammalesta ja juoksi saman tien joen rantaan peilaamaan itseään vedessä nähdäkseen ensimmäisen pilkkunsa. Se pyöri ja pyöri, kääntelehti ja vääntelehti, mutta ei nähnyt pilkkua missään.

Pikkuinen taapersi kotiinsa äitileppäkertun luokse ja sanoi: "Äiti, huijasitko minua? Tein hyvän työn, mutta ei minulle tullut pilkkua. Vai kestääkö se kauan, ennen kuin se ilmestyy?" Äitileppäkerttu otti pienen leppäkerttutytön syliinsä ja pyysi tätä kertomaan tekemästään hyvästä työstä ja leppäkerttutyttö kertoi.

Äitileppäkerttu huokaisi sanoen. "Muistatko, pikkuiseni, kun sanoin, että hyvä teko pitää tehdä vilpittömästi ja täydestä sydämestä? Ei niitä pilkkuja niin tule, että noin vaan päätetään mennä tekemään hyvä työ. Auttamisen halun pitää olla aitoa. Vain siten pilkut lisääntyvät. Menehän nyt leikkimään äläkä mieti tätä asiaa liikaa, tilanteet kyllä tulevat, kun ovat tullakseen."

Pieni leppäkerttutyttö jatkoi elämäänsä. Toki, aina silloin, kun isovelileppäkertulle tuli uusi pilkku, leppäkerttutyttö muisti asian, mutta äitileppäkertun neuvon mukaisesti ei sen kummemmin murehtinut asiaa.

Eräänä päivänä pieni leppäkerttutyttö oli pihakeinussa, kun se kuuli puskan takaa ähinää ja puhinaa. Leppäkerttutyttö meni katsomaan ja näki kovakuoriaisen selällään heiluttelevan raajojaan. Leppäkerttutyttö kysyi: "Hei koppis, jumppaatko sinä?" Koppakuoriainen vastasi: "En, huh, jumppaa, puh. Putosin, huh, puusta, puh, selälleni, huh, enkä nyt pääse ylös, puh." Pieni leppäkerttutyttö sanoi: "Oi! Anna minä autan. Jos tuuppaan sinua kyljestä, pääset varmasti jaloillesi." Ja niinpä pieni leppäkerttutyttö puhki ja puhisi ja tuuppasi ja tuuppasi ja sai kuin saikin kovakuoriaisen jaloilleen. "Voi kiitos kamalasti! Ihanaa olla taas oikeinpäin", sanoi kovakuoriainen ja jatkoi matkaansa.

Pieni leppäkerttutyttö palasi keinumaan ja iloisena heilutteli jalkojaan, tuumien, olisikohan iltaruoaksi sen herkkua: kirvapihvejä ja koivunlehtimuhennosta. Pienen leppäkerttutytön isovelileppäkerttu tuli viereiseen keinuun ja - kuten poikien tapoihin joskus kuuluu - rupesi keinumaan niin kovaa, että saisi keinun pyöräytettyä telineen ylätangon ympäri. "Älä viitsi, isovelileppäkerttu", sanoi leppäkerttutyttö, "satutat vielä itsesi. Tai teline kaatuu ja meihin molempiin sattuu." "Höpsis!", vähätteli isovelileppäkerttu ja jatkoi hurjaa keinumistaan. Kunnes... sen ote lipesi ja isovelileppäkerttu lensi kaaressa kauas maahan. "Voi ei! Sattuiko kovasti?", hätääntyi leppäkerttutyttö ja juoksi isovelileppäkertun luokse. "Ai, ai! Polveen sattuu, siihen tuli haava." Pieni leppäkerttutyttö riensi hakemaan sammalta, kastoi sen männynpihkaan ja painoi sen isovelileppäkertun polveen. "Tämä voi vähän kirpaista, mutta se tekee hyvää. Se hyydyttää veren tuossa tuokiossa ja turruttaa haavakohdan." Hampaat irvessä isovelileppäkerttu kesti kirvelyn ja kohta tunsikin kivun helpottavan. He lähtivät kotiinpäin, isovelileppäkerttu hieman ontuen ja pieni leppäkerttutyttö sitä tukien.

Kotona äitileppäkerttu puhdisti isovelileppäkertun haavan ja iltaruoan jälkeen peitteli sen nukkumaan. Sitten äitileppäkerttu tuli sanomaan pienelle leppäkerttutytölle hyvää yötä. Peitellessään tätä äiti hieman hätkähti ja pieni leppäkerttutyttö kysyi: "Äiti! Mikä hätänä?" Äitileppäkerttu halasi pientä leppäkerttutyttöä ja sanoi: "Pikkuiseni, sinulla on tainnut olla toimelias päivä, haluaisitko kertoa siitä?" Pieni leppäkerttutyttö kertoi olleensa keinumassa. Äitileppäkerttu kysyi: "Eikö mielestäsi tapahtunut mitään erityistä, pienoiseni?" Pieni leppäkerttutyttö mietti ja mietti, mutta ei keksinyt mitään. Paitsi sen, että isovelileppäkerttu putosi keinusta, mutta senhän äiti jo tiesikin. Ja sitten: "Ai niin, yksi koppis oli pudonnut puusta ja jäänyt selälleen jumiin. Autoin sen kääntymään oikein päin."

Äitileppäkerttu pyysi pientä leppäkerttutyttöä nousemaan sängystä ja menemään peilin eteen. Jälleen leppäkerttutyttö ihmetteli, mutta meni kuitenkin. "Käännä oikea kylkesi peiliin päin", kehotti äitileppäkerttu. Pieni leppäkerttutyttö teki työtä käskettyä ja kas! Siellä oli musta pilkku! Pienen leppäkerttutytön ensimmäinen pilkku. Leppäkerttutyttö alkoi pyöriä huoneessaan, kunnes sattui vilkaisemaan peiliin uudelleen. Myös aivan keskellä selkää oli pilkku. Kaksi pilkkua samana päivänä!

Äitileppäkerttu sanoi: "Ensimmäisen pilkun sait autettuasi kovakuoriaista ja toisen hoivattuasi isovelileppäkerttua. Kun teit molemmat hyvät teot hyötyä ajattelematta ja kenenkään pyytämättä - kuin itsestäänselvyyksinä - olit ansainnut pilkun kummastakin. Ja nyt nukkumaan, mussukkaiseni, hyvää yötä."

Aamulla pieni leppäkerttutyttö heti ensimmäisenä meni peilin eteen ihailemaan ensimmäisiä pilkkujaan ja lähti sitten aamupalan syötyään iloisesti rallatellen päivän askareisiin. Pieni leppäkerttutyttö päätti mennä puron rantaan uittamaan varpaitaan. Istuskeltuaan siinä hetken aikaa jalkojaan puron vedessä heilutellen pieni leppäkerttutyttö näki puron virrassa räpiköivän muurahaisen. Kuin vaistomaisesti pieni leppäkerttutyttö otti rannalta kepin ja ojensi sen muurahaiselle. Muurahainen kiipesi kepin päälle ja pieni leppäkerttutyttö kiskoi sen rantaan. Muurahainen oli aivan lopen uupunut ja rojahti maahan henkeään haukkoen. Leppäkerttutyttö kuivaili muurahaista jäkälillä, peitteli sen vaahteranlehdellä ja jäi sen viereen istumaan. Jonkin ajan kuluttua muurahainen toipui ja kovasti kiitteli pientä leppäkerttutyttöä. Sanoi, että olisi todennäköisesti hukkunut ilman leppäkerttutytön apua ja pahoitteli, ettei sillä ollut enempää aikaa jäädä juttelemaan, työt odottivat.

Pieni leppäkerttutyttö palasi puron rantaan huljuttelemaan varpaitaan ja kumartui juomaan purosta vettä. Silloin se näki sen! Kolmannen pilkun vasemmassa kyljessään. Se alkoi iloissaan tanssia metsässä poukkoillen sammal- ja jäkälämättäillä sekä sienien päällä. Yhden sienen päällä se yhtäkkiä pysähtyi. Sienen alta kuului piipitystä. Pieni leppäkerttutyttö meni sienen alle helttojen sekaan ja näki siellä itkevän madon. "Mitä itket, mato pieni?", kysyi leppäkerttutyttö. "Menin liian ahtaaseen koloon, enkä pääse pois. En pysty myöskään nakertamaan koloa isommaksi, koska pääni on juuttunut sen suulle.", vastasi matonen hysteerisesti nyyhkyttäen. "Voi, älä huoli, minä nakerran sinut ulos sieltä", sanoi pieni leppäkerttutyttö ja alkoi suurentaa koloa. Ja, eipä aikaakaan, kun mato oli vapaa. Se halasi leppäkerttutyttöä ja jatkoi sienen syömistä. "Muista, että et nyt enää mene liian pieniin koloihin, että et jää uudestaan jumiin. Narskuta kolo ensin tarpeeksi isoksi ja varmista, että mahdut sinne", varoitteli pieni leppäkerttutyttö matkaa jatkaessaan.

Ilta alkoi jo tummua metsässä ja niinpä pieni leppäkerttutyttö alkoi suunnistaa kotiin päin. Kotiin päästyään se nautti iltapalan ja kömpi pehkuihin. Äitileppäkerttu tuli jälleen tapansa mukaan peittelemään ja toivottamaan hyvää yötä ja kyseli taas päivän tapahtumista. Pieni leppäkerttutyttö kertoi saaneensa jälleen uuden pilkun ja hyppäsikin saman tien taas peilaamaan itseään. Mutta mitä ihmettä se näkikään? Selässä oli jo viisi pilkkua. Viisi? Pieni leppäkerttutyttö mietiskeli päiväänsä ja ihmetteli viittä pilkkua. Edellisen päivän pilkkujen lisäksi yksi pilkku oli tullut muurahaisen auttamisesta, senhän leppäkerttutyttö oli jo nähnytkin. Pohdittuaan hetken pieni leppäkerttutyttö ymmärsi saaneensa yhden pilkun madon auttamisesta. Mutta mistä oli tullut viides pilkku? Ei voinut pieni leppäkerttutyttö ymmärtää.

Äitileppäkerttu peitteli pienen leppäkerttutytön sänkyyn, silitteli sen päätä ja kertoi: "Katsopas, pikkuiseni, sait yhden pilkun siitä, että annoit madolle neuvon tulevaisuutta varten. Sinun neuvosi avulla matonen saattaa tulevaisuudessa välttää samanlaisen pulmatilanteen. Se oli aivan yhtä arvokas kuin itse hyvä tekokin, nuppuseni." Tämän kuultuaan pieni leppäkerttutyttö nukahti onnellisena ja näki mukavia unia.

Niin aika kului ja pieni leppäkerttutyttö kasvoi. Isovelileppäkerttu oli ansainnut jo kaikki seitsemän pilkkuaan ja oli siten valmis aikuisleppäkertun elämään. Itse asiassa isovelileppäkertulla oli jo leppäkerttutyttöystäväkin ja ne suunnittelivat omaa kotia ja perhettä. Eikä mennyt aikaakaan, kun isovelileppäkertulle leppäkerttutyttöystävineen syntyi pieni leppäkerttuvauva.

Eräänä päivänä leppäkerttutyttö - joka ei enää ollut pieni - oli isovelileppäkertun luona kylässä ja katseli kun isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävä hääräili leppäkerttuvauvan kanssa sitä sylissään kantaen. Yhtäkkiä isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävä kompastui. Refleksinomaisesti leppäkerttutyttö ojensi kätensä, tarttui isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävää käsivarresta estäen näin sitä kaatumasta. Tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.

Samassa leppäkerttutytön siivet aukesivat itsestään ja levittivät isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävän näkyviin seitsemän hienoa pilkkua. "Sinulla on kaikki seitsemän pilkkua!", sanoi isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävä leppäkerttutytölle. "Ei voi olla!", huudahti leppäkerttutyttö ja riensi peilin eteen siivet levällään. Mutta totta se oli. Leppäkerttutytöllä oli seitsemän pilkkua siivissään. Ymmällään leppäkerttutyttö riensi leppäkerttuäidin luokse kysymään selitystä.

Jälleen oli leppäkerttuäidillä vastaus valmiina. "Katsos, nuppuseni, jos isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävä olisi kaatunut, olisi leppäkerttuvauva todennäköisesti pudonnut sen sylistä ja satuttanut itsensä. Eli kun ehkäisit isovelileppäkertun leppäkerttutyttöystävää kaatumasta, varmistit samalla, ettei leppäkerttuvauvalle satu mitään. Siksi sait yhdellä kerralla kaksi pilkkua."

Näin oli leppäkerttutyttö ansainnut kaikki seitsemän pilkkuaan ja tullut aikuiseksi. Mutta hyvien tekojen tekemistä leppäkerttutyttö jatkoi aivan samaan malliin ja tahtiin kuin ennenkin saaden niistä itselleen pilkkujen sijasta joka kerta hyvän mielen.

Kirj. Jatula

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::