(Karvakorva 3/98)

NO SE ON MORO VAAN!

Hei sori vaan, kun jäi yks Karvakorva ilman Nöhtän palstaa. Meillä oli kyllä mamman kanssa ihan pätevä työeste. Oli nimittäin äiskän kolkööntvuotis-syntät. Nimittäin aika rankat semmoset. Me sen karvaset lapset eli Meiksi, Petra, Riina, Eikka ja Ani oli somistettu erivärisillä jenkkihuiveilla. Mulla oli luonnonvalkonen ja pippaloitten jälkeen se oli muuttunu tummanruskeeks. Me ei saatu kauheen kauan siellä olla on meikkis kuulemma kuolas kaikki vierat. Sitä paitsi Eikka lähti himaan jo ainaski sata kertaa, kun se ei jaksa yhtään kuunella Pertsan ja Rikun jupinoita.

Meijät vietiin sitte hyvissä ajoin koirajatkoille meille. Mukavaahan sielläkin oli ihan omine nokkineen. Ja sit sseuraavana aamuna äiskä lähti melko huonovointisena viikoks luokkaretkelle Budapestiin, niin siinä ei paljon palstoja kirjotella. Varsinkaan kun sen reissun jälkeen mamin kädet vispas muutaman viikon niin ettei se olis kyllä osunu näppäimistölle vaikka mä kuinka oisin sanellu. Mutta eipä hätiä mitiä, ei nöhtän palstaa lopeteta ennen kun meiksi on ilmavoimissa, sieltä ei kai sitten oo mitään fakseja tänne toimitukseen.

Meillä oli siten mamin opintoretken ajan hoitsuna mamin melkeenadoptiosisar Sarppa ja pieni valkonen koiransa Nessu. Me ollaan ton nessun kanssa suunilleen samanikäset ja silloin kun meistä vasta haaveiltiin, Sarppa ja äiskä suunnitteli et tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Mut meilläpä ei nesdorffin kanssa sattunukkaan kemiat yksiin. Ongelma oli mun mielestä siinä, että Nessu luuli olevansa mua sata kertaa suurempi, mutta ei ollu ikinä vaivautunnu kattoon ilmeisesti itteensä peilistä, että olikin itseasiassa Nöhtää ainaskin kymmenen kertaa pienempi. ja vaikka mä olenkin jumalattoman hyväluontonen koira, ni sitä mun pinna ei kestä, et semmonen pumpulitukko, jonka just suurennuslasilla erottaa rupee elvistelemään! Siinää rupee kuulkaa käämit palaan rauhallisemmaltakin elukalta. Mä tein sille aika selväks alusta asti, että jos toi peli ja vehtaus ei lopu niin rupee Nessulta liha tummumaan. Sen jälkeen meijät erotettiinki useemmaks vuodeks. Äiskä ja Sarppa tapaili, mut me Nessun kanssa ei.

Mut nyt mä huomasin, et ikä tekee tehtävänsä. Me tultiin Nessun kanssa suhtkoht hyvin juttuun nyt kun se oli meillä. Ei me todellakaan olla mitään maailman parhaimpia frendejä, mut toimeen tullaan. Et pumpulitukolle vaan ystävällisiä terkkuja. Rauha maassa ja koirilla hyvä tahto. Sarppaa mä kyllä pyörittelin vähän lenkillä ja yritin saada sen pulahtamaan Vesijärveen, mut pikkumammasta oli yllättävästi vastusta. Ei sitä niin vaan saanu mulaamaan.

No se siitä. Juhannuksena mulle tuli kuulkaa vähän noottia. Äiskä ja Ripa oli lähössä aattona juhannusjuhlille ilman meitä, eli kakkosluokan reissu . No meitä oli tulossa hoitaan Kennel-Olli, jota ilman raparperin kenneliä ei olis olemassakaan.

Mulla oli silloin juoksu päällä ja Ripa lähti mua lenkittään ennen lähtöä. Siinä sitten käyskennellessämme meitä vastaan tuli yks kundi rullasuksilla. Mullahan on tunnetusti jumalattoman huono näkö ja mä luulin et vähintäänki marssilaiset on hyökänny maan päälle. Mulla sumeni päässä aivan ja rupesin ryöhäämään. Ripa piti urhoollisesti narusta kiinni, mutta kun meiksi oiken kunnolla riehaantuu ni kannattaa päästää narusta irti, muuten irtoo käsi. Meikä pääsi vapaaks ja aatteli suorittaa kansalaispidätyksen ja lähin pinkoon tän rullaavan avaruusolion perään. Avaruusolio yritti karkuun ja oli minkälaiset rullat hyvänsä ni kyllä mä saan kiinni. Ja kun mä olin kohalla mä nappasin kankusta kiinni, ni siinä vaiheessa mulla leikkas, ettei tää ookkaan tähtien sota vaan juhannusaatto. Ja kaiffari ei ookkaan avaruusolento vaan tavallinen jätkä. Ja että mähän olen vapaana kirmaileva, juoksussa oleva juhannusmorsmaikku. No sitte ei kun mettään!

Ripa jäi selvitteleen asiaa ja arvaatte varmaan mistä tälläsessä pikkukylässä puhutaan kun tää rullatyyppi pyllisteli ja Ripa katto tuliko verta. Tää uhri oli onneks tosi reilu ja toivotteli shokissa vaan hyvät jussit enkä mä joutunu tapon yrityksestä raastupaan.

Mäkin tulin aikanani sulholasta kotiin ja meillä elettiin loppukesä odottavissa tunnelmissa. Ripa ootteli kauhunsekaisissa ja mami hypisteli kaupoissa pikkusia kaulapantoja ja silitteli mun massua ja sano että "kaks ainaskin pidetään itellä ja niistä tulee Aida ja Lada". Mut ei siellä mitään ladoja ollu, kuivamuonaa vaan ja ilmaa. Ja jos välillä hyvin sattu ni joku pitko, korvapuusteja tai vasupaloja. Että näitten tramaattisten vaiheiden ainoot seuraukset oli että noi myöhästy juhannuskarkeloista ja että rullaaja joutu nukkuun vähän aikaa mahallaan.

Seuraavat juhlat oliki sitte Raparperijuhlat Upilassa. Ne oli tän meijän kennelin pentutapaamisjuhlat. Siellä oli hirmu hyvin porukkaa. Mähän olen raparperin kennelin ainoo vihijäsen, muut on näitä maastonakkimallisia jööttejä. mulla oli kyllä onneks osallistumisoikeus kaikkiin kisoihin. Onneks siks, koska ne oli nakkiaiheisia kisoja melki kaikki. Mä pärjäsin suht koht yvin nakin sukelluksessa ja pallon pyörityksessä. Juoksukilpailu ja nakinheitto meni pikkasen penkin alle. Muuten meillä oli oikeenki mukava päivä. Enkä sitä paitsi edes tehny mitään pahaa. Musta jäi varmaan kauheen viaton kuva kaikille raparperiläisille. Ja hyvä niin.

Musta on muuten tullu kauheen kuuluisa viime aikoina. Ens vuoden vihikaleterissa mä poseeraan aamupökkyrässä maaliskuun tyttönä.

Sitte Aaltosen Uma suomens semmosen Helli Hauvaasi kirjan ja siellä on sivulla 22 joku pölyrätti , jolla on keltanen sadetakki päällä saanu mun nimeni. kuvatekstissä lukee että -välähdys kirkkaan keltaista piristää harmaalla säällä sekä neiti Nöhtää että vastaantulijoita. Mä olin aluks aika kauhuissani, kunnes Uma sano että se on niinku mun sielu se pölyrätti ni pakkohan se oli sulattaa. Minkäs koira sielullen voi. Eikä tää meediapeli tähän loppunu.

Lahden painatuskeskus painatti Nöhtä-kortteja sekä mun kuvani sellaseen muistiinpanovihkoon. Kiitos siitä kuuluu kennel-ollin äiskälle sekä iskälle.

Joo, joulukin tulla jollottaa. Vaikka mä kuinka yritän harrastaa harrasta ajattelua ton joulun suhteen, ni ei voi mitään. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin eväspuolelle. Ne kaikki ihanat loorat mitä mami väsää . Ne taivaalliset tortut ja kaakut mitkä menee piloille on automaattisesti mun omaisuutta. Mä olen nyt panostannu siihen että tänä vuonna sattuiskin joku pikkuhaaveri joulukinkulle ja hups vaan, se oliskin Nöhtän oma joulukinkku. Enenpää ei voi valitettavasti sunnitelmasta paljastaa , koska mamma on se joka tätä juttua kirjottaa ja myös se joka joulukinkkua vahtii kun haukka. Sen vaan sanon että hyvää tekis mammallekkin yks kasvisjoulu.

Pitemmittä puheitta kaikille hyvät kinkkujoulut ja silleen !
t: Nöhtä

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::