(Karvakorva 1/95)

Tervehdys kaiffarit ja hyvää tätä vuotta!

Viime vuoden puolella meidän äityli tuli kennelkerhon pikkujouluista iltamyöhäsellä kotiin. Se juoksi tukka putkella mun huoneeseen, jossa pötkötin jo täyttä häkää. ”Nöhtä-kulta herää, sut on valittu kennelkerhon Vuoden koiraksi” se huusi suoraan mun korvaan. No mä meinasin siihen, että passaahan se, valitkaa miksikä koiraksi tykkäätte, mutta kannattaako sitä nyt tulla keskellä yötä toista hätistämään. Mutta sitten pelmahti nenään ihana puruluun tuoksu, palkintoluun meinaan. Ja unihiekat saivat kyytiä. Kerrankin tulee jotain kunnollista palkinnoksi, eikä niitä äklötin värisiä ruusukkeita. Niitä ei saa edes maistaa,kun ne on ripustettu niin korkeelle. Luut on kyllä mulle nannaa, että kiitosta vaan!

Ihan yhtä hyvin ei käyny viime kesän Turun näyttelyssä. Sain siellä sertit täyteen, ja musta tuli muotovalio. Mentiin sitte nenät pystyssä äitylin kanssa hakeen palkintoja. Toimiston täti sano että ” Täält te saat valit otaks tee niin pal kauhiast koiranruokka vai tommottisi klasei jos lukke Top dog show.” No mä meinasin et nyt alkaa lihavat päivät, kun saa ihanaa muonaa säkkikaupalla. Ni voittekste kuvitella mitä äityli meni tekemään. Se otti ne KÄMÄSET lasit! Mä yritin kysyä että onkohan se äiskä selvillä siitä, että kummasta se muotovalio tuli, siitä vai musta (äitylistä vasta varsinaisen muotovalion saiskin..) Vaan ei mitään vaikutusta, mä jäin nuolemaan näppejäni.

Mä olen muuten ollu kulinaristi jo ihan pienestä pitäen. Silloin ,kun mä olin ollu tässä omassa perheessäni vasta muutaman viikon alko noilla elonkorjuutyöt pellolla. Mä menin sitte päivähoitoon äitylin äitylille, sillä aikaa kun muut huhki pellolla. Me tultiin tosi hyvin juttuun laitettiin safkaa ja sillai . No tuli ruoka-aika ja pöperöt laitettiin pöytään ja tää ”keinomummelini” lähti hakemaan syöjiä pellolta. Silloin koitti mun aika astua estradille. Nousin reippahasti pöydälle ja hotkasin paketin voita, kattilallisen pottuja, pannullisen jauhelihapihvejä ja pellillisen pannaria. Ai että oli sitten hyvää! Ja kun isäntäväki tuli syömään (tai luuli tulevansa..), mä olin jo massu pömpöllään ruokanokosilla. Masu oli meinaan suhteellisen täynnä. Äityli tarkkaili mua koko loppupäivän, että halkeanko vaiko enkö, ja en muuten halennu!

Näiden kulinarististen nautintojen sarjaan voidaan liittää myös tapaus, joka mulle sattu tossa joulun alla. Mut päästettiin pihalle pissille ja se pissareissu jotenkin vähän venähti. Kun olin ollu neljättä tuntia pois ja kotiväki oli turhaan soitellu naapureille, ne päätti lähteä huhuilemaan mua kylältä. Ja kun ovi aukes, oven takana olin minä, ihana minä itte sämpylä suussa. Ja sitte alko sutina. Isukki huus, että ”Voi mahoton, Nöhtä on raadeltu! Sen korvat, huulet ja kurkku on revitty auki ja ihan hyytyneen veren peitossa.Taitaa aataminomenakin näkyä.!” No äiskä rupes soittaan päivystävälle eläinlääkärille joka oli varattu (onneks) sillä aikaa kun Ripa rupes antaan ensiapua. Tilanne laukes kun vereksi luultu löllö osottautu mansikkakiiseliks. Ja se aataminomena oli mansikan mollukka. Mä olin meinaan löytäny naapurin kuistilta ihanan lämpösen kiiselikulhon ja luulin tietty että se on mulle siihen jätetty ja pistin kiisselit ääntä kohti. Löysin vielä sämpylän matkaevääks ja lähin kotia. No, pakkasta oli –15 astetta ja kiisseli jääty mun naamaan ja huuliin jotka on aikas lerpat. Harmi ettei mua keritty kiidättään lekuriin. Olis meinaan ollu kiva nähä se naama kun se olis ruvennu putsaan musta sitä soossia.

Harrastuksia mulla on muuten ollu aika monipuolisesti. Vuoden verran kerkesin agilitaamaan, kunnes mut todettiin lonkkavikaseks. Siihen loppu se ura sitte.

Raunioilla käytiin muutaman kerran sillä seurauksella, et mamista tuli hermoraunio. Tokoa harjuutellaan edelleen, vaikkei se oikeen putkeen mene. Viime vappuna oltiin kokeessa ja sain 37 pistettä kahesta sadasta. Eikuulemma mennä sinne enää ikinä mokaamaan, vaikka sain oikeen tunnustuspalkinnonkin. Harrastuksista rakkain ja ykkönen on jäljestys. Me vihikoirat jäljestetään ihmisen ”hikijälkea” niinkun sanotaan. Jäljestystä harjotellaan itekseen metässä ja maalimiehistä on huutava pula. Maalimies on se, joka tekee jäljen mettään ja jonka vihi etsii ja pussailee maalissa. Että jos joku haluaa maalimieheksi joskus, äityli lupaa keiyyää pullakahvit. Ja mä lupaan pussailla. Jäljestystaitoja testataan sitten välillä jälkikisoissa. Mä olen vasta junnuluokassa, mut ehkä jo ens kesänä pääsen avoimeen.

Joo, heilutellaan häntää kun tavataan. Tulkaa vaan rohkeesti moikkaamaan, mä en kyllä pure muuta kun seksihulluja vihipoikia, enkä niitäkään kovaa.

Hauskaa koiran- ja ihmisen elämää teille kaikille!

:: Takaisin Arkistoon :: Sivun alkuun ::