Portugalin historiaa

Tutkimustensa ja löytöjensä avulla arkeologit ovat varmuudella osoittaneet, että Iberian niemimaalla on ollut asutusta ainakin 500 000 vuoden ajan. Iberian niemimaan vanhimmat kansat, joista on säilynyt kirjallista tietoa, ovat ligurit ja iberit.

Ligurit asettuivat niemimaalle luultavasti pronssikaudella, mutta heidän alkuperästään ei kuitenkaan ole mitään varmaa tietoa.

Iberit asuttivat niemimaata rautakaudella. Heidän alkuperästään on eriäviä käsityksiä; joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä olisi Iberian niemimaan alkuperäiskansa, jonka nimitys iberit juontaisi juurensa Iberusjoen (Ebrojoen) alueesta. Vallitsevan käsityksen mukaan iberit olivat kotoisin Afrikasta ja sukua berbereille.

Neoliittiseltä kaudelta tavataan leiriasutusta erityisesti pohjoisessa, jossa vuoristoinen maasto tarjoaa parhaat asemat puolustautumiseen vihollista vastaan ja eristäytymiseen. Leirit oli ympäröity irtokivistä pystytetyin muurein korkealle vuorien huipuille. Katumuodostelmiksi pystytetyt talot, jotka oli niin ikään rakennettu irtokivistä, olivat pyöreitä, suorakulmion muotoisia tai soikeita sekä piiskaherneillä tai oljilla päällystettyjä. Muurien sisäpuolella oli tyhjä tila viljelemistä varten tai sotatilan vallitessa karjan kokoamista varten.

Leirit edustivat keskitettyä asumismuotoa, jolla oli ennen kaikkea puolustustarkoitus, ja jotkut näistä leireistä ovat muodostaneet perustan nykyiselle asutukselle. Leiriarkkitehtuurin rakennusmateriaali oli kivi. Kyseessä on esihistoriallinen kulttuuri, johon myöhempi kelttiläinen vaikutus löi vain vähäisen leiman samoin kuin roomalainenkin ja jossa tavataan eri aikojen kulttuurivaikutusten kerrostumat hyvin säilyneinä.

Aina kelttiläisvalloitukseen asti vuorille eristäytyneet leirien asukkaat säilyttivät vanhakantaisen kulttuurinsa piirteet.

700-500 eKr. Iberian niemimaa joutui peräkkäisten valloitusretkien tuloksena Keski-Euroopasta saapuneiden kelttien haltuun. Kelttien väestöpohja oli sekalainen, pääasiallisesti pohjoismaalaista (=pitkäkalloinen, pitkä ja vaalea) tyyppiä muistuttava. Kelttiläisen kulttuurin kukoistuskausi oli 500-200 eKr.

Kelttiläisvalloitus ulottui laajalle niemimaan keski- ja länsiosiin ja koko Pohjois-Portugaliinkin. Joillakin alueilla kelttiläisvalloittajat sekoittuivat ibereihin, ja niinpä näiden jälkeläisiä kutsutaankin keltibereikai.

http://www.marcomercuri.org/Citania.htm  Citânia de Briteiros, kelttien viimeisiä vastarintapesäkkeitä

Estrabãon mukaan "Lusitania oli mahtavin Iberian kansakunnista". Se ulottui Tejo -joen pohjoispuolelle muodostaen Iberian niemimaan länsiosan, jossa asui samaan etniseen ryhmään kuuluvien heimojen yhteisö.

Lusitaanit elivät ylhäällä vuorilla leirilinnoituksissa tai kaupungeissa, joita oli kaikkialla maan pohjoisosissa. He harjoittivat vuoristolaisten elinkeinoja saaden toimeentulonsa karjanhoidosta ja metsistä tai tekemällä ryöstöretkiä viljavammille maille. Lusitaaneja oli monta eri heimoa, Estrabãon mukaan Tejo –joen ja Kantabrian alueen välissä asusti 50 heimoa. Nämä heimot olivat järjestäytyneet yhteiskunnallisesti toisistaan riippumatta, mutta sotia käydessään he liittoutuivat väliaikaisesti keskenään yhtenäisen puolustuksen aikaansaamiseksi, jolloin sotapäälliköt valittiin vaaleilla.

Roomalaiset valloittivat Iberian niemimaan 200 -luvun lopulla eKr. aina Andalusiaa myöten: Hispania jaettiin kahteen maakuntaan, CITERIORiin (Ebro -joen laakso) ja ULTERIORiin (Beetis- l. Quadalquivir -joen laakso). Pian oli vuorossa Lusitanian valloitus. Uhan alla lusitaanit ryhtyivät raivoisaan hyökkäykseen roomalaisia vastaan: Viriato –niminen paimen ja metsästäjä kunnostautui soturina ja sai sittemmin johdettavakseen suuret sotajoukot. Viriato löi monet roomalaisten sotajoukot perättäisillä sotaretkillä, mikä nostaa hänet koko antiikin ajan sotapäälliköiden valiojoukkoon.

Viriaton kuoltua v. 139 salajuonen uhrina lusitaanien vastarinta mureni sissisodaksi, ja roomalaisvalloitus saattoi alkaa. Lusitanian täydelliseen kukistumiseen kului puolitoista vuosisataa, ja näiden pitkällisten taisteluiden aikana romanisaatio eteni hitaasti koskettaen ennen kaikkea etelän väestöä, joka ensimmäisenä ja helpoimmin omaksui roomalaisen kulttuurin vaikutuksen.

Romanisaatio ilmeni elinympäristön ja -tapojen kertakaikkisena muutoksena. Muutamat leirit tosin jäivät elämään, vaikka pääosa niistä mahdollisina vastarintapesäkkeinä ja uhkana roomalaisille autioitui pakosta tappion jälkeen.

Niiden tilalle tulivat "villas rusticas" (tilat), jotka loivat perustan laajemmalle väestön keskittymiselle. Vuoristolais- ja karjanhoitoelinkeinot tekivät tilaa hyötyviljelylle, jossa Välimeren alueelle tyypillistä puuauraa käytettiin säännöllisesti.

Vehnän, viiniköynnöksen, öljy- ja hedelmäpuiden viljely kehittyi erityisesti etelässä. Tiilituotanto syntyi, ja entistä hienompaa keramiikkaa alettiin valmistaa. Tiilenvalmistus paransi huomattavasti asumusten tasoa, koska se korvasi oljen talojen päällysteenä kuten liuskekivi ja savi maalattian.

Suurimpien kaupunkien yhdistämiseksi toisiinsa luotiin myös tieverkosto ("viae"), joka oli kestäväksi kivetty sekä merkitty nykypäiviin asti hyvin säilynein puupölkyin ja joka antoi sysäyksen kaupankäynnin kehittymiselle.

Rahayksikön käyttö yleistyi, ja jollain seuduilla se korvasi tavaravaihdon.

Latinan kieli korvasi vanhat alkuperäiskielet tullen kansalliskieleksi, mikä edesauttoi erilaisten iberisten kansojen keskinäistä rinnakkaiseloa ja yhteydenpitoa.

Tämän kulttuurikauden loistosta ovat todisteena lukuisat ihmisasutuksen jäänteet , kuten rauniomuurit, talot, temppelit, teatterit, sirkukset, akveduktit, termit, joita tavataan ympäri Lusitanian.

Huomattavimpia muitomerkkejä tältä ajalta ovat: Évoran temppeli, Méridan amfiteatteri, Ponte de Alcântara –silta Tejo –joen yli (Cáceres), Ponte de Chaves –silta Tâmega –joen yli (Aquae Flaviae).

Vaikka romanisaatio olikin hyvin perusteellinen, pohjoisessa pääosa maaseudun väestöstä, joka ei omaksunut uudistuksia yhtä helposti, jäikin lähes kokonaan roomalaisvaikutuksen ulkopuolelle.

Roomalainen temppeli (n. 200 jKr.), Évoran kaupungin symbooli